Muisti ja lempeys

Giorgio de Chirico: L'énigme d'une journée, 1914.

Päädyin vastikään hassulle aikamatkalle muistoihini. Mieleeni palautui ennakkovaroituksitta hyvänkokoinen ryväs useamman vuoden takaisen itseni kokemuksia, joita en ollut tullut viime aikoina suuremmin muistelleeksi. Huomasin muistavani asiat samalla tavalla kuin ennenkin, mutta aika oli arvaamattani muuttanut sitä, miltä muistamani asiat tuntuivat ja mihin kiinnitin huomiota. Voisi sanoa, että en enää samastunut silloisen itseni tunteisiin ja kokemuksiin kovinkaan vahvasti, vaikka muistinkin ne mainiosti, ja tämän seurauksena saatoin tarkastella muistikuviani melkeinpä kuten mitä hyvänsä tarinaa. Kiinnitinkin huomiota aivan eri asioihin kuin silloin, kun muistossa päällimmäisenä olivat omat tunteeni, tarpeeni ja haluni. Se oli riemastuttavaa.

Voisi sanoa, että huomasin identifioituvani aiempaan itseeni vähemmän kuin ennen. Tiesin toki muuttuneeni viime vuosina useammallakin tavalla; ihmiset muuttuvat, ja muutamissa suhteissa olen jopa aktiivisesti pyrkinyt muuttumaan. Yhtä kaikki oli yllättävää huomata, että saatoin tarkastella aiempaa itseäni lempeästi, jopa nostalgisesti, mutta suuremmin samastumatta. Kysymykset, joiden auki jääminen vaivasi aikanaan, eivät tuntuneetkaan nyt enää henkilökohtaisesti tärkeiltä.

Matti kirjoitti tänään hienosti, ja vaikka hänen kirjoituksensa käsitteleekin epäilemättä hieman erityyppisiä muutoksia kuin mistä puhun tässä, siteeraan kappaleen:

Pidän kiinnostavana ilmiötä, jossa aika haalistaa asenteen, mutta sen ulkoinen ilmaus säilyy tavan ja toiston voimalla. Ehkä olemme joskus välittäneet syvästi tietystä asiasta. Vähitellen se menettää otteensa. Meillä on kuitenkin somaattinen muisto tuosta tunteen täyteydestä tai oikeassa olemisen tulisesta voimasta. Ilman on tyhjempää elää.

Voisi ehkä sanoa, että kun jotkut aikanaan minulle tärkeät kysymykset muuttuivat pikku hiljaa vähemmän tärkeiksi ja jopa epäolennaisiksi, asenteeni haalistui: muistikuvieni tapahtumat muuttuivat entistä etäisemmäksi kertomukseksi, aiemmin tärkeät kysymykset menettivät otteensa. Asenteeni ohjasi aiemmin vahvasti sitä, mitkä asiat näissä muistikuvissani kiinnittivät huomioni; niinpä kun asenteeni ote kirposi, huomasinkin menneissä asioissa sellaisia puolia, joihin en ollut aiemmin kiinnittänyt huomiota, ja pystyin tarkastelemaan niitä muultakin kannalta kuin aiemman asenteeni värittäminä. Muistamani tarina alkoi esimerkiksi viehättää minua esteettisesti selvästi aiempaa enemmän.

Vahvat kokemukset jättävät jälkiä ja "somaattinen muisto tunteen täyteydestä" voi tuntua kiinnipitämisen arvoiselta. Se että tulee jossain välissä huomaamattaan päästäneeksi irti voi kuitenkin avata aivan uudenlaisia näköaloja. Asenteen haaltumisen voi huomata ja sitä voi tervehtiä ilolla.

Aiemman asenteen lukitsemasta näkökulmasta irti päästäminen on ainakin minulle tähän mennessä aina tapahtunut jokseenkin vahingossa. Heräänpähän vain havaitsemaan, että näin on päässyt käymään, ja samalla tunnistan aiemman asenteeni paljon entistä kirkkaammin. Tähän mennessä se on aina ollut hauskaa. Näyttää siltä, että minun on helpointa irrottaa jonkin ammoisen asenteen luuduttamista kannoista juuri silloin kun en ole vähään aikaan tullut ajatelleeksikaan niitä. Toisaalta uskon, että irti päästämiseen tarvittava tila ei synny täysin itsekseen. Minun on haluttava välttää märehtimistä. Niinpä joku päivä unohdan märehtiä ja päädyn jonnekin uuteen, ja sitten kun märehdityttänyt asia palaa mieleeni, saatankin lopulta huomata vaikkapa, että olen antanut itselleni anteeksi, tai havaita, että en enää tarvitsekaan selityksiä tai kaipaa hyvitystä. Koen muuttuneeni sen verran, että aiemman itseni tekemät virheet eivät enää tunnu sellaisilta, joita minun pitäisi nykyään aktiivisesti varoa, tai aiemmin riivanneet asiat eivät enää tunnu sellaisilta, joiden ratkeaminen olisi nykyisen itsen kannalta mitenkään olennaista.

Minusta oli hauskaa huomata, etten enää tuntenut tarvetta identifioitua vahvasti aiempaan itseeni. En tietenkään tarkoita sitä, että vaikkapa kiistäisin vastuuni aiemmista teoistani; minähän ne tein, se on selvä. Sen sijaan tarkoitan, etten tunne tarvetta oikeuttaa – sen enempää kuin kyseenalaistaakaan – aiempia halujani, toiveitani ja tunteitani ja niiden värittämää näkökulmaa. En tunne tarvetta pitää kiinni siitä, että aiemman itseni näkökulma oli tai on kaikista mahdollisista olennaisin – ja samalla, nähdäkseni saman keveyden kääntöpuolena, muistelen aiempaa itseäni lempeästi.

Colpo d'aria

Kirjoitin vastikään lausunnon italialaisesta romaanista, jonka eräs juonenkäänne perustui sille, että italialaiset yleisesti ja itsestäänselvästi pelkäävät ilman lyövän heitä. Suomalaisetkin saattavat toki valittaa vedosta, mutta vetoon liittyvät huolet eivät likimainkaan lähentele niitä vaaroja, mitä sisältyy colpo d'ariaan, ilman iskuun. Se voi aiheuttaa mitä hyvänsä flunssasta halvaukseen.

Olen kipeänä, ja vaikka minusta on selvää, että satuin vain saamaan flunssatartunnan lemmikiltäni, italialaisen vaihto-oppilasperheeni äiti todennäköisesti epäilisi, etten kuivannut hiuksiani riittävän hyvin kun lähdin viimeksi punttisalilta, ja ilma pääsi siksi iskemään. Tässä on syytä huomauttaa, että hän on vallan järkevä ja koulutettu ihminen. Italiassa kaikki varovat ilman iskuja siinä määrin, että märissä hiuksissa ulos lähteminen lämpimälläkin säällä järkyttäisi useimpien vastaantulijoiden mielenrauhaa. Colpo d'aria näet uhkaa erityisesti päätä ja kurkkua, joten hiusten kuivaamatta jättämistä pidetään holtittomana omalla terveydellä leikkimisenä. Onhan jo ikkuna auki nukkuminenkin vaarallista.

Italia on muutenkin kummallisten terveysuskomusten luvattu maa. Valtaosa niistä tuntuu kuitenkin liittyvän ruokaan ja ruuansulatukseen – esimerkiksi suihkussa käyminen heti ruokailun jälkeen tai kahvin juominen tietyn kellonajan jälkeen aiheuttavat moista yrittävälle hupakolle väistämättä vatsanpuruja. Ruokaan suhtaudutaan hieman samaan tapaan kuin lääkeaineisiin, väärä ajoitus, järjestys tai annostus tai vääränlaiset yhdistelmät ovat pahasta. Aperitiivitilaus vaikkapa tunti normaalin lounasajan jälkeen tyrmistyttäisi epäilemättä baarimikonkin.

Italiassa asuessani en tietenkään osannut selittää näitä uskomuksia millään muulla kuin italialaisten kummallisuudella. Myöhemmin opin sitä sun tätä eurooppalaisen lääketieteen historiasta, ja pikku hiljaa italialaisten ruokailuun liittyvät perinteiset uskomukset alkoivat muuttua ymmärrettävämmiksi. Lääketiedehän perustui Keski-Euroopassa yli kahdentuhannen vuoden ajan humoraaliopille, jossa sairaudet selitettiin elimistön perusnesteiden epätasapainotiloiksi ja tasapaino vastaavasti merkitsi terveyttä. Kaikki ihmistä ympäröivä, ja aivan erityisesti ruoka ja juoma, vaikuttivat tasapainoon jotenkin, eli melkeinpä mikä ruoka tahansa saattoi olla niin lääke kuin myrkkykin. (Intialaisten mielestä tässä selvästikin olisi edelleen järkeä.) Tässä valossa tarkat ruokien järjestystä ja yhdistämistä ohjailevat säännöt näyttävätkin aivan ymmärrettäviltä. Se on tietysti selvää, että harva ateriajärjestyksestään tiukasti kiinni pitävä nykyitalialainen tiedostaa seuraavansa humoraaliopin sääntöjä.

Colpo d'aria on minulle kuitenkin yhä mysteeri. Voi olla, että sekin juontuu jotenkin antiikin ja keskiajan lääketieteestä. Ilma elementtinä ja pää ainakin kytkeytyvät humoraaliopissa yhteen.

Millä lihaksilla?

Oletan, että merkittävä osa lukijoistanikin koettaa pitää kehonsa kuosissa, ja osa liikkuu enemmänkin kuin minä. Niinpä kysyn teiltä: Mitä lihaksia navasanassa ja uttana padasanassa oikein käytetään? Nuo liikkeet ovat minulle kohtuuttoman vaikeita, väsyn selvästi tavanomaista joogatunnilla kävijää nopeammin. Vatsalihakseni ovat hyvässä kunnossa, hypyt sujuvat ja jalkaprässi on leppoisa vempele, käsissäkin on sukupuoleni huomioon ottaen ihan mukavasti voimaa, mutta auta armias kun koetan pysytellä noissa asennoissa. Käyn myös kuntosalilla ja haluaisin harjoittaa niitä lihaksia – mitä ikinä ne ovatkaan – joiden heikkous noissa liikkeissä paljastuu, mutta kuten todettu, en hahmota mistä lihaksista on kyse. Osaattekohan neuvoa?