Kynttilän valossa suomentaen

Minulla ei ole vieläkään verkkoyhteyttä kotonani, ja tahdon käyttää Zingarellini ohella myös Kielikoneen monikielisiä verkkosanakirjoja. Enkä sitä paitsi oikein käsitä miten kääntäjät ovat koskaan voineet tulla toimeen ilman Googlea. Sain apurahan, mikä merkitsee sitä, että tämän suomennoksen kanssa tuli äkkiä kiire. Istun siis kahvilan pöydän ääressä, koneeni näyttö valaisee itsensä, kirjaa valaisee kynttilä.

Kahvilan asiakkailleen tarjoama langaton verkkoyhteys on heiveröinen, en saa katsottua mainosvideota, joka on riemastuttanut minua jo muutamaan otteeseen elokuvissa käydessäni. Toivottavasti vika on vain yhteydessä: Read it!

Ihmissuhdekommentti

Mutta en ole vielä ymmärtänyt miksi pitää ylipäätään elää suhteessa, mikäli tahtoo peuhata muidenkin kanssa? Pelottaako se yksin oleminen ja sinkkuus vai mikä?

Koetin vastata Turistille. En tiedä oliko vastaukseni mikään vastaus, sillä kiistin läjän kategorioita, jotka olivat itsestäänselvyyksiä hänen kysymyksessään. Laajensin vastaustani tässä vielä hieman.

Mitä tarkoittaa "suhde"? Tämä ei ole viisastelua vaan ihan oikea kysymys. Ihmisillä voi olla ihmissuhteiden toivottavista ja haluttavista piirteistä hyvin erilaisia käsityksiä. Esimerkiksi minun haavemaailmassani läheisiin ihmissuhteisiini ei kuulu lainkaan mustasukkaisuutta tai omistushalua, sen sijaan paljon välittämistä, arvostusta, tukea ja tilan antamista toiselle. Tämä pätee niin sellaisiin ystävyyssuhteisiin, joita useimmat kutsuisivat ystävyyssuhteiksi, että sellaisiin ystävyyssuhteisiin, joita monet voisivat väittää parisuhteiksi. Minä en tahdo edes tehdä koko eroa omassa elämässäni.

Miksi oma status pitäisi määritellä ihmissuhteiden perusteella? Minä en todellakaan ole "sinkku". En silloinkaan, ja sellaisia aikoja on paljonkin (muutin vasta yksin ulkomaille), jolloin olen lähinnä yksin. "Sinkkuus" merkitsisi sitä, että en ole "parisuhteessa" vaan "vapaa". Muita vaihtoehtoja ei tässä mallissa kai ole. Malli on mielestäni vastenmielinen, ihmisten välisiä valtataisteluja ylläpitävä ja sellaista vapautta rajoittava, jota pidän arvossa. Hylkään siis koko mallin: en ole sinkku enkä parisuhteessa.

Miksi toisen ihmisen kanssa jaettuun läheisyyteen vaikuttaisi jotenkin se, onko minulla tai hänellä muitakin läheisiä ihmisiä? Miksi kavereista tai sisaruksista ei tule olla mustasukkainen, mutta aktiivisemmin seksuaalisia sävyjä saavasta läheisyydestä "kuuluu" olla mustasukkainen? Minä en ihan oikeasti tajua miksi. Minun maailmassani mustasukkaisuus on aina turhanpäiväistä. Se voi olla aktiivisesti haitallistakin, jos pelko toisen mustasukkaisuudesta saa salailemaan asioita. Sellaiseen ystävyyteen, jota minä pidän todella arvossa, kuuluu täysi avoimuus ja luottamus siihen, että voi puhua vapaasti kaikesta.

Tahdon läheisille ihmisilleni hyvää. Tahdon myös antaa heidän määritellä hyvänsä itse. Joskus heidän hyvänsä saattaa vaatia erossa oloa. Toki saatan kaivata läheisiäni, mutta minulle on se, että he saavat määritellä hyvänsä itse, on kaipuutani tärkeämpää. Olen itse vastuussa tunteista, joita heitä kohtaan koen.
Martyrismi on minusta viheliäistä. Jos annan läheisteni rajoittaa elämääni tavoilla, joita en toivo, tai jos rajoitan itse elämääni läheisilläni (siis keskityn kärsimään joistain heidän valinnoistaan), syyllistyn martyrismiin. En tahdo tehdä niin, se olisi typerää ajanhaaskausta. Siis en tee. Määrittelen oman hyväni itse, ja suon läheisilleni mahdollisuuden luottaa siihen, että teen niin. Oikeastaan tuntisin pettäväni ystäviäni, jos alkaisin rajoittaa itseäni heillä.

Tällainen on toki harvinaista maailmassa, missä ihmiset loukkaantuvat toisilleen verisesti siitä, että toinen tahtoo eri asioita kuin itse tahtoo, jossa toistuvat, toistuvat ja toistuvat riidat siitä, että "sinä et arvosta minua, katso nyt, tuossakaan et tehnyt niin kuin minä olisin tahtonut". On kuitenkin mahdollista opetella antamaan tilaa ja ottamaan tilaa jos se tuntuu oikealta ratkaisulta, ja minusta tuntuu. Itseään voi todistetusti koulia.

Tiedän, että useimmat ajattelevat ihmissuhteista aika eri tavalla kuin minä. Kunnioitan sitä, enkä koeta kiinnittää itseeni sellaisia ihmisiä, jotka kärsisivät siitä, mitä minä olen. Onnekseni on ihmisiä, jotka kokevat tapani ajatella vapauttavaksi, avoimuutta ja luottamusta kasvattavaksi ja hyväksi.

Feministinen kirjoitus

Asserting the rights which women in common with men ought to contend for, I have not attempted to extenuate their faults; but to prove them to be the natural consequence of their education and station in society. If so, it is reasonable to suppose that they will change their character, and correct their vices and follies, when they are allowed to be free in a physical, moral, and civil sense.

Olen etsiskellyt verkosta artikkeleita, joissa käsiteltäisiin onnistuneesti patriarkaatin käsitettä, mutten löydä. Harmillista. Sen sijaan päädyin lukemaan Mary Wollstonecraftia, josta pidän kovasti. Mielekäs patriarkaatin käsitteen käyttötapa minun täytyy nyt kirjastojen ollessa suljettuina muotoilla kuitenkin itse.

Vulgaariversio patriarkaattiteoriastahan esittää naisten (mahdollisesti aina ja kaikkialla) eläneen ja elävän edelleen alisteisessa asemassa miehiin nähden, ja tämän alisteisuuden ajatellaan näkyvän mitä moninaisimmilla elämän alueilla. Jos patriarkaatista puhuttaessa pysähdytään tähän, on vain esitetty laajuuttaan melko epämääräinen väite. Jos aletaan luetella esimerkkejä tavoista, joilla väitetty alisteisuus näkyy julkisuudessa ja joilla sitä ylläpidetään, voidaan ehkä saada joku miettimään jotain. Tätä on kuitenkin tehty jo niin paljon, ettei ole mitenkään yllättävää löytää samasta naistenlehdestä sekä artikkeli naisten kohtaamasta mitätöinnistä, että seuraavalta sivulta oivallisia esimerkkejä tavoista, joilla naisia opetetaan mitätöimään itseään. Vulgaariversio patriarkaattiteoriasta on tullut osaksi kulttuurin mielikuvitusta, ja se kukkii mitä villeimmillä tavoilla. Kerran eräällä keskustelupalstalla törmäsin kirjoittajaan (vai olikohan koko nimimerkki parodiaa?), joka julisti että häntä sorretaan, koska miesten vaatimusten vuoksi hänen on pakko käyttä string-alushousuja.

Jotta patriarkaatin käsitteellä tekisi mitään, on mietittävä miten alisteisuus ja valta ilmenevät, ja ilman muuta kyseenalaistettava se, että "patriarkaatti sortaa naisia". Ei suinkaan, patriarkaaliset vallan muodot, siten kuin ne ymmärrän, hyödyttävät selvästi joitain ihmisiä ja joillekin niistä seuraa harmia. Nämä ihmiset eivät ole itsestäänselvästi mitään tiettyä sukupuolta.

Antropologiassa patriarkaalisuudella ei yleensä tarkoiteta vain yhteiskuntamallia, jossa miehet ovat hallitsevassa asemassa suhteessa naisiin. Sanassa "patriarkaalisuus" kuuluu patiarkka, eli hallitseva mies, johon nähden muut miehet ovat tietyn hierarkian mukaisesti alisteisessa asemassa. Vaikutusvaltaisin, uskottavin ja oikeassa on se, joka on hierarkiassa korkeammalla. Hierarkia määrää totuuden.

Yhteiskunnassa missä elämme, patriarkaatin käsitteen hedelmällisin puoli piilee juuri ajatuksessa hierarkiasta, joka määrittää järjestykseen pantujen yksilöiden ominaisuuksia. Ei siis niin, että ihmiset ovat järjestyksessä ominaisuuksiensa perusteella, vaan niin, että ihmiset järjestetään ensin muutaman kriteerin perusteella, ja järjestyksestä päätellään heidän muut ominaisuutensa. Tätä kutsun patriarkaaliseksi vallaksi. Tyypillinen esimerkki siitä olisi, että naista ei päästettäisi yliopistoon koska naiset eivät kykene johdonmukaiseen ajatteluun. Toinen tyypillinen esimerkki olisi, että mies ei pääse etenemään urallaan johtavaan asemaan, koska hän on mustaihoinen, eivätkä mustaihoiset kykene kantamaan vastuuta. Epätyypillisempi, mutta ehkä käsitettä selventävä esimerkki voisi olla hiljainen ja ujo nuori mies, jota kartetaan todennäköisenä stalkkerina tai muuten ihme hiipparina joidenkin ulkoisten ja harrastuksiin liittyvien tuntomerkkien perusteella. Esimerkiksi sopii myös se, että kun menin aikanaan Fazerille ostamaan kosketinsoitinta, myyjä kertoi laitteen ominaisuuksista mukanani olleelle miespuoliselle ystävälleni, ja totesi minulle, että "eikös se olekin kivan värinen, ja tiedätkös, sellainen oli Euroviisuissa lavalla".

Olennaista patriarkaalisessa vallassa ja sen käytössä on mitätöinti. Ominaisuuden a perusteella päätellään ominaisuudet b, c, d ja niin edelleen. Päätelmän virheellisyyden todistaminen ei auta. Vaikka kerta toisensa jälkeen osoittaisin ymmärryskykyni ja asiantuntemukseni musiikkiliikeiden tai rautakauppojen myyjille, he unohtaisivat kuitenkin kasvoni ja olisin taas seuraavalla kerralla "tyttö" kaikessa kykenemättömyydessään. Osa ei ehkä edes uskoisi vaikka mitä tekisin, vaan pitäytyisi käsityksessään: jos tosiasiat eivät sovi stereotypiaan, sen pahempi tosiasioille. (Olen kyllä valmis kohtaamaan musiikkiliikkeen tai rautakaupan myyjän, joka ei kohtele minua kuin vähäjärkistä. Heitäkin on.)

Patriarkaalinen valta tajoaa kuitenkin myös positiivisia ominaisuuksia: perinteinen esimerkki olisi miesten oletusarvoinen rationaalisuus. Tai palatakseni rautakauppiaiden maailmaan, mies joutuu kerta toisensa jälkeen selittämään, että ei tiedä sen härvelin nimeä, mikä pitäisi hankkia, eikä ymmärrä esillä olevien koneiden toimintaperiaatetta. Positiivisten oletusten rikkominen on joskus hankalaa, ne näet tapaavat olla myös odotuksia. Sen sijaan jos odotukset täyttää, patriarkaalinen valta tietysti tukee itsetunnon rakentumista: jos on oikeasti hyvä siinä, missä on oletusarvoisesti hyvä, saa helposti paljon positiivista palautetta.

Emme elä yhteiskunnassa, jossa hierarkioita olisi vain yksi. Emme myöskään elä yhteiskunnassa, jossa patriarkaalinen valta kohdistuisi vain naisiin tai vaikkapa rodultaan valtaväestöstä poikkeaviin; patriarkaaliset valtasuhteet koskettavat meitä kaikkia. Ennakko-odotuksia joutuu rikkomaan jatkuvasti jos tahtoo ylipäätään toimia mitenkään. Patriarkaalinen vallankäyttö on kuitenkin hieman eri asia kuin patriarkaalisten valtasuhteiden verkostossa eläminen.

Valtaa ei tietenkään kannata käsitellä jonain ulkoa tai ylhäältä tulevana, johon ei voi vaikuttaa. Valtasuhteiden verkosto toimii nimen omaan arjen ratkaisujen, tottumusten ja yksilöiden tekojen kautta. Esimerkiksi jotain väitettä puolustettaessa ei puolusteta vain tuota väitettä, vaan puolustetaan myös valittuja puolustuskeinoja. Valinnalla osoitetaan, että ne uskotaan päteviksi. Patriarkaalinen vallankäyttö on sellaista, joka vahvistaa patriarkaalista valtaa: kun musiikkiliikkeen myyjä pysyy sitkeästi päätöksessään, etten voi ymmärtää ostamastani kosketinsoittimesta mitään koska olen tyttö, hän osoittaa teollaan tukevansa patriarkaalisen vallan perustavaa hierarkiarakennetta. Hän väittää todeksi sen, että koska minulla on ominaisuus a, minulla on väistämättä myös ominaisuus b, ja evää minulta mahdollisuuden osoittaa, ettei niin ole.

Patriarkaalinen vallankäyttö ei siis liity välttämättä sukupuoleen. Se voidaan liittää osaksi mitä hyvänsä hierarkiaa. Minut innoitti tämän merkinnän kirjoittamiseen MariaKristiinan blogissa keskustelua herättänyt esimerkki patriarkaalisesa vallankäytöstä: Tiina Kaarela valitsi (hän on tehnyt niin monta kertaa ennenkin) iän hierarkian järjestäväksi periaatteeksi, ja vahvisti patriarkaalista valtaa käyttämällä asemaansa tässä hierarkiassa itseään alempana olevan ihmisen ajattelun mitätöimiseen. Minkäänlainen vastaperustelu ei voinut auttaa, koska totuus määräytyy hierarkian kuvaamalla tavalla. Teko ei muodoltaan mitenkään eroa siitä, että klaanin johtaja ilmoittaa totuuden.

Mieliterve

Tulin tänään ajatelleeksi, että ehkei minuun nykyään harvemmin iskevät huonon olon puuskat välttämättä ole edes mitenkään erityisen harvinaisia "terveen" väestön keskuudessa, vaan saattaa hyvinkin olla tavallisen ihmisen tavallista mielentilojen vaihtelua (kukaan ei kai ole jatkuvasti leveä hymy kasvoillaan ja ajattele iloisia asioita?). Joskus sanotaan, ettei masennuksesta tai muista mielenterveyden ongelmista voi parantua. Ehkä ei. Itse olen tavannut ajatella, että paranemista ei ole edes olemassa, vaan terve ihminen on sellainen, joka angstaa mutta osaa elää sen kanssa eikä anna sen häiritä.

Arvelen olevani mieleltäni hyvin terve. Mietin sitä taas lukiessani Lord Boredomin tekstiä masennuksesta. Tietysti aikanaan tyyni itsetunto ja rauhallinen usko siihen, että kykenen moniin asioihin jos vain viitsin yrittää, olivat itsestäänselvyyksiä. Jännitin soittokokeessa musiikkiopistolla tai koulun juhlasalin näyttämön sivussa juuri ennen lavalle astumista, mutta jännitys oli asiaankuuluvaa ja hallitsin sen kyllä. Totta kai hermoilin siitä, pitikö joku ihana poika minusta vai ei, mutta hermoilu oli asiaankuuluvaa eikä voinut johtaa mihinkään totaaliseen romahdukseen. Olin pettynyt saatuani huonon numeron ruotsinkokeesta, mutta pettymys oli asiaankuuluvaa, ei mitenkään musertavaa. Ei terve lapsi tai nuori varmaan helposti tule kuvitelleeksi, että jollakulla toisella voisi olla toisin.

Nykyään pidän kokemaani vakautta ja sen suomaa keveyttä ihmeellisinä. Ihmeellisyyden huomaaminen ei vaatinut sitä, että olisin romahtanut koskaan itse, sillä ei, en ole. Olen ollut joskus hyvin ei-onnellinen, mutta en mieleltäni sairas. Sen sijaan olen kohdannut ja hyvin läheltä seurannut ihmisiä, joiden sanotaan olevan sairaita. Keskustelin tästä vasta kirjeitse erään ystäväni kanssa, ja totesin, että "Tiedän tietyt solmut, jotka kiristyvät minussa ajoin hankaliksi, mutta tiedän ja useimmiten koenkin niiden vähäpätöisyyden." ja "Olen tavallaan aina pitänyt itseäni hyvänä ja kestävänä työkaluna, ja kokemus on tyydyttävä."

En erityisemmin angstaa. Omatuntoni saattaa kolkuttaa jos vaivun kovin pitkiksi ajoiksi tuumimaan ei juuri mitään tai kertomaan itselleni kiinnostavia tarinoita, sillä voisin käyttää aikaani paremmin. En kuitenkaan ryve omantunnontuskissa; olen kärsinyt sellaisesta aivan muutaman kerran, aina hyvästä syystä, ja tehnyt sitten asialle jotain. Voin olla ärtynyt itselleni kun jokin työprojekti on saamattomuuteni vuoksi päässyt hyvin kiireiseksi, mutta samalla luotan täysin siihen, että saan sen määräaikaan mennessä valmiiksi, enkä tee sitä huonosti. Niin myös käy. Saatan olla allapäin, mutta se menee ohi kuin flunssa.

Yleensa oletan, etteivät muut ihmiset kiinnitä minuun erityisemmin huomiota. Joillekin tiedän olevani ystävä. En usko häritseväni muita suuremmin, ihmisillä on kyllä parempaa mietittävää kuin se mitä minä sanoin tai tein. En myöskään oleta, että juuri kellään olisi tarmoa ja kiinnostusta keskittyä harmin aiheuttamiseen minulle; jos jokin jonkun teko tuntuu minusta harmilliselta, se on varsin varmasti tehty ajattelematta minulle siitä mahdollisesti koituvaa kiusaa. En harmistu tai kiusaannu helposti.

Terveellekin ihmiselle tekee hyvää miettiä millä perusteilla toimii tietyillä tavoin, ja miettiä olisiko tapoja syytä muuttaa. Terveys tekee siitä kai helpompaa kuin se muuten olisi, sillä ajatteluun ja muutospäätöksissä pysymiseen on itsestäänselvästi energiaa. Olen havainnut toistavani tiettyjä käytösmalleja ja olevani taipuvainen tietynlaiseen jahnaukseen, ja olen purkanut itsekseni syitä miksi ja miten teen niin. Samalla olen onnistunut hylkäämään monia sellaisia malleja, joita olen alkanut pitää huononina. Olisin varmaan osannut aiemminkin, mutta en tullut ajatelleeksi asiaa.

Sairauden kohtaaminen toisissa on ollut vaikeaa. Pitäisi jotenkin hyväksyä se, ettei toinen välttämättä käyttäydy kurjasti muita kohtaan pahantahtoisuuttaan, tai jämähdä syömään itseään martyrismillä tai huonommuudentunteella minkään ajatusvirheen vuoksi. Pikemminkin pahantahtoisuus seuraa pahoinvoinnista, jota sairas jostain syystä pitää muiden syynä ja purkaa näihin. Tai martyrismi ja huonommuudentunne ovat itseään ruokkivia kehiä, joista ihminen ei osaa tai jaksa ulos.

Se ettei syytä toista sairaudesta ei saisi kuitenkaan merkitä sairauden ruokkimista. Minusta ainakin tuntuu siltä, etten tahdo auttaa ketään pitämään yllä sellaista, mistä tämä kärsii itse. En myöskään tahdo sairastua itse, ja masennus on tarttuva sairaus. On hyvin vaikeaa keksiä mitä voisi tehdä kun näkee läheisen ihmisen liukuvan syvemmälle pahaan oloonsa ja kieltäytyvän kaikesta sellaisesta, josta minun näkökulmastani katsottuna voisi ehkä olla hyötyä. Kun ainoa apu, mikä sallitaan, on mielestäni apua sairaudelle, ei sairaalle.

Olen kirjoittanut käyttäen sanoja "sairas" ja "terve" tavoilla, joilla on minulle merkitys. Moni kiistäisi tuon merkityksen; esimerkiksi se ihminen, joka väitti minulle joskus, että ainoat järjissään olevat ihmiset ovat masentuneita, muut elävät jonkinlaisen harhan vallassa. Kirjoitin tämän, koska minulle on tärkeää että voin verkossa lukea sellaisten ihmisten tekstejä, jotka eivät pidä itseään mieleltään terveinä. Se on ajatteluttavaa. Harvoin kuitenkaan olen lukenut kenenkään kertovan miltä tuntuu olla terve, ja se voi jonkun mielestä olla aivan yhtä vierasta ja ajatteluttavaa kuin haurauden, kitumisen ja luhistumisten kuvaukset ja tekstiksi purkautumiset minusta.

Pyydänkin niitä lukijoitani, jotka kokevat olevansa mieleltään terveitä, kertomaan siitä joko kommenteissa tai omassa blogissaan. Millaista se on?

Satumaisemista

Seudun kotoisuus liittyy siihen, kuinka oma maisema on. En puhu vain suojeltavista kansallismaisemista, vaan niistä maisemista, jotka kauniinakin ovat tavanomaisia. Suomalainen järvimaisema kesäiltana, pelto auringon noustessa, lumen peitossa kimaltelevat puut Tähtitorninmäellä helmikuussa. Maisemasta voi ottaa kuvan, mutta kokonaan sitä ei voi säilöä, sillä ilman tuntu ja tuoksu ovat olennainen osa maisemaa.

Olen alkanut varautua siihen, että minulle kotoisia suomalaisia maisemia ei välttämättä ole enää kovin kauaa. En tiedä kuinka todennäköisesti Golf-virta lakkaa lämmittämästä eräitä pohjoisia alueita elinaikanani, mutta paras kai ajatella asia etukäteen.

Muutaman lämpöasteen ero taitaa muuttaa ruskan kokonaan keltaiseksi loimuksi. Kotoisuuden tunnetta ja kuulumista kuvaavat kirjoitukset saattavat pysähtyä pitkiksi ajoiksi yksittäiseen näkymään. Kuvaukset vaikuttavat siihen, miten kuvatunkaltaisia maisemia myöhemmin katsotaan; suomalaisia maisemia valokuvataan edelleen useimmiten kansallisromanttisen kuvataiteen vaikuttamana. Liki kaikkialla voi kuitenkin ottaa myös aivan epätyypillisiä luontokuvia. Berliiniläisen puiston saa näyttämään sellaiselta maisemalta, joka ei katoa hyvin helposti.


Olisin tahtonut kirjoittaa pidemmin tänään, mutta minut häädetään pian verkkokahvilasta, jossa istun. Kirjoitukseni muuttui seikkailuksi, en tiedä vielä pääsenkö loppuun saakka. Lähdin tänään matkaan kahdenkymmenen dirhamin ratsullani, en aivan varmana siitä jaksaisiko se aikomaani retkeä, ja kuvasin tietä kulkiessani.

Kuvat maisemista voivat kuvata myös sellaisia maisemia, joita ei voi haistaa tai joiden ilman tuntua ei ole päässyt kokeilemaan. Luotan siihen, että ne maisemat pysyvät samassa määrin kuin ovat nytkin, eli aivan kotimaisemattomaksi en jää, vaikka ne toisella tapaa omat, kotoisat muuttuisivatkin eri tavalla sisäänastutttaviksi kuin nyt ovat. Ne muuttuisivat, ja ehkä muuttuvat, satumaisemiksi.

Todellinen maisema ja satumaisema leikkaavat usein, minulla on tapana kävellä keijukaisniityillä keväisin ja menninkäismetsissä syksyisin, talvilumisista teistä tai kesäisistä merenrannoista ei ehkä tarvitse selittää. Nykyiset ilman tunnut tai juuri tietyt raikkaat valoisat tuoksut muuttuvat ehkä samankaltaisiksi, sellaiseksi, mikä välähtää silloin tällöin jossain, joka on kuitenkin helpo tunnistaa aivan muuksi jos tahtoo. Jos kuvaa ei rajaa, näkyy myös pyörätie.

Satumaisemia syntyy uusiakin, minä olen löytänyt aivan ennentuntemattomia verkossa seikkaillessani. Ehkä kaikki eivät hahmota verkkotilaa maisemina, joilla on oma näkönsä ja tuntunsa, mutta minä kyllä. Ne ovat yhtä selkeitä maisemia kuin satulinnan puisto ja sitä ympäröivät vuoret, tai synkkä metsä, jossa piilee noidan mökki.

Retkeni päättyi, illan hämärtyessä poljin takaisin Spreen yli pitkin ihmeellistä vanhaa siltaa, ja sain huomata, että kaiken todennäköisyyden vastaisesti etulyhtykin sittenkin toimi.

Punainen seinäni

wörtliche Rede
"Ich habe heute keine Zeit."

indirekte Rede
Er sagt, dass er heute keine Zeit hat.





Ymmärsin kielioppikirjan hyödyllisyyden todella vasta 17-vuotiaana. Asuin Italiassa, eikä vaihto-oppilasäitini lukiossa opiskelemastaan latinasta ja kreikasta huolimatta osannut selittää minulle jotain pulmaa, johän törmäsin koettaessani puhua italiaa. Olin oppinut kieltä käytännössä tarpeeksi, jotta jokin selvä kysymys oli ehtinyt muotoutua. Se vaivasi minua, mutta enää en muista mikä se oli. Sen sijaan muistan ihanan ahaa-elämyksen, jonka kielioppikirjan vastaus tarjosi.

Siksi en koskaan oppinut kieliä kursseilla. En ole vielä keksinyt kuinka säilyttää kiinnostus ja välttää turhaannus jos koetan opetella jotain kielen käytäntöä säännöksi tiivistettynä ennen kuin kysymys on alkanut vaivata minua. Kysymyksen synnyttyä sääntöä taas ei oikeastaan tarvitse opetella, sillä muistan sen kyllä tarkistettuani asian kielioppikirjastani.

Oi, tässä kahvilassa soi Serge Gainsbourg.

Blogeja, kirjeitä, luokkaoikeuksia ja villalankaa

Näkisin tässä olevan mahdollisuuden sille, että puolustettaisiin peräänantamattomasti työväenluokan, narkkarien, rosvojen, huorien, muiden sorrettujen ja kirottujen elämäntavan oikeutusta. Huumeet, tatuoinnit, epämääräiset suhteet, alkoholi, tupakka ja muut ovat osa merkityksellistä elämäntapaa, eivät pelkästään keski- tai korkeamman luokan eliitin hienostuneisuutensa tai oman elämäntapansa johdosta vieraaksi kokemia ja siksi heidän moralisoivien kannanottojensa kohde. Miksi ylipäänsä lapsen pitäisi olla terve ja kasvaa yhteisön tuottamaksi terveeksi ja ongelmattomaksi lettipääksi?

Poppy kirjoittaa näin RaparperiBlogissa virinneessä keskustelussa sikiön oikeuksista ja FAS-lapsista. (Lyhyesti oma kantani: jos hyväksymme ihmisoikeuksien julistuksen kolmannen ja viidennen pykälän, ja jos elämme ja tahdomme elää yhteiskunnassa, jossa naisella on oikeus aborttiin, naisella on myös velvollisuus olla pahoinpitelemättä sikiötään: jos hän päättää pitää sen ja kasvattaa sisällään tulevaksi tietoiseksi yksilöksi, hänen on myös kohdeltava sitä tulevana erillisenä ja tietoisena yksilönä. Raskausajan kestävä alkoholismin pakkohoito voidaan rinnastaa lähestymiskieltoon: silläkin koetetaan ennaltaehkäistä toisen vahingoittaminen. Sikiön oikeus olla tulematta myrkytetyksi on siis täysin riippuvainen ja seurausta naisen oikeudesta valita abortti, sillä ilman tuota oikeutta ei voida uskottavasti puhua naisen vapaasta päätöksestä kasvattaa sikiöstä lapsi. Jonkinmoinen ongelma toki on se osa raskausaikaa, jolloin aborttia ei enää saa. Ei tunnu kuitenkaan kohtuuttomalta edellyttää loppuraskausajaksi sitovaa päätöstä ennen tämän takarajan umpeutumista.)

Olen aiemminkin puhellut Poppyn (blogiseuduilla liikkuu muuten kaksi Poppy -nimistä) kanssa luokkaoikeuksista ja merkityksellisistä elämäntavoista. Silloinkin väitimme toisiamme vastaan, ja nyt minua huvittaa jatkaa keskustelua täällä itsekseni ääneen.

Olen sekä saanut että kirjoittanut viime aikoina pitkiä kirjeitä nationalismista, yhteisösubjektin käsitteen historiasta, "alkupeäräiskansojen" oikeuksista ja erilaisista argumentointitavoista. Poppy tuntuu sanovan, että merkityksellisiksi koettuja elämäntapoja tulisi puolustaa ja suojella, jotta ne voisivat jatkua. Minusta tuntuu mahdottomalta pitää jonkun elämänmuodon jatkuvuutta tärkeämpää kuin vaikkapa yksilön oikeutta ruumiilliseen koskemattomuuteen. Miksi rosvon hyvä mieli olisi tärkeämpi kuin rosvotun paha mieli? Miksi narkomaanin kokema mielekkyys on olennaisempaa kuin kaikki huumekaupan mielettömyys? Alkoholismi merkityksellisenä elämänmuotona – mikäs siinä, kunhan toisia ei vahingoiteta.

Tämä tuntuu hyvin selvältä. Kiinnostavampaa Poppyn kommentissa oli hyvin heterogeenisen ryhmän yhdistäminen yhteiskuntaluokaksi ("kirotut"), ja tämän luokan kuvaaminen kulttuurina. Tai ehkä kulttuureina, jonain Amazonin alueen intiaaniheimoihin rinnastettavaa. Luokkapuheessa on perinteisesti ollut tapana vaalia ajatusta luokkien tai ainakin työväenluokan edistyksestä, joka sitten on määritelty milloin mitenkin. Sen sijaan "alkuperäiskansoista" puhuttaessa on ollut yhtä perinteisesti tapana puolustaa niiden oikeutta muuttumattomuteen. Poppyn rosvot ja narkkarit ovat Suomen intiaaniheimoja, Kallion siistiä alkuperäiskansaa.

Alkuperäiskansoja hätyyttävät keski- tai korkeamman luokan eliitin pahat länsimaiset moralisointeineen eli yhdenmukaistamisvaatimuksineen. Vaatimus oikeudesta olla tulematta pahoinpidellyksi on tällaista moralisointia, ja johtuu siitä, että pahoinpitelyt ovat "eliitin hienostuneisuutensa tai oman elämäntapansa johdosta vieraaksi kokemia ja siksi heidän moralisoivien kannanottojensa kohde"? Kuten on tullut todettua, tyttölasten ympärileikauskin voi olla osa jonkun merkitykselliseksi kokemaa elämäntapaa. Olen ihan oikeasti harkinnut sitäkin vaihtoehtoa, ettei minulla olisi mitään huomautettavaa niitä silpomisia vastaan, voin siis kai harvinaisen tarkan harkinnan perusteella sanoa tuomitsevani silpomiset tykkänään.

Hyvä on, ei silpomisia eikä pahoinpitelyjä. Tässä on kuitenkin muutakin mietityttävää. Niin kirottujen yhteiskuntaluokka-kulttuureille kuin alkuperäiskansoillekin tahdotaan antaa oikeus pysyä olemassa, ja niitä tahdotaan tukea, jotta elämänmuodot voisivat pysyä yllä. Millä tai kellä tämä oikeus on? Kulttuurilla tai elämänmuodolla, vai yksittäisillä tietyn elämänmuodon valinneilla ihmisillä? Voidaanko elämänmuotoa muuttaa radikaalisti sisältäpäin, koska sattuu huvittaman, vai muuttuuko se silloin eri elämänmuodoksi, joka ei enää ole se alkuperäinen, jota piti suojella? Onko kirottujen luokka jonkinlainen historiallisesti jatkuva joukkosubjekti, sellainen jona alkuperäiskansat tahdotaan nähdä? Kuka määrittelee sen kokemuksen merkityksellisyydestä, jonkinlainen antropologiko? Määriteltävähän se on jos sitä tahdotaan suojella.

Ei ole huono ajatus puhua kirottujen luokasta. Sen sijaan on oikein huono ajatus sovittaa siihen ylhäältä- ja ylenkatsovaa kulttuurinsuojelupuhetta. Se puhe kun tuntuu usein ristiriitaiselta jo "alkuperäiskansoistakin" puhuttaessa, sillä siinä ei osata päättää ovatko alkuperäiskansan edustajat ihmisoikeuksien julistuksen yksilöitä vai jonkinlaisen historiallisen yhteisösubjektin ilmentymiä.

Kuka kertoo rosvolle tai narkomaanille, että hänen elämänmuotonsa on hänelle merkityksellinen, ja siksi hänen oikeuttaan tuohon elämäntapaan on peräänantamattomasti puolustettava? Rosvo tai narkomaani saa jalon villin tai kapinoivan anarkistin kaavun kannettavakseen, mutta tahtooko hän sen? Ja kuka riivattu se puolustaja on, mihin häntä tarvitaan? Vai tarvitseeko hän kirottujen luokkaa anarkistisen haavekuvansa heijastusalustaksi?

Tosiaan: sain ensimmäisen Harry Potterin luettua saksaksi, siirryin Der kleine Hobbitin pariin. Olen kokeillut myös Austenia (Verstand und Gefühl), mutta huomaan, että minulle Austenin viehätys piilee englannin kielessä. Lisäksi ostin aivan hurmaavaa villalankaa. Saan tänne ehkä piakkoin kuvia. Ties vaikka minusta tulisi neulebloggaaja.