Polyhymnia

Sosialistista realismia 1400-luvulta, Francesco del Cossa: Der Herbst (Die Muse Polyhymnia), 1450, Gemäldegalerie, Berlin.

Eräs minulle vieraista maailmoista

Palaan ensi viikolla Suomeen. Nyt teen kaikenlaista, mitä minun on ollut tarkoitus tehdä täällä, joten en ehdi juuri kirjoittelemaan. Haluaisin oikeastaan miettiä erästä aihetta kirjoittamalla siitä, mutta kiireen lisäksi on toinenkin syy, jonka vuoksi en voi: en tiedä siitä tarpeeksi. Sen sijaan, että kirjoittaisin, pyydänkin siis muita kirjoittamaan.

Olen usein kuullut ja lukenut kuvauksia myyttisestä maailmasta, jota en tunne lainkaan: peruskoulua käyvien poikien elämästä luonnontilassa. Tuossa linkkeinä tänään lukemani maininnat. Kuten viittaukset myyttisiin maailmoihin yleensäkin, maininnat ovat yleensä sillä tapaa yleisluontoisia, ettei initioimaton pääse perille asiasta kovinkaan hyvin.

Koulussa kärsivien tyttöjen maailmaan osaan eläytyä helpommin, ja lisäksi siitä on helppo löytää kerrontaa. En muista lukeneeni yhtään yläasteikäisen pojan tekstiä, jossa kerrottaisiin tuon minulle tuntemattoman maailman käytännöstä. Tätä blogia taitaa lukea ainakin muutama sellainen, joka muistaa millaista se oli. Kertoisitteko? Kertoisitteko vaikka jonkin yhden esimerkin, tapahtuman, joka mielestänne kuvaa sitä, mistä oli kyse?

Katsoin televisiota

Katsoin ihan kokonaisen ohjelman eikä se ollut edes uutislähetys. Sellaista tapahtuu aika harvoin. Sen jälkeen vaihtelin kanavia kuullakseni kuinka BBC:n mukaan viisuvoittaja on "refreshing" ja nähdäkseni kuinka saksalaisten jälkipyykkistudiossa omien huonon menestyksen selittelyn lisäksi päiviteltiin örkkejä ja koetettiin öristä. Se oli hauskaa.

Välillä näkyi hiiriä

Body Pressure
Press as much of the front surface of
your body (palms in or out, left or right cheek)
against the wall as possible.
Press very hard and concentrate.
Form an image of yourself (suppose you
had just stepped forward) on the
opposite side of the wall pressing
back against the wall very hard.
...

Paina noita kolmea pistettä lukeaksesi loput Bruce Naumanin kirjoittamasta ohjeesta. Se kannattaa. Teos oli näppärästi esillä Hamburger Bahnhofissa: seinälle oli kiinnitetty vaaleanpunainen A4-kokoinen moniste. Monisteen vieressä oli riittävästi vapaata valkeaa seinää monellekin ohjeidenseuraajalle.

Päivä oli oiva muutaman tunnin harhailuun enemmän tai vähemmän huvittavien teosten lomassa. Ajattelivatkohan ne, jotka aikanaan tekivät esim. neonvaloputkesta sanan "neon" tai äänittivät arbitraarisesti valittuja sanoja huolellisesti artikuloituina näyttelytilassa soitettaviksi, että aikanaan nuo teokset ovat museossa, pari koleaa taideopiskelijanuorukaista tutkii vitriinissä olevia vitsejä kyllästyneenvakavissaan, vartija nuokkuu ja joku hihittelee näylle itsekseen?

Naumanin töistä myös tämä miellytti. Huone, jonka seinille heijastettiin öistä ateljeeta, oli suuri ja hämärä. Keskellä oli mukavia konttorituoleja, joilla saattoi pyöriä hyrränä halutessaan. Siispä aina kun silmänurkasta huomasi, että toisella puolella olevalla seinällä liikkuu kuvassa jotain, voi pyörähtää nähdäkseen mikä se oli. Naumanin kissa näkyi olevan hännätön. Välillä näkyi myös hiiriä.

Ach.

Mein Herz, mein Herz ist traurig,
Doch lustig leuchtet der Mai;
Ich stehe, gelehnt an der Linde,
Hoch auf der alten Bastei.

Luen Heinea, Buch der Lieder. Toukokuu on viilennyt helteestä pilvisen viileäksi. Taidan olla tulossa kipeäksi. Tuota vasta siteeraamaani edeltää Loreleina tunnettu. Se alkaa näin:

Ich weiβ nicht, was soll es bedeuten,
Daβ ich so traurig bin;
Ein Märchen aus alten Zeiten,
Das kommt mir nicht aus dem Sinn.

Luetko Arendtia?

Kukaan niistä, joilta olen työn puolesta pyytänyt apua, ei ehdi, osaa tai muuten voi. Joten jos sinulla on hyllyssäsi tai muuten näppärästi käsilläsi suomennos Hannah Arendtin Vita Activasta ja olet lukenut kyseisen teoksen, eli tämä kysymys ei ole mitenkään loputtoman hankala, niin voisitko auttaa?

Kirjan viidennessä luvussa on ilmaus, joka on ranskannettu "exposition aux yeux des autres" ja italiannettu "esposizione agli occhi degli altri", siis kummassakin tapauksessa suunnilleen toisten katseille altistuminen. Miten se on suomennettu? Tarvitsen oikeasti, ihan oikeasti, sen julkaistussa suomennoksessa käytetyn ilmauksen, en mitään toista ihan yhtä hyvää suomennosta, ja tarvitsen sen pian. Enkä saa suomennosta käsiini täällä Berliinissä. Argh.

Camillan sisaret ja veljet

"Oh, yes, yes!" cried Camilla, whose fermenting feelings appeared to rise from her legs to her bosom. "It's all very true! It's a weakness to be so affectionate, but I can't help it. No doubt my health would be much better if it was otherwise, still I wouldn't change my disposition if I could. It's the cause of much suffering, but it's a consolation to know I posses it, when I wake up in the night." Here another burst of feeling.

Omituista, kuvittelin pitkään, etten pidä Dickensistä. Huomaan olleeni väärässä. Nyt luen Great Expectationsia ja olen jo tavattoman kiintynyt Miss Havishamiin. Tuossa yllä puhuu kuitenkin joku stereotyyppihahmo nimeltään Camilla, johon en ole ehtinyt vielä tutustua lähemmin enkä tiedä tulenko tutustumaankaan.

Luulin pitkään, että herkkätunteisen kärsimyskyvyn korostaminen siihen tapaan kuin tuossa sitaatissa tehdään on puhtaasti tietyn kirjallisuuden lajityypin hahmojen ominaisuus, ja etten tulisi kohtaamaan Camillan kaltaisia olentoja kuin kirjoissa. Olin tietysti väärässä. Koska olin vilpittömästi uskoni vallassa, kesti jonkin aikaa ennen kuin oivalsin, että tietyt kohtaamani ihmiset olisivat kelvanneet malleiksi kirjoittajalle, joka luo Camillan kaltaista hahmoa. Asian hahmottamisesta on tietysti nyt jo joitain vuosia. Olen epäilemättä kirjoittanut tästä aiheesta monasti ennenkin.

Sen jälkeen kun olin alkanut tajuta, että tuohonkin kirjoissa kuvattuun toimintatapaan saattoi törmätä monissa yhteyksissä, aloin tietysti selvittää missä määroin itse muistutan Camillaa. Olin aikanaan tyttökirjoista ja muusta vastaavasta lukemistosta sekä ympäröivän maailman tarjoamista esimerkeistä aika hyvin sisäistänyt ajatuskuvion, jonka mukaan kärsiminen on jaloa ja kärsijää ylentävää – toisaalta olin myös jo pidemmän aikaa kapinoinut tätä ajatuskuviota vastaan. Kapinoinnissa auttoi sen huomaaminen, kuinka hyvin tarmokkaat kärsijät sopivat kaikenmoisten Camillojen esikuviksi.

En aio ryhtyä kaltoinkohtelemaan herkkätunteisuuden käsitettä, tai aikanaan se ei ole tarkoitukseni. Joku voi tietysti kokea toisin. Tunnen monta ihmistä, jotka määrittelevät itseään tavalla tai toisella herkkätunteisuutensa kautta, eikä tuolaisessa määrittelyssä ole mielestäni mitään moitittavaa. Rakennanhan itsekin kuvausta itsestäni useidenkin tyyppihahmojen ja stereotyyppisten ominaisuuksien avulla; herkkätunteisuus ei ole yksi niistä, mutta se voi jollekulle toisella hyvin olla hyvä malli, jonka kautta jäsentää käsitystään itsestään. Pikemminkin mietin tuota omistetun piirteen vuoksi mustasukkaisesti kärsimistä.

Omistetun siksi, että Camillahan julistaa itse herkkätunteisuuden omakseen. Hän toisaalta myöntää, että olisi kaikille helpompaa, jos hän kärsisi vähemmän, mutta toisaalta sanoo, ettei voi kärsimisalttiudelleen mitään, ja ettei myöskään luopuisi siitä vaikka voisi. Hän jopa pahastuu ajatuksesta, että voisi olla kärsimättä. Olen kuullut muutaman ihmisen puhuvan samaan tapaan. Ei tietenkään yhtä korostetun naurettavasti kuin Dickensin kirjoittamana, mutta juuri yhtä epäjohdonmukaisesti ja julistetulla kyvyttömyydellään ylpeillen. Eräs etsi ihmisen, joka taatusti tuottaisi hänelle toivotunlaista huolta, ja asettui sitten mukavasti kärsimään siitä, mitä alun alkaenkin tiesi tämän ihmisen olevan. Eräs toinen oli lähinnä katkera maailmalle siitä, ettei maailma arvostanut häntä riittävästi. Hän oli myös vankasti sitä mieltä, ettei kaltaiseni iloluontoinen hattarapää kykene ymmärtämään todellista maailmantuskaa. Hän oli luultavasti oikeassa.

Dickens saa minut näemmä pirulliseksi. No, kuitenkin olen tuuminut melko lailla myös sitä, kuinka paljon ja missä tilanteissa muistutan Camillaa. Eräissä tilanteissa muistutan, vaikken onneksi mitenkään johdonmukaisesti. En tahtoisi vaalia kykyäni kärsimiseen. Uumoilen, että taipumuksia voi vahvistaa vaalimalla ja heikentää jättämällä vaalimatta, ehkä jopa piruilemalla hiljaa itsekseen ei-toivottujen taipumusten kustannuksella. Saan itseni välillä kiinni sellaisista ajatuskuluista, joille joudun nauramaan kun kerronkin ne hieman toisessa valossa; kun kerron itseni Camillamaisena hahmona. Nauru ei kuitenkaan saisi olla pilkallista, itsen ruoskiminen ivanaurulla on harha-askel, sillä se johtaa taas kärsimiseen. Naurun on hyvä olla iloista.

Polizei

Kuvasin vappuaattoyönä perinteikästä tapahtumaa asuntoni ikkunasta. Pikku peikot kai alkoivat käyttäytyä, kuten perinne ymmärtääkseni vaatii, liian sopimattomasti, ja niin heidät siirrettiin pois aukiolta, jonne he olivat kokoontuneet. Siirtäminen tapahtui pitkin kotikatuani.

Mielivallattu?

Toisin sanoen, emme ole nyt tekemisissä "bioelämään" kohdistuvan vallan, vaan "mielen elämään" kohdistuvan vallan kanssa. Mielivalta ei toimi organisoimalla erityistä fyysistä ja tilallista toimintaa tai biologisia rajoja (ruumiin tapojen organisointi, bioelämän kontrolli) vaan luomalla mielialoja, odotuksia ja oikeaa asennetta (mielen tapojen organisointi). Henkisen työvoiman kontrollointi on mahdollista vain inhimillisen toiminnan ja kommunikaation yleisten edellytysten organisoinnin kautta: sitä ei voi organisoida sen suoritusten tai tuotteiden tasolla, vaan sen mahdollisuuksien ja edellytysten tasolla. Vain näin päästään työvoiman välittömään kontrolliin.

Tämä eufemiatus käsittelee muun muassa prekariaatin eli tilapäistön käsitettä. Olen edelleeni sitä mieltä, että kirottujen luokka on suurempi ja vaarallisempi ongelma kuin mitkään prekariaatin ongelmista, mutta arvelen myös, että kirottujen luokan syntyminen liittyy työn tilapäistymiseen. Siksi ratkaisuja mietittäessä tulisi ajatella sekä sitä väkeä, joka on selvinnyt ja selviää työn tilapäistyessa, että sitä väkeä, joka ei selviä.

Luen Akseli Virtasen arikkelia "Mielivalta" ja pohdin viime kesänä vahingossa keksimääni muotoilua, että nykytyössä vaaditaan sitä, että työntekijä on aina kutsumusammatissaan.

Kävin viime yönä Iineksen blogissa keskustelua, jonka lopetin suosiolla todettuani sanoneeni asiani jo. Tuumin kuitenkin vielä täällä, ja yhdistän asiaan väitteeni kutsumuksen vaatimuksesta. Kuten Iineksen blogin kommenteissa sanoin, prekariaatti eli tilapäistö on sitä väkeä, jonka työelämä on pätkiä, toimeksiantoja, freelancekeikkoja, välillä kiirettä, välillä työttömyyttä, ei koskaan varmuutta siitä, miltä työtilanne näyttää vuoden päästä. Toisin sanoen sitä väkeä, ja meitä on paljon, joka on jo oppinut, ettei mitään sen pysyvämpää työuralla tule koskaan vastaan tulemaankaan. Osa on sopeutunut vastentahtoisesti, osa toivoo vielä joku päivä löytävänsä vakituisen työpaikan, osa taas on, kuten Iineksen siteeraamassa tekstissä sanotaan, sopeutunut täysin: "Me olemme ihmiset, joilla ei ole (ja jotka eivät halua) pitkäkestoisia työpaikkoja".

Toisin sanoen kyseessä ovat työläiset, jotka ovat sisäistäneet omaksi halukseen sen, mitä työnantajat nykyään toivovat. Työläinen, joka ei edes halua pitkäkestoista työpaikkaa, on erittäin käytännöllinen oleto työnantajan kannalta. Hän etsii aina töitä, ja koska palveluksia on myytävä koko ajan, tilapäistöön kuuluva kouluttaa itseään jatkuvasti. Siis itse, omilla varoillaan, vakityöpaikkaisia ihmisiähän kouluttaa tarpeen tullen työnantaja. Työnantaja on ulkoistanut ammattitaiden ajantasaistamisen työntekijän itsensä hoidettavaksi.

Mitä muuta alun sitaatin mielivalta on kuin tällaisen haluamisen aikaansaamista?

Kun yhä useampi työntekijä tekee sellaista, joka on nimettävä henkiseksi työksi, ja yhä useampi työ ei ole sidoksissa mihinkään tiettyyn aikaan eikä paikkaan, työntekijän kontrolloiminen tapahtuu eri tavalla kuin ennen. Otan esimerkiksi itseni. Pelkään olevani hyvä esimerkki.

Minulla on vaihteleva määrä työnantajia, ei työaikaa, ei työpaikkaa, ei mitään vakityöhön liittyviä etuja. Olen tehnyt sekä osa-aikatyöpätkiä että toiminut itsellisenä (freelancerina). Tällä hetkellä minulla ei ole mitään jatkuvaa työtä, mutta runsaasti epäjatkuvia töitä. Osasta saan palkkaa, osasta en; tämä on ainoa niitä toisistaan erottava asia. Teen palkatonta työtä koska kyseiset projektit kiinnostavat minua, teen palkattua työtä koska kyseiset projektit kiinnostavat minua, ja olen iloinen kun osasta töistä maksetaan. Koulutan itseäni jatkuvasti tavalla, josta on hyötyä työnantajilleni. Vaikka epävarmuus rasittaa välillä, en edes hae mitään pysyviä töitä, sillä tahdoin voida esim. asua ulkomailla halutessani ja tahdon voida opiskella lisää itse valitsemiani asioita.

Toimin työtä tehdessäni kuten ihminen, joka on kutsumusammatissaan. Minähän en tee työtä ensisijaisesti siksi, että saan siitä rahaa, vaan kiinnostuksesta, tekemättä eroa työ-ja vapaa-ajan välille, opiskellen lisää. Olen tyytyväinen ja työnantajani tapaavat olla tyytyväisiä. Mietin mielivaltaa: "Mielivalta ei toimi organisoimalla erityistä fyysistä ja tilallista toimintaa tai biologisia rajoja (ruumiin tapojen organisointi, bioelämän kontrolli) vaan luomalla mielialoja, odotuksia ja oikeaa asennetta (mielen tapojen organisointi)." Viime kesänä oivalsin, että tosiaan, tämä työvoiman organisoinnin ja kontrollin uusi muoto onnistuu täydellisimmin saadessaan työntekijän tekemään työtaan aina, oli kyseessä mikä tai millainen lyhyt pätkä hyvänsä, kuin hän olisi kutsumusammatissaan. Ajatus on hieman huolestuttava.