Yrittäjyys rajakäsitteenä

Julkisuudessa on ollut keskustelua, jonka mukaan hallituksen esitys voi työttömyysturvan itsensätyöllistäjiltä. Keskustelu pohjautuu siihen, että hallituksen esityksellä oman työän käsite poistetaan työttömyysturvalaista. Käsityksen mukaan TE-keskukset tulkitsevat jatkossa työnhakijat herkemmin päätoimisiksi yrittäjiksi, vaikka aikaisemmin heidän on katsottu olevan lähinnä sivutoimisesti omassa työssään työllistyviä.
 Työ- ja elinkeinoministeriö on todennut, että oman työn ja yrittäjyyden päätoimisuutta arvioidaan samoilla kriteereillä. Lakiteknisesti aisa vastaa työ- ja elinkeinoministeriön käsitystä, mutta se ei vastaa TE-keskusten tosiasiallista käytäntöä, jossa omaan työhön on suhtauduttu kevyemmin. Tätä mieltä on ollut myös Sumen suurimman Yleisen työttömyyskassan toimitusjohtaja, jonka mukaan jo yhden toimeksiannon vastaanottaminen voi tulevaisuudessa johtaa siihen, että henkilö katsotaan päätoimiseksi yrittäjäksi (Liite 2).

Päädyin lukemaan Suomen Journalistiliiton Eduskunnan terveys- ja sosiaalivaliokunnalle laatimaa lausuntoa hallituksen esitykseen 94/2015. Lausunto on muuten häkellyttävän huonoa suomea. Se on osa keskustelua, joka on kiivastuttanut viime aikoina tiede- ja taideväkeä. Lausunto sai minua miettimään yrittäjyyttä rajakäsitteenä. Siis käsitteenä, joka ymmärretään eri yhteisöissä hyvin eri tavoin, mutta joka on kuitenkin niin vankka, että sitä voidaan pitää yhtenä käsitteenä. Tällaiset käsitteet ovat hyödyllisiä yhteisöjen välisessä kommunikaatiossa ja yhteisessä päätöksenteossa. (Rajakäsitteet ovat siis rajakohteiden alaluokka.)

Otetaan kaksi löyhää yhteisöä: ne, jotka käyvät työnsä vuoksi vuosittain Helsingin kirjamessuilla, ja ne, jotka käyvät työnsä vuoksi vuosittain Slushissa. Kymmassakin yhteisössä yrittäjyys on latautunut käsite. Kuulun itse ensimmäiseen yhteisöön, mieheni puolestaan kuuluu jälkimmäiseen. Kysyin siis häneltä, mitä hänelle tulee mieleen sanasta "yrittäjyys". Hän vastasi tähän tapaan:

Vapaus määrätä itse työstään ja vastuu siitä, että asiat hoituvat. Geimi, pelillisyys. Riittävän menestyksen jälkeen jopa kohtuuton palkkio. Lakia ei pidetä pyhänä, vaan harmaan alueen rajoja haetaan eri tavoin. Tämän kiistäminen on yhtä typerää kuin väite, että pysyy erossa valtapeleistä. Kuitenkin myös kunniallisuus. Se ei estä opportunismia: peli voi olla rankkaa, mutta se on reilua. Jotta pystyy rakentamaan kestävää bisnestä, tekojen on kestettävä päivänvaloa. Mahdollisuuksia hyödynnetään, mutta muihin suhtaudutaan inhimillisesti. Ongelmia ei yritetä väistää. 
Riski on keskeistä ja ymmärretään usein väärin. Riski motivoi rakentamaan kestävän systeemin; sellaisen, joka kestää kaikki jatkuvasti tulevat yllätykset. Riskinotto on tavallaan väärä sana, koska yrittäjä ei voi päättää, että "nyt otan tällaisen riskin". Riski tarkoittaa sitä, että milloin tahansa saatta tapahtua yllättäviä asioita eikä niihin voi varautua. Ei tiedä, voittaako. Täytyy rakentaa systeemiä, joka toimii, vaikka ei tiedä, mihin pitäisi varautua.

Minulle taas tulee yrittäjyydestä mieleen se, että minut on monta kertaa luokiteltu yrittäjäksi. Kyselyhaastatteluissa ei ole erillistä kohtaa aika ajoin freelance-suomennostöitä tekevälle apurahatutkijalle, joten olen haastattelijoiden mukaan yrittäjä. Myös työvoimaviranomaisten mukaan olen yrittäjä. Moni tuttu on ensin ollut töissä esimerkiksi toimittajana tai kustannustoimittajana, mutta on sitten kaikenlaisten uudelleenjärjestelyjen seurauksena päätynyt elämään siinä epämääräisessä välimaastossa, jossa ei olla työntekijöitä mutta ei välttämättä yrittäjiäkään. He siis jatkavat entisiä töitään, mutta eivät ole työsuhteessa, vaan myyvät työtään erilaisten sekavien himmelijärjestelyjen avulla entisille työnantajilleen. Työ voi loppua milloin hyvänsä. Jokaiseen työtarjoukseen on tartuttava, lomia ei oikein voi suunnitella. Uralla ei voi edetä; eteneminen siis vaatii uran vaihtamista. Jos työvoimaviranomaiset määrittelevät välitilassaeläjän päätoimiseksi yrittäjäksi, se tarkoittaa työttömyysturvan menettämistä.

Kirjamessukävijän mahdollisessa yrittäjyydessä ei ole mitään erityisen pelillistä. Yrittäjäksi ei ryhdytä vaan tuomitaan. Kyseessä on aina jonkun toisen päätös, johon on sopeuduttava, jos haluaa jatkaa työtään. Voiton mahdollisuutta ei ole. Työvoimaviranomaisten päätöksiin liittyvä iso riski on kyllä koko ajan läsnä.

Yrittäjyys on kuitenkin rajakäsite, eli se on muutamilta peruspiirteiltään varsin vankka. Siihen näet liittyy lainsäädäntöä. Aluksi mainitsemassani kiivaassa keskustelussa on kyse siitä, että tätä lainsäädäntöä ollaan muuttamassa, ja vaikuttaa siltä, ettei muutossuunnitelmissa ole otettu kirjamessuyhteisön tilannetta kunnolla huomioon.

Tilanne ei yllätä. Näiden kahden yhteisön on ajoin vaikea ymmärtää (tai edes tunnistaa) toisiaan, ja erityisesti slushyhteisön sisällä taitaa olla hankala tajuta, ettei kustannustoimittajan tai kirjallisuuden suomentajan tai toimittajan työ yksinkertaisesti ole sellasta, että se taipuisi heidän mieltämänsä kaltaiseksi yrittäjyydeksi. Näillä aloilla yrittäjiksi tuomitaan. Olen viime vuosina tarkkaillut hieman huvittuneena sitä, kuinka vilpittömästi yrittäjyysmyönteiset ja uudistushalukkaat, slushyhteisöön kuuluvat ihmiset koettavat tuoda kaikenlaisia yritystyöpajoja ja innovaatiohautomoita yliopistolle – ja järkyttyvät sitten kohdatessaan tiede- ja kulttuuriväen kiukun. Erityisen riemukasta oli seurata sitä, kuinka perinpohjaisesti eräät slushyhteisöön kuuluvat närkästyivät nähdessään tämän bannerin.

Maisemakuvauksista

One of the most conspicuous traits that identify the Gothic world as fallen is the physical environment. Settings typical of the Gothic novel may be sufficiently familiar from Eino Railo's study The Haunted Castle. The desolation of the Gothic scene is striking. Castles that presumably once offered warmth, revelry, or at least security, stand empty and ruined, providing instead baffling passageways, unspeakable mysteries, and menacing or pathetic apparitions. […] As for the natural world in general, though the prospects are often magnificent and melancholy in the Romantic tradition, passages from Gothic fiction frequently suggest a nature infected with insinuations of hostility. To cite two conspicuous examples, Lewis in The Monk describes the mountaintop from which Satan will later hurl Ambrosio to his death as a place altogether inhospitable to man, and for Ann Radcliffe's Emily, in the Mysteries of Udolpho, the beauties of the Pyrenees are impaired by such reminders of mortality as memorial crosses and a gibbet, while natural features are seen in terms of their potential as ambush.

Päädyin lueskelemaan Ann B. Tracyn teosta The Gothic Novel 1790-1830 – Plot Summaries and Index to Motifs. Huomaan, että Eino Railo väitteli 1920-luvulla suomenkielisellä (ja kaikesta päätellen järkälemäisen paksulla) opuksella Haamulinna: Aineistohistoriallinen tutkimus Englannin kauhuromantiikasta. Se on englanninnettu, ja vaikka alkuteoksesta ei näy otetun uusintapainoksia, käännös on saatavilla. Täytyy selvästi etsiä alkuteos kirjastosta ja lukea, sillä Railon työhön viitataan edelleen.

Johduin Tracyn pariin, koska olen viime aikoina miettinyt romaanien maisemakuvauksia. Erityisesti olen kiinnostunut kuvauksista, jotka on kirjoitettu ennen valokuvien yleistymistä 1800-luvun loppupuolella. Pisimmät ja kummallisimmat kaikista lukemistani maisemakuvauksista löytyvät Tracyn mainitsemasta Udolphosta (josta on, uskomatonta kyllä, nykyään olemassa suomennos). Se on yksi goottilaisen kirjallisuuden perusteoksista. Radcliffe panee kirjansa henkilöt haltioitumaan maisemista tavan takaa ja pitkällisesti – tähän tapaan:

From Beaujeu the road had constantly ascended, conducting the travellers into the higher regions of the air, where immense glaciers exhibited their frozen horrors, and eternal snow whitened the summits of the mountains. They often paused to contemplate these stupendous scenes, and, seated on some wild cliff, where only the ilex or the larch could flourish, looked over dark forests of fir, and precipices where human foot had never wandered, into the glen--so deep, that the thunder of the torrent, which was seen to foam along the bottom, was scarcely heard to murmur. Over these crags rose others of stupendous height, and fantastic shape; some shooting into cones; others impending far over their base, in huge masses of granite, along whose broken ridges was often lodged a weight of snow, that, trembling even to the vibration of a sound, threatened to bear destruction in its course to the vale. Around, on every side, far as the eye could penetrate, were seen only forms of grandeur--the long perspective of mountain-tops, tinged with ethereal blue, or white with snow; vallies of ice, and forests of gloomy fir. The serenity and clearness of the air in these high regions were particularly delightful to the travellers; it seemed to inspire them with a finer spirit, and diffused an indescribable complacency over their minds. They had no words to express the sublime emotions they felt. A solemn expression characterized the feelings of St. Aubert; tears often came to his eyes, and he frequently walked away from his companions. Valancourt now and then spoke, to point to Emily's notice some feature of the scene. The thinness of the atmosphere, through which every object came so distinctly to the eye, surprised and deluded her; who could scarcely believe that objects, which appeared so near, were, in reality, so distant. The deep silence of these solitudes was broken only at intervals by the scream of the vultures, seen cowering round some cliff below, or by the cry of the eagle sailing high in the air; except when the travellers listened to the hollow thunder that sometimes muttered at their feet. While, above, the deep blue of the heavens was unobscured by the lightest cloud, half way down the mountains, long billows of vapour were frequently seen rolling, now wholly excluding the country below, and now opening, and partially revealing its features. Emily delighted to observe the grandeur of these clouds as they changed in shape and tints, and to watch their various effect on the lower world, whose features, partly veiled, were continually assuming new forms of sublimity.

Kuten Tracy toteaa, goottilaisen kirjallisuuden maisemat ovat autioita ja vaarallisia. Maalauksellisten ja ylevien maisemien ihailu oli kuitenkin yleistä muussakin 1700-luvun lopun kirjallisuudessa. Etenkin ylevän kokemus sopi hyvin yhteen goottilaisessa kirjallisuudessa korostuvan kauhusta nautiskelun kanssa: ylevän edessä yksilö kokee itsensä pieneksi, mikä kätevästi virittää lukijan pelottaviin kohtauksiin. Näkymien tuottamissa elämyksissä viipyminen ja värähdyttävien tunteiden suoranainen lietsominen kuului asiaan. Myös ylläolevassa katkelmassa maisemakuvaus sekoittuu henkilöiden mielenliikkeiden kuvaukseen. Nykyään yhtä sävähdyttävän dramaattisia maisemakuvauksia näkee elokuvissa, mutta en muista juurikaan kohdanneeni niitä viimeaikaisessa kaunokirjallisuudessa. Johtuneeko siitä, että 1700-luvulla oli helpompaa tavoittaa maiseman dramatiikka sanoin kuin laatia siitä kuva.

Olen viime aikoina paitsi miettinyt maisemakuvausta myös katsellut dramaattisia maisemia. Sunnuntaiaamuna tuuli vielä voihki, muttei enää vihmonut vettä ikkunoita vasten edellisten päivien tapaan, joten lähdimme rantahietikolle. Suuntasimme kohti pitkän lahden suuta, jonka takana horisonttia vasten erottui valkeana kuohuviivana avoin meri. Harva kulki hiekalla kanssamme. Aluksi suojaisimmissa poukamissa leikki vielä jokunen karaistunut lapsi, mutta ensimmäisen niemenkärjen ohitettuamme eteemme avartui tyhjä ranta, kaislaton, laskuveden norojen kirjoma ranta, jonka yllä tuuli loi irtonaisesta hiekasta kimaltavia kiemuroita. Ne elivät vain hetken, mutta kiisivät pitkälle ennen kuin sekoittuivat toisiinsa ja hajosivat. Pilvet kilpailivat hiekkapyörteiden kanssa, ja niiden varjot saivat tumman rannan läikehtimään, vuoroin heijastamaan valoa, vuoroin peittymään hämärään kuin muistaen vasta ohitetun myrskyn. Tuuli kävi nyt suoraan kasvoihimme, ja me painuimme kumaraan sitä vasten.

Lahden suulla kohtasimme ihmisiä. Jo kaukaa olimme ihailleet pieniä purjeita, jotka nousivat ja laskivat korkealla ilmassa kuin lokit, ja taipaleemme toi meidät lopulta niiden luo. Viimaa ei hillinnyt näin ulkona enää mikään, mutta aallot murtuivat ulompana merestä pistäviin hiekkasärkkiin. Siinä, lahdensuun kuohuvilla laineilla, liisi uskalikkojen joukko. Rannalla he kulkivat märkäpuvuissaan kyyryssä ja kylki tuulta vasten, yhtä suojattomina kuin mekin. Mutta vedessä oli toisin; siellä he lensivät laudoillaan, valjastettuina värikkäisiin leijoihin, ja aika ajoin ilma nosti heidät irti aalloilta. Mutta he painoivat, eivät olleet merilintuja, ja aina heidän oli laskeuduttava takaisin tyrskyihin. He olivat harteikasta väkeä, ja kasvojen ihon oli tuuli ahavoittanut. Jatkoimme matkaamme heidän ohitseen sinne, missä särkätkään eivät enää suojanneet rantaa länteen aukeavalta mereltä.

Tänne eivät leijalautailijat enää rohjenneet. Laskuvesi oli jättänyt lakeuden kosteudesta tummaksi, mutta sen takana tuuli iski jyrkkinä kohoaviin rantatörmiin, nosti kuivaa hiekkaa mukaansa ja lennätti kauas. Pyörteet pistelivät kasvojamme. Törmiin juurtuneet harvat pensaat olivat kasvaneet kumartumaan kohti taaempana kohoavia rinteitä. Meren puolella taas aallot löivät vasten hiekasta esiin pistäviä, simpukoiden kuorruttamia kiviä. Missä pinta näkyi nilviäisten alta, erotimme muinoin jähmettyneen laavan synkät värit ja roson. Hiekkaisten törmien takana vehreänä lepäävä vuori oli joskus luonut tämän rannan, sen kivikot ja kaikkialla lentävän, tuliperäisen hiekan. Se suolasi tuomamme leivän ja rahisi hampaissa.

Keskellä autiota rantaa, veden täyttämässä kuopassa makasi haljennut, musta kivi. En nähnyt sen pinnassa simpukoita. Kuopan reunat suojasivat veden pintaa, joka oli ihmeen tyyni. Kun tulin lohkareen luo, huomasin hengittäväni hetken hiekatonta ilmaa ja sain aukaista siristyneet silmäni. Ihailin kiven sileää pintaa, joka keskellä tätä avaruutta suojasi minua. Sitten astuin askeleen, ja hiekkainen viima puhalsi kiven halkeamasta kasvoilleni.