Toisten ihmisten ongelmat

Britanniassa on viime aikoina käyty mielenkiintoista keskustelua siitä, missä määrin yhteiskuntaa on muovannut se, ettei hyväosaisin vähemmistö tajua, kuinka hyväosaista se on muuhun kansaan verrattuna. Toimittajat Polly Tonybee ja David Walker kertovat kirjassaan Unjust Rewards (2008), kuinka he kysyivät satumaisen rikkaan brittiläisen yläluokan edustajilta, mihin kohtaan yhteiskuntaa he mielestään sijoittuivat. Kyselyn kohteeksi joutui joukko lakimiehiä, joiden vuositulot vaihtelivat 500 000 punnasta 1 500 000 puntaan (mikä nostaa heidän Britanniassa suurituloisimpaan yhteen promilleen kansasta, ts. 999 brittiä tuhannesta ansaitsee heitä vähemmän) sekä pankkiireja, joiden tulot vaihtelivat 150 000 punnasta peräti 10 000 000 puntaan. Ilmeni, että haastatellut megarikkaat olivat täydellisen, absoluuttisen pihalla siitä, miten poikkeuksellisessa asemassa he olivat. Heiltä kysyttiin esimerkiksi, kuinka paljon täytyy ansaita, että pääsee suurituloisimpaan kymmeneen prosenttiin. Vastausten keskiarvo oli 162 000 puntaa. Todellisuudessa siihen riitti vuonna 2007 alle 40 000 puntaa – suurituloisuuden raja arvioitiin yli neljä kertaa korkeammaksi kuin se on.

Entä missä kulkee niin kutsuttu köyhyysraja? Superrikkaat sijoittivat sen 22 000 puntaan. Tulojakauman keskikohdassa sijaitseva britti ansaitsi kuitenkin vain noin 20 000 puntaa; jopa hieman paremmin kuin keskimääräisesti tienaavat elävät siis rikkaiden mielestä köyhyydessä.

Luen Tommin muutaman viikon päästä ilmestyvän kirjan Suuri Kaalihuijaus käsikirjoitusta. Teoksesta on näemmä tulossa viihdyttävä ja näkemyksellinen anekdoottikimara yhteiskunnallisesta tietämättömyydestä. Sain luvan blogata siitä, ja käytän tuon luvan nyt täysin hävyttömästi puhumalla tavalliseen tapaani niistä sivupoluista, joille ajatukseni lukemani innoittamina harhautuivat.

Jos Jutta Urpilainen pitää alle 3000 euroa kuussa ansaitsevia suomalaisia pienituloisina, niin millaiset mahdollisuudet hänellä on käsittää, millaisia ongelmia todellisilla pienituloisilla on? Varmasti 2 500 euroa kuussa ansaitsevalla voi välillä olla taloudellisia huolia, mutta ne ovat laadullisesti aivan erilaisia huolia kuin sen ihmisen, jonka kuukausipalkka on selvästi alle tuhat euroa. Heitäkin on. Heidän ongelmiensa käsittäminen voi kuitenkin olla ylivoimaista jos niiden uskotaan olevan samantyyppisiä kuin 2 500 kuukausipalkkaa nauttivan pulmat, tai arvellaan eron olevan vain määrällinen.

Tommi toteaa, etteivät taloudellisesti hyvin etuoikeutetussa asemassa olevat ihmiset tunnista omaa hyväosaisuuttaan – David Cameronkin kuvittelee edustavansa keskiluokkaa. Oman hyväosaisuuden tunnistamatta jääminen ei kuitenkaan rajoitu taloudelliseen hyväosaisuuteen, ja juuri tästä tahdon nyt puhua.

Kirjoitin joitain vuosia sitten siitä, että tietyissä asioissa olen ja olen lapsuudestani saakka ollut etuoikeutettu; en pelkästään verrattuna kehitysmaiden nälkäänäkeviin lapsiin, vaan suomalaisiin ikätovereihini. Taustani ansiosta olen tietyissä suhteissa sosiaalisesti hyvin etuoikeutetussa asemassa. Olen saanut elää keskimääräistä liberaalimmassa ja älyllisesti hyvin kannustavassa ympäristössä, ja tämän seurauksena esimerkiksi monien ihmisten häpeäreaktiot ja vaikeudet luottaa omiin kykyihinsä ovat olleet minulle hyvin vaikeastiymmärrettäviä. Minun onkin mahdoton käsittää niitä jos vertaan niitä omiin samantyyppisiin tunteisiini, sillä ne ovat selvästi laadullisesti erilaisia. On yksi asia ahdistua joskus deadlinen uhatessa tai nolostua jostain kämmistä, mutta nukkua sitten yön yli ja koota itsensä aamulla taas kuntoon. On tykkänään toinen asia pelätä epäonnistumista tai häpeään joutumista niin kroonisesti, että se rajoittaa elämänvalintoja raskaasti. Jälkimmäisen kaltaiset kokemukset ovat minulle kuitenkin niin vieraita, että joudun näkemään vaivaa tunteakseni empatiaa niistä kärsiviä kohtaan, sillä eläytyminen on vaikeaa.

Olen vuosien saatossa hahmottanut useitakin asioita, joissa olen niin etuoikeutetussa asemassa kohtalaisen moniin verrattuna, että se heikentää kykyäni muodostaa minkäänlaista kuvaa siitä, millaisten ongelmien kanssa he painivat. Näin voin välttää ainakin joitain kaikkein typerimpiä ymmärtämättömyyden ilmauksia. En sis esimerkiksi arvele, että vakavasti masentuneen pitäisi vain ottaa itseään niskasta kiinni tai lähteä lenkille, enkä kuvittele, että anorektikolle kannattaa tuputtaa laardivanukasta suklaakastikkeella. Tietenkään en voi tietää kuinka paljon vielä on hahmottamatta, mutta yhtä kaikki, tämän tietoisen opettelun seuraukset ovat jo ehtineet yllättää. Koen näet välillä oloni hieman epämukavaksi liberaalien ja etuoikeutettujen tuttavieni seurassa, kun he mielestäni ymmärtävät räikeästi väärin ja sitten tuomitsevat jotain, jossa olen itse tunnistanut sellaisia toisten ihmisten ongelmia, joihin minun on vaikea eläytyä.

Annan yhden esimerkin parin vuoden takaa. Minusta oli ikävää nähdä, kuinka monet vapaamielisinä pitämäni tuttavani reagoivat vihamielisesti ja pilkallisesti Timo Hännikäisen kirjaan Ilman. Reaktio ei minusta mitenkään ratkaisevasti eronnut vaikkapa tilanteesta, jossa upporikas menestyjä kohtaa mielenterveysongelmaisen työttömän, ja tämä erehtyy valittamaan kohtaloaan äkeään sävyyn, jolloin menestyjä syyttää toista luuseriksi, joka on itse vastuussa naurettavasta kohtalostaan, koska onhan menestyjämmekin kohdannut ongelmia, mutta selättänyt ne.

Tanssin raja

Näin tänään Anne Teresa De Keersmaekerin, Jérôme Belin ja Ictus -yhtyeen esityksen 3Abschied. Juhlaviikkojen sivuilla annetaan ymmärtää, että esitys olisi konsertti, tanssiesitys, näytelmä ja performanssi, mikä on hämäystä. Konserttina esitys ei toiminut, sillä Mahlerin suurelle sinfoniaorkesterille aikoma teos ei vain oikein taivu isohkonkaan kamarikokoonpanon soitettavaksi eikä Kansallisteatterin suuri näyttämö ole mikään konserttisali. (Enpä ollut ennen tullut ajatelleeksi kuinka iso ero teatterisalin ja konserttisalin akustisten ominaisuuksien välillä on.) Tanssiesitykseksi esityksessä oli kovin vähän tanssia. Jos esitys oli näytelmä, niin siinä tapauksessa merkittävää osaa luennoista tulisi kai myös kutsua näytelmiksi. Performanssi se ehkä oli. Joka tapauksessa pidin siitä valtavasti ja tahdon kirjoittaa tänne röyhkeän tulkintani siitä, mistä oli kyse.

Esitys oli tehty täysin tanssija ja koreografi De Keersmaekerin ehdoilla. Annettiin ymmärtää sen käsittelevän kuolemaa, ja niin se käsittelikin, muttei mitenkään suoraviivaisesti, vaan kokeilemalla ja esittämällä ilmaisukeinojen rajallisuutta. Esityksessä oli paljon puhetta, ja harvinaista kyllä, ehkä kiitos De Keersmaekerin vangitsevan karisman, kuuntelin herpaantumatta. Mikä oli vielä harvinaisempaa, puhe oli olennainen osa teosta. Koreografi kertoi muun muassa kuinka kuuluisa kapellimestari oli kieltänyt häntä edes yrittämästä koreografian tekemistä tähän teokseen, sillä mikä tahansa kehonkieli vain toimisi teosta vastaan. Kuolemasta ei voi tanssia, ja Mahlerin Das Lied von der Erden viimeinen osa Der Abschied käsittelee kuolemaa. Hän kertoi myös halunneensa opetella laulamaan ja laulaa teoksen lavalla itse, ja kuinka laulunopettaja oli verrannut hanketta Mount Everestin valloitukseen. Tarinat olivat olennaisia, sillä teos ei ollut yritys näyttää, että kapellimestari ja laulunopettaja olisivat olleet väärässä, vaan se oli osoitus siitä, kuinka oikeassa he olivat.

Musiikin voi kokea monella tavalla. En puhu tulkintaerimielisyyksistä, vaan siitä, että eri ihmiset kokevat musiikin eri aisteilla. Se aisti, joka minulla vahvimmin tarttuu musiikkiin, on liikeaisti; koen musiikin kinesteettisesti. Olin ei kauankaan sitten käynyt väsyneen ja lyhyen, mutta jännittävän keskustelun, jossa koetin sanallistaa sitä, millaiseen kehontilaan esimerkiksi Monteverdin hengelliset kuoroteokset minut saavat, tai toisaalta kuinka maanläheisempi musiikki saa ruumiini hakemaan koreografiaa. Niinpä De Keersmaekerin teos puhutteli minua teoksena siitä, missä tanssi-ilmaisun raja kulkee. Der Abschied ei ole tanssittava, ei vaikka sen kuinka kokisi kehossaan, ja haettuaan koreografiaa soittajien lomassa, toistettuaan heidän liikkeitään, vaikka soitinta vailla, matkittuaan kapellimestarin eleitä, hän lopulta kyyhötti kappaleen lopun ajan lavan reunassa, kuunnellen.

Jérôme Bel pani muusikot poistumaan paikalta yksi kerrallaan ja romahtelemaan maahan muka kuolleina, mikä oli hieman turhaa yleisön naurattamista, vaikka alleviivasikin tietysti sitä, kuinka muusikot eivät osaa mitä tanssija osaa, eli liikettä sinällään. Hehän liikkuvat lavalla tuottaakseen musiikkia, eivät tuottaakseen liikettä, ja ovat pääsääntöisesti kömpelöitä irrottaessaan otteensa instrumentistaan. Soittimilla he kuitenkin kykenevät käsittelemään Mahlerin Der Abschiedia, eikä De Keersmaeker nauranutkaan. Hetkittäin minusta tuntui, että hän kadehti muusikoilta näiden aivan toisenlaista tapaa kokea musiikki ja osallistua siihen, sillä heillä ei raja tule Mahlerin teoksen kohdalla vastaan. Kuten sanottu, esitystä ei kuitenkaan ollut rakennettu muusikon kokemistavan ehdoilla, vaan koreografin.

Lopulta, koska kuolemasta ei voi tanssia, ei ainakaan Mahlerin myötä, tanssijan oli luovuttava omasta ilmaisumuodostaan ja mentävä sinne, missä hän ei osannut. De Keersmaeker oli aivan oikeassa halutessaan alun pitäenkin laulaa, sillä vaikka musiikkiesityksenä hänen laulunsa oli tietysti melko murheellisenkarheaa kuultavaa, hän onnistui säestämään lauluaan tanssillaan, ja siis lopulta osallistumaan Mahlerin teokseen, siinä missä pelkän tanssin keinoin hän ei ollut siinä onnistunut.