Haave

Jospa nuorisomuotiin tulisi turnyyri. Kuvitelkaa pissis pusikossa nostamassa pyrstöään. Tämä tuli mieleen paluumatkalla viktoriaanisten naisten piknikiltä, jossa neidit olivat erittäin viehättäviä.

Muutan alkavalla viikolla takaisin vanhaan asuntooni, sillä vuokranantaja ei ollut saanut aikaiseksi sen vertaa, että olisi hankkinut uuden vuokralaisen viime lokakuun jälkeen. Sopii minulle. Saa myös ajattelemaan varakkuuden merkitystä.

Esitys

Vietin juuri muutaman tunnin Savoy-teatterissa. Olin katsomassa tällaista. Tai linkittäisinkö tuon sittenkään ... ehkä sanon vain, ettei video oikein tee esitykselle oikeutta, vaikka sen pitäisi tietysti olla selvää: ei paikallaololle pohjaavasta esityksestä saa videotaltioinnista paljoakaan irti. Siksipä en usein välitä katsoa sirkusta televisiosta silloinkaan kun olen televisiollisessa paikassa. Tämä esitys oli lähinnä kabareeta. Klovni hurmasi.

Huomaan innoittuvani esittävästä taiteesta eri tavalla kuin muusta. Erityisesti hyvin fyysisestä esittävästä taiteesta. Olen aina pitänyt tanssista ja sirkuksesta, mieltymys ei johdu siis vain siitä, että sisareni on akrobaatti. Kuuntelin vastikään ystäväni kuvausta siitä, millainen taide inspiroi häntä eniten; ei ollut yllättävää, että hän suosii yhden ihmisen vision mukaisia suuria kokonaisteoksia, ohjaajan elokuvia, säveltäjän sävellyksiä, tietysti individitaiteilijan kompromissitonta maalaustaidetta ja muuta sellaista. Voin kuvitella niiden sytyttävän juuri hänet. Kuuntelin kuitenkin samastumatta, sillä vaikka nautin kaikesta tuosta, en inspiroidu siitä. Herään osallistumisenhaluiseen riemuun katsoessani esimerkiksi tänään näkemäni esityksen pianistia, tai laulajaa, joka tarttui välillä suureen rumpuun ja pomppi sitä takoen (ja näytti muuten Hurinalta). Akrobaattinaista, joka taipui siltaan ja kannatteli käsilläseisovaa miestä polviensa varassa. Vaikka kaikki, mitä oikeastaan teen, on aika yksinäistä puuhaa, innostun ryhmästä, joka antaa jokaiselle hetkensä säteillä.

Jos muuten joku lukijoistani tahtoo vuokrata minulle tolkullisen hintaisen pienen asunnon mukavalta paikalta Helsingistä, sähköpostin lähettäminen on suositeltavaa.

Opetustaulu

Löysin tänään kirpputorilta tämän sekä toisen samaan sarjaan kuuluvan opetustaulun; se esittelee aasialaisia ihmisrotuja. Siinä on muun muassa kalmukki.

Olen viime päivinä käynyt keskustelua siitä, miten pitäisi määritellä mikä tutkimus on tarpeellista, mikä tieto on sellaista, jonka hankkimiseen kannattaa panostaa. Tutkimuksen julkista rahoitustahan ei voi oikeuttaa kuin sillä, että tutkimus tuottaa jotain, joka on arvokasta tavalla tai toisella muillekin kuin tutkimuksen tekijälle. Tutkimuksella on voitava tehdä jotain, tutkijan on kyettävä sanomaan mitä väliä hänen tutkimustuloksillaan on.

Oikeuttamisen vaade on asiallinen mutta vaikea; valvonnan keinot ja kriteerit valikoituvat hyvin helposti kyseenalaisin perustein. Jotain rajaamme pois, jotain hyväksymme tutkimusaiheiksi; hylättävässä voisi olla kiinnostavaakin, hyväksyttävässä on suunnattomasti turhanpäiväistä. Paljon jää väistämättä tutkimuksen tekijän vilpittömyyden, työmoraalin ja ihanteellisuuden varaan, mutta paljonko se voi taata?

Katson

And thou art now a spirit pouring
Thy presence into all,
The essence of the tempest's roaring
And of the tempest's fall.

Sain työn valmiiksi ja saan nyt ajatella muuta. Luen Emily Brontën runoja, ostin vasta kokoelman Poems of Solitude. Käytän oudosti vapautunutta aikaani näkemällä ja katsomalla ihmisiä ja asioita, joista pidän. Kiersin tänään tapaamassa ihmisiä ja sitten vihdoin ARS 06:n. Kohtasin enemmän mieleistäni kuin osasin arvatakaan. Eilen sain tain mukaani elokuviin; arvasin aivan oikein, että hän ymmärtäisi arvostaa supersankarielokuvia: Superman returns. Alan olla tyytyväinen ja tiiviistä työrupeamasta toipunut.

ARS:ssa silmäni kiinnittyivät paitsi Angelo Filomenon silkkisiin, Swarowski-kristalleilla koristeltuihin koruompeluksiin, myös muutamiin mieshahmoihin. Mark Raidperen video 10 miestä kosketti - kuinka ihmeellistä istua yksin pienessä huoneessa katsomassa kuinka minulle tuntematon mies rentoutuu kameran edessä kuin peilin, alkaa poseerata, hymyilee minulle mutta ohitseni, koettaa löytää asennon, jossa näyttäisi kauniilta; tai kuuluu kai sanoa komealta. En tiennyt keitä ja missä miehet olivat, näin vain tuon halun.

AES+F -ryhmä kuitenkin otti suuriin maalauksiinsa kuvauksellisuuden ja käytti nuoren pojan joskus pelottavan, järkyttävän kauneuden: yksityiskohta teoksesta Viimeinen kapina:


Oli maalauksissa tyttöjäkin, mutten saanut silmiäni irti noista nuorukaisista. Etenkään en yhdestä maassa maanneesta vaaleahiuksisesta, ehkä 16-kesäisestä pojasta, fotorealismia tavoitellen mutta renessanssin asetelmin. Huulet kevyesti raollaan, vartalo vielä lähellä lapsen virheettömyyttä, mutta vailla lapsen pyöreyttä, vailla palleroisuuden häivääkään. Enkeli. Tunnen murhetta kuullessani soimausta siitä, että ihmiset (miehet) katsovat pitkään nuoria tyttöjä, sillä jos siinä katsomiskokemuksessa on mitään vähääkään samaa kuin mitä koen nähdessäni joskus noita olentoja elävinä, niin en soisi katseita pois. Miksei niin häkellyttävän kaunista saisi katsoa? Tietääkö tuonikäinen kaunis poika miltä hän näyttää? Voiko tietää?

Myöhemmin tietää toki. Kuljin huomaten, toisin kuin aikoihin, ja pysähdyin katsomaan monenlaista – tämä Édouard Levén kuva (Haava, alla yksityiskohta) pysäytti aika pitkäksi aikaa. Voi, tokihan tuo olento tietää kauneutensa.



Kotimatkalla mietin katselemaani ja sitä, kuinka ja mihin katseeni oli tarttunut. Vihastuvatko miehet ryhmänä katseestani? Vihastuvatko jotkut? Minähän katson sukupuolitettua, estetisoitua, vaikka henkistettyä niin ruumiillisuuteen kiteytettyä miehistä kauneutta, miestä objektina.

Minusta on hämmentävää kuinka harvassa kuitenkin nuo täydelleen katseen kohteiksi asetetut mieshahmot ovat, ja ennen kaikkea kuinka harvassa ovat niiden – heidän – kauneutta ylistävät sanat. Kuinka loputtomasti on kirjoitettu naishahmon piirteiden kauneudesta, miksi niin vähän noista enkelinkaltaisen huimaavista olennoista, miksi niin vähän miehisen kauneuden lajeista?

Tämä ihmetys ilmaantui pintaan tieysti edellisen illan elokuvan vuoksi. Sen Atlas-, arkkienkeli Mikael- ja Messisakuviin kai sitten tarvittiin ohjaajaksi homo. Onhan siinä jotain naurettavaa, että miesvartalon kuvallisen ylistyslaulun esittämiseen vaaditaan kohteen katsojaksi ja kuvaajaksi mies.

Mainos ja triviaa

Ensinnäkin mainos.

Toiseksi tunnen halua pitkästä aikaa kertoa, millaisilla hauilla tänne on viimeksi päädytty:

naiset ovat usein tyhmempiä kuin miehet
henkinen samaa tarkoittava sana
alemmuuskompleksi
basilika ikkunalaudalla
eusebiuksen kirkkohistoria
mielikuva (Tämä on kestosuosikki.)
isot tytöt
nainen (Näemmä tuon haun 65. sivulta löytää tänne.)
fataka
salaseura (Toinen kestosuosikki.)
autenttinen (Vielä yksi kestosuosikki.)
vanhapiika
liikkuvat merkit
salainen
tytöt uimassa
anni swannin kuvia (Tuo kirjoitusvirhe näkyy tosiaan löytyvän.)
johannes grisenbach
huopaviitta
veitsen heitto (Taas yksi suosikki.)
mielikuva (Kuten yllä jo totesin.)
salaseura (Tosiaan.)
nainen uimassa
isot tytöt (Näemmä uusi suosikki.)

Muutama päivä raatamista vielä, sitten ehdin taas muutakin.

Haaste

Iines haastoi minut. Suomensin kysymykset.

1. Yksi kirja, joka muutti elämääsi:
Monikin lastenkirja, mutta tässä vastaan Lidia Postman kirjoittama ja kuvittama Mikko ja lohikäärme.

2. Yksi kirja, jonka olet lukenut useammin kuin kerran:
Yleensä jos pidän kirjasta, luen sen monta kertaa. Taru sormusten herrasta lienee yhä tehokkaimmin läpikaluamani, sillä luin sen lapsena useita kymmeniä kertoja.

3. Yksi kirja, jonka tahtoisit mukaasi autiolle saarelle:
Tähän olen vastannut ennenkin; Diderot'n ja D'Alembertin Encyclopedien.

4. Yksi kirja, joka teki sinusta hupakon:
Tuon voisi kyllä suomentaa aivan toisinkin, mutta suomennan näin, koska tahdon vastata samoin kuin Iineskin: Lempi Torpan toimittama Jokaisen naisen kirja vuodelta 1946.

5. Yksi kirja, joka sai sinut puhkeamaan kyyneliin.
Vaikea valita niin monista; viimeksi muistaakseni Täällä pohjantähden alla. En sentään itkenyt yhtä vuolaasti kuin 12-vuotiaana lukiessani sitä ensi kertaa.

6. Yksi kirja, jonka toivoisit tulleen kirjoitetuksi:
Conrad Gessnerin ensyklopedia.

7. Yksi kirja, josta toivot, ettei sitä olisi koskaan kirjoitettu:
Ei minulla ole mitään kirjojen kirjoittamista vastaan. Aika monien julkaiseminen on paperintuhlausta.

8. Yksi kirja, jota luet paraikaa:
Tämä jota suomennan.

9. Yksi kirja, jonka olet aikonut lukea:
Bruno Latourin Nous n'avons jamais été modernes.

10. Nyt haasta viisi bloggaajaa:
Jenni-Juulia, Käsityöläinen, Mikko, Theokratie, Tuuli.

Hämmästys

Ruhtinas nähtävästi kuuli ja hämmästyi, että hänen puoleensa käännyttiin ja ymmärsi kysymyksen, mutta ei liene oivaltanut sitä kokonaan eikä näin ollen vastannut. Huomattuaan, että kaikki nauroivat, hänkin avasi suunsa ja alkoi nauraa.

Olen hämmästynyt toistuvasti muutamista asioista viime päivinä. Olen myös tehnyt töitä ja lukenut siihen liittyvää, josta en valitettavasti voi kirjoittaa täällä, siksi niin hiljaista. Mutta siteeraanpa edelleen Dostojevskia ja kerron noista hämmennyksenaiheista.

Ensinnäkin hämmästyn aina huomatessani, että osaan vähän jotain kieltä. Suomen kohdalla hämmennyn sentään aika harvoin, vaikken sitäkään katso erityisen hyvin taitavani, mutta muiden kielten puhuminen on aina aika ihmeellistä. En ollenkaan tajua miten voin osata sanoa mitä haluan, vaikken osaisi selittää mitä sääntöä seuraan tai millä perusteella luotan osaamiseeni. Vieraskielisiä sanojakin tunnistan ja ymmärrän ihmeen paljon, vaikkei minulla ole aavistustakaan mistä olen niitä oppinut. Vieras kielihän on lähtökohtaisesti jotain vierasta, eli jotain, jonka olen erikseen opetellut, joissain tapauksissa jopa aikuisella iällä. Eikä minulla ole tajua siitä, kuinka oppiminen tapahtuu. En luota kielitaitooni, tunnen huijaavani jotenkin, tai ehkä minua huijataan suomentaessani kirjoja. Outo taikatemppu.

Toiseksi olen törmännyt taas pariin otteeseen erilaisissa tilanteissa siihen, että ihmiset näkevät mustasukkaisuudessa jotain moraalisesti hienoa. Hämmentävä ajatuskuvio menee kai tähän tapaan: Ihminen kärsii koska toinen ihminen ei toivo sellaisia asioita, joita hän haluaisi tämän toivovan. Sitten hän mieltää kärsimyksensä toisen syyksi: jos toinen olisi toivonut kuten olisi kuulunut, kärsimystä ei olisi aiheutunut, joten väärin toivonut on aiheuttanut kärsimyksen ja häntä sopii siitä soimata.

Joskus ajatuskulku on vielä hieman mutkikkaampi; tällöin siihen liittyy joku kolmas ihminen. Silloin ajatus saattaa kulkea seuraavaan tapaan: ihminen kärsii, koska toinen ihminen ei toivo sellaisia asioita, joita hän haluaisi tämän toivovan, mutta toivoo jotain johonkuhun kolmanteen ihmiseen liittyvää. Silloin syyllisyys siirretäänkin tälle kolmannelle. Äsken esittämässäni kahden ihmisen kuviossahan syytettävää ihmistä pidettiin vastuullisena omista toiveistaan ja velvollisena toivomaan sitä, mitä syyttäjä haluaa hänen toivovan. Tässä toisessa tapauksessa taas väärin toivova onkin manipuloitava uhri eikä siten vastuussa mistään; pahantekijä on kolmas, joka on ohjaillut uhrin toivomaan väärin. Oikeintoivominen määräytyy edelleen kärsivän toiveiden perusteella.

Kolmanneksi olen hämmästynyt siitä, ettei hypoteesin kyseenalaistavia huomioita kuulla. Olen toistuvasti törmännyt siihen, että jos esitän jossain keskustelussa, jossa ollaan innoissaan jostain kokonaisehkoselityksestä, huomion, joka ei sovi esitettyyn teoriaan, huomio sivuutetaan. Sen tosiasiallisuutta ei siis koeteta kiistää eikä sitä koeteta sovittaa selitykseen, vaan se ohitetaan kokonaan aivan kuin en olisi sanonut mitään.