Kuka ajattelee?

Käsitteellinen henkilö ei ole filosofin edustaja, pikemminkin päinvastoin: filosofi on vain käsitteellisten pää- ja sivuhenkilöidensä vaippa; henkilöt ovat hänen filosofiansa puhemiehiä, sen todellisia subjekteja. Käsitteelliset henkilöt ovat filosofin "heteronyymejä", ja filosofin nimi on vain hänen henkilöidensä salanimi. Minä en ole enää minä, vaan ajattelun taipumus nähdä itsensäja kehittyä tasolla,joka leikkaa minua useassakin kohtaa. Käsitteellisellä henkilöllä ei ole mitään tekemistä abstraktin personifikaation, symbolin tai allegorian kanssa, sillä hän elää ja vaatii. Filosofi on käsitteellisten henkilöidensä idiosynkrasia. Filosofin kohtalona on tulla omaksi käsitteelliseksi henkilökseen tai henkilöikseen, samalla kun nämä itse tulevat muuksi kuin historiallisesti, mytologisesti tai vallitsevan käsityksen mukaan ovat (Platonin Sokrateeksi, Nietzschen Dionysokseksi, Cusanuksen Idiootiksi). Käsitteellinen henkilö on filosofian tulemista, sen subjekti joka esiintyy filosofin sijasta, niin että Cusanus tai Descarteskin joutuvat kirjoittautumaan "Idiooteiksi" ja Nietzsche yhtä lailla "Antikristukseksi" tai "ristiinnaulituksi Dionysokseksi". Jokapäiväisetkin puheaktit perustuvat sosiaalipsykologisiin tyyppeihin, jotka itse asiassa viittaavat piiloiseen kolmannen persoonan henkilöön: määrään liikkeellekannallepanon Tasavallan Presidenttinä, puhun sinulle isänäsi... Samalla tavoin filosofinen lausuma on kolmannessa persoonassa esitetty puheakti, jossa juuri käsitteellinen henkilö aina sanoo Minä: ajattelen Idioottina, tahdon Zarathustrana, tanssin Dionysoksena, viettelen Rakastajana. Bergsonin kestokin tarvitsee kuriirinsa. Filosofinen lausuma ei ole performatiivi, jonkin tekemistä sanomalla se; se on liikkumista ajattelemalla liikettä käsitteellisen henkilön kautta. Käsitteelliset henkilöt ovat filosofisen lausuman todellisia agentteja. Kuka minä olen? Aina joku kolmas.

Olen viime aikoina taas viritellyt keskustelua (erinäisten käsitteellisten henkilöiden kanssa; lienee samantekevää mihin verenkiertojärjestelmiin henkilöt liittyvät) siitä, miksi tekstiä lukiessani koen kirjoittajan hahmon ajattelemisen tärkeäksi. Kyse ei ole aatehistoriallisesta tai epätavallisen yksilön henkilötarinaan liittyvästä uteliaisuudesta. Eihän minulla lukiessani ole pääsyä vaikkapa Deleuzen ja Guattarin luo. Lukiessani yllä olevaa sitaattia heidän teoksestaan Mitä filosofia on?, tapaan henkilöt, jotka sanovat filosofisen lausuman olevan "liikkumista ajattelemalla liikettä käsitteellisen henkilön kautta".

Tämä Deleuzen ja Guattarin kirja teki minuun kerran suuren vaikutuksen. Tuosta on kuitenkin näemmä kulunut seitsemän vuotta, enkä muistanut enää kuin vaikuttuneisuuden tunteen, ajatuksen käsitteellisistä henkilöistä, sekä ennen kaikkea ne henkilöt, joiden olin kokenut puhuvan, joiden seurassa, tai joiden kautta olin koettanut liikkua lukiessani kirjaa. Tätä muistellessani aloin haluta takaisin tuohon seuraan, joten kävin lainaamassa kirjan kirjastosta. Jotain olen tainnut oppia, tai ainakin sanavarastoni on karttunut vuosien saatossa, sllä enää en tarvitse sivistyssanakirjaa lukiessani suomennosta.

Olen useasti palannut kysymykseen, kuinka ajattelijan hahmo, tai käsitteellinen henkilö, liityy filosofisen tekstin (tai oikeastaan minkä hyvänsä tekstin) lukemiseen ja yritykseen ymmärtää. Aina tulen oman kokemukseni kautta siihen tulokseen, etten voi erottaa tekstiä tai ajatuksia hahmosta tai henkilöstä. Minun on ainakin tähän mennessä ollut, ja on nytkin, mahdotonta ymmärtää ajattelua joksikin, joka voisi olla muuten kuin jonkun ajattelemana. Tämä joku voi olla hyvinkin mielikuvituksellinen olento, tai miksei oliojoukko, lauma, enkeliparvi, maailmanhenki tai kivi. Kuitenkin joku, joka suhteessa ajatukseen on subjekti, sekä aivan ehdottomasti joku tietty henkilö. Ei mikään "abstrakti personifikaatio", sillä tämän kalvakankuivan hahmonkin, jonka erilaisia versioita monien filosofisten tekstien nurkkien takana lymyilee, koen henkilöksi. (Kotiläksy: piirrä muotokuva abstraktista personifikaatiosta.)

Ajatusten omaksuminen niin, että häivyttää ajattelun väistämättömältä tuntuvan suhteen ajattelijan hahmoon, tai käsitteelliseen henkilöön, tuntuu epärehelliseltä. Painotan vielä kerran, että tällainen hahmo tai henkilö voi olla ja väistämättä lieneekin jotain aivan muuta kuin historiallinen henkilö. Jos ajatus ymmärretään tyystin ajattelijasta erilliseksi asiaksi, lykätään helposti syrjään ajatuksen riippuvaisuus ajattelusta. Jos myönnetään, että ajatuksia on vain jos on ajattelua, herää heti otsikkoni kysymys: kuka ajattelee?

Siitä kuka ajattelee, tai onko mielekästä käyttää sanaa "kuka", voidaan kiistellä; kiistelläänkin. En missään tapauksessa tahdo väittää, että olisi mahdotonta ymmärtää ajattelun liikettä ilman minkäänlaista kokemusta ajattelijan hahmosta. Väitän vain, etten ole itse ainakaan vielä onnistunut tavoittamaan kokemusta ajattelusta vailla ajattelijaa. Olen kyllä luultavasti keskimääräistä tarmokkaammin koettanut, enkä aio luopua yrityksistä.

Edelleen luen tätä Deleuzen ja Guattarin kirjaa kokien filosofisen lausuman olevan "liikkumista ajattelemalla liikettä käsitteellisen henkilön kautta". Ymmärrettävyys, ajattelun kokemus, liike, uuden tilan aukeaminen, sumun hälveneminen eri paikoissa olevien rakennelmien väliltä: tämä tapahtuu seurassa, useiden hahmojen kautta. Suhteet verenkiertojärjestelmiin ovat tässä melko merkityksettömiä.

Raaistuminen [brutalization]

Raaistuminen [brutalization] tarkoittaa jonkin kohtelemista julmasti ja välittämättä. Sanan vanhempi merkitys viittaa eläinten ja alempien rotujen olemessaolon tilaan, nykyinen merkitys puolestaan siihen, miten sivistyneet ja humanit ihmiset kohtelevat kyseisiä eläviä olentoja.

Sitaatti on Paul Rabinowin tekstistä "Nykyisyyden oikeutus". Minulla ei oikeastaan ole siihen mitään lisättävää, joten vastaan Blogietiikka-kyselyyn.

1) Keille blogiasi kirjoitat ja keihin blogisi vaikuttaa? (Kysymys Rawlsin hengessä)

Kirjoitan muutamalle tutulle, joiden arvelen mahdollisesti, ainakin ajoittain, lukevan sepustuksiani, sekä niille loputtoman kiinnostaville tuntemattomille, jotka päätyvät tänne muuten, esimerkiksi Pinserin listan kautta, tai aivan sattumalta, kuukkeloimalla. Viimeksi tänne on eksytty hauilla "eufemia", "akhilleus", "individualisti+määritelmä", "blogspot", "tommi uschanovin", "analyyttinen arvostelma", "johdatusta situationisteihin", "ifigeneia", "shakespearen macbeth", "kelim", "Blanche Wittman" ja "platon mimesis". Minusta tuo on aika ihanaa, eli kirjoitan sille ihmiselle, joka ehkä jää lukemaan tehtyään jonkun noista hauista. En osaa arvata miten ja keihin kirjoitukseni vaikuttavat.

2) W.D. Rossin mukaan prima facie (tässä "ensimmäisen kertaluokan") velvollisuuksia - nimenomaan sellaisia joista ON neuvoteltava toisten kanssa - ovat läpinäkyvyys, vastuullisuus, muille tuotetun harmin minimoiminen, vapaa ilmaisu, tosiasioissa pitäytyminen, etiketti (Transparency, Accountability, Minimizing Harm to Others, Free Expression, Factual Truth, Etiquette). Tutkija pyytää asettamaan ne omaan arvojärjestykseesi ja vielä antamaan panoksensa näiden termien kehittämiseen: onko muita tärkeitä ensimmäisen kertaluokan velvollisuuksia.

Tämä on hankala kysymys. Karsastan puhetta velvollisuuksista, jos niitä ei ymmärretä itse hyväksytyiksi ja asetetuiksi. Toisaalta ainakin kysymyksessä mainituista prima facie velvollisuuksista on toki neuvoteltava muiden kanssa jos tahtoo elää yhteisössä. Minä tahdon, joten koetan järjestää. Olisin voinut valita muutaman toisenkinlaisen järjestyksen. Velvollisuudet on ilmaistu siksi laveantiiviisti, että niihin voi mahduttaa paljon. Siksi en nyt keksi muita tärkeitä ensimmäisen kertaluokan velvollisuuksia. (Muutin järjestystä hieman 18.12.)

vastuullisuus
vapaa ilmaisu
muille tuotetun harmin minimoiminen
läpinäkyvyys
tosiasioissa pitäytyminen
etiketti

3) Kantin hengessä tutkija kysyy, onko olemassa velvollisuuksia, joita bloginpitäjän on täytettävä koko ajan ollakseen "hyvä bloggari". Ja onko asioita, joita ei saa koskaan tehdä blogatessa?

Ei ole, en tahdo määritellä "hyvää bloggaria". Ei ole myöskään mitään sellaisia blogatessa kiellettyjä tekoja, jotka muualla kävisivät päinsä.

4) Tutkija kysyy, mitä yhteiskunnallista merkitystä bloggaamisella on?

Sitä mikä sille annetaan. Ainakin julkistuskynnyksen lähes katoaminen on tai voi olla yhteiskunnallisesti merkittävä asia. Aika harvoja blogeja vielä on pyritty sensuroimaan, joten uumoilen ettei merkitys ole valtava, vielä.

5) Lopuksi tutkija kysyy, miksi päätit aloittaa blogin pitämisen? Mitä halusit saavuttaa blogillasi? Oletko saavuttanut sen tarkoituksen nyt?

Halusin ennen kaikkea pitää yllä ja kehittää kirjoitustaitoani. Totesin etten saa kirjoitettua jos tiedän, ettei kukaan lue tekstejäni, minulla on oltava ainakin mahdollinen lukija. Totesin myös, ettei kukaan jaksa kanssani sellaista aikaa- ja ajatuksiavievää kirjeenvaihtoa, josta pidän. Kirjeitä on pidemmän päälle ikävä kirjoittaa jos ei saa vastausta ja keskustelupalstoilla joutuu aloittamaan aina alusta yhä uudestaan, eikä monikaan jaksa kanssani sinne asti, missä keskustelu on minusta parhaimmillaan. En halua olla kirjoituksineni kovin riippuvainen muiden vastaushalukkuudesta.

Perustin siis blogin alustaksi, jossa koetan antaa joillekin ajatuksilleni mehdollisimman istuvan sanapuvun, jossa voin jatkaa kesken jäänyttä, jossa tekstin ei tarvitse olla valmista, ja jossa kirjoitan koettaen luopua vastauksen kaipuustani. Olen saavuttanut tarkoitukseni melko hyvin.

Vaihteeksi / kaavarike

Piha ei ole pieni, mutta korkeat seinät sen ympärillä tekevät siitä rotkon. Rotkoissa kaikuu. En jaksanut herätä oikeasti, koetin huijata itseni olemaan vielä unessa, vaikka ne ovatkin viime aikoina taas olleet ahdistavia. Eräs oli nänyt unta, jossa hän meni lavalle ja meni lavalle ja meni lavalle ja meni lavalle — ja herättyään, ja nukahdettuaan uudestaan, meni taas lavalle ja meni lavalle ja meni lavalle ja meni lavalle. Minun pahat uneni eivät ole luuppeja, mikä on varmaan hyvä.

Kirkuminen pihalla sai minut nousemaan. Särkyvä kimeä naisen kirunta kaikui rotkon seinistä, maa ja seinät olivat viileät ja kosteat, aurinko ei paistanut. Tähän aikaan se ei ulotu minunkaan ikkunaani, puoli tuntia taitaa valaista ylintä kerrosta milloin ei ole harmaan pilviketon takana. Rotkon pohjalla maassa on sohjoa ja jäätä missä pelkkä sora ei likaa kosteaa asvalttia. Naisen korkeat korot olivat hankalat, nilkat taipuilivat lähelle nyrjähdystä hänen kulkiessaan pihan poikki. Hän ei kulkenut suoraan. Välillä hän pysähtyi ja taivutti päätään taakse kirkuakseen taas. Hetken hän takoi ulko-ovea, luovutti sitten, ja porttiholvi vaimensi kirkaisujen kaiun.

En jaksanut käydä suihkussa, olisi paleltanut liikaa ja hiuksetkin olisi joutunut kuivaamaan. Paahtoleipäpaketissa on aina viimeisenä kaksi kantapalaa. Se on ehkä ainoa pysynyt asia, jonka opin ensimmäiseltä varsinaiselta poikaystävältäni: kantapalojen tarkoitus on suojata muita paloja kuivumiselta, siksi ne syödään viimeisenä. Basilika ikkunalaudalla ei ole vielä aivan kuollut.

Edellinen linja-auto oli juuri mennyt, joten istuin kahvilassa odottelemassa seuraavaa. En jaksanut katsella ihmisiä, sillä tähän aikaan vuodesta he ovat kaikki harmaakasvoisia, tai jos eivät ole, en valottomuudessa huomaa sitä. Linja-autoaseman keskellä on puinen lava, joka on rikki ja laho, mutta jota ei oteta pois. Tänään en huomannut sitäkään, en muistanut katsoa onko se vielä paikallaan. Autossa tulee helposti paha olla, mutta aurinko valaisi tienvarren korsia hetken, ja ne hehkuivat sulan maan harmautta vasten. Korret saisivat olla talventörröttäjiä, saivatkin vielä muutama viikko sitten.

Isoäitini oli kutsunut minut käymään luonaan, hän kutsuu usein ja ilahtuu aina kun tulen, puhelee kanssani, ilahtuu kun väitän vastaan, vaikka väittäisin tiukastikin. Nytkin, pimeässäkin kaikki tuo. Siksi minä rakastan häntä.

Tähän aikaan vuodesta pitäisi pakata oma pimeys jonnekin nurkkaan ja keskittyä tekemään reikää jonkun toisen ihmisen pimeyteen. Koska pimeys on mukava ja lämmin vaate, se on vaikeaa — minäkin kietoudun tähän. Välillä yritän sanoa jotain jollekulle etäämmällä kyhjöttävälle tai rientävälle, mutta kaikukaan ei vastaa, vaate imee äänen. Kiedon kankaan tiukempaan ympärilleni, kehrään lisää aihetta ja ainetta vaatteeseeni, päätän että muut saavat olla missä ovat kun kerran niin tahtovat. Enkä huomaa silloinkaan kun minua kutsutaan.

Yhyy

This is where dad buried the little raccoon.
I didn't even know he existed a few days ago and now he's gone forever. It's like I found him for no reason. I had to say good-bye as soon as I said hello.
Still ... in a sad, awful, terrible way, I'm happy I met him.
*Sniff*
What a stupid world.

Mikä on mieliala kun Calvin & Hobbes tuntuu haikealta luettavalta?

Aamulla kuitenkin heräsin torkunnasta nauruuni. Joululauluaseman juontaja kuvitteli ääneen kuinka kaikki jouluostoksilla yrmeinä käyvät alkaisivatkin äkkiä marssia yhteen tahtiin hoosiannaa laulaen. (Harva ystävänikään ymmärtää musiikkimakuani.)

Virkkaan

Silvia, rimembri ancora
Quel tempo della tua vita mortale,
Quando beltà splendea
Negli occhi tuoi ridenti e fuggitivi,
E tu, lieta e pensosa, il limitare
Di gioventù salivi?

Sonavan le quiete
Stanze, e le vie dintorno,
Al tuo perpetuo canto,
Allor che all'opere femminili intenta
Sedevi, assai contenta
Di quel vago avvenir che in mente avevi.
Era il maggio odoroso: e tu solevi
Così menare il giorno.

Ostin vasta Ervastilta Leopardia, huolekkaasti kommentein varustetun kokoelman Canti. Tähän valitsemani katkelma on runosta 'A Silvia'. Silvia istuu toukokuisen tuoksuvassa ilmassa, syventyneenä käsityöhönsä. Tyynen tyytyväisenä hän odottaa mitä tulevaisuus on hänelle tuodakseen. Runoilija katsoo häntä tulevasta ajasta, jolloin Silvian lyhyt elämä on jo loppunut, muistelee tuota toukokuista päivää ja sitä, kuinka Silvian nuoret nauravat ja kuitenkin karttelevat silmät ihastuttivat häntä.

Käsityöhön syventyminen on mukaansatempaavaa. Virkkaaminen on addiktoivaa, sitä ei pidä aloittaa, sillä siihen jää koukkuun, kuten eräs Suomen parhaista taiteilijoista, Anu Tuominen, on sanonut. Nyt tuli mieleen myös Laterna Magicassa syksyllä näkemäni Virpi Vesanen-Laukkasen näyttely Leikin varjolla. Hän oli liimannut ja ommellut karkkipapereista häikäisevän, kimmeltävän prinsessamekon. Se olisi ollut hieman liian suuri minulle, ja helman laskokset peittivät muutaman neliömetrin lattiaa.

Taide joka käsittelee ja muistelee sitä, mistä Leopardi käyttää sanoja "opere femminili". Silmukka silmukalta, pisto pistolta ihmeellisellä intensiteetillä etenevä, mateleva työ. Taidonnäyte, ajan syöjä, ajatuksen nielevä, toistava, kaunis mutta vain salaa ehkä luova, jossain kuvion yksityiskohdassa. Ja Silvia istuu syventyneenä naisellisen siveään intohimoon, jossa ajan kuluminen näkyy vain pienten silmukoiden jonon kasvuna. Taide, joka puhuu tästä, muistelee jotain joka ei ole enää ulottuvilla.

Kun käsityöstä poistetaan sen oikeuttava käytännöllisyys, astutaan pois alueelta, jossa intohimo voi olla vain mieto ja oleminen on tyyntä odottelua. Runoilijan hurmaava lasta tai eläintä tyynessä miettimättömyydessään ja ajattelun yksinkertaisuudessaan muistuttava neito ei voi tietoisesti muuttaa arkeaan taiteeksi. Runoilija näkee kauneuden ja kirjoittaa runon Silviasta, joku myöhempi taiteilija näkee kauneuden ja virkkaa runoja käsitöiden ikuisesta toistosta. Silvian viehättävyys ja kauneus on itsetiedottomuudessa. Hän istuu melko tyytyväisenä siihen epämääräiseen tulevaisuuteen, joka hänen mielessään väikkyy. Odotusaika täyttyy pienistä silmukoista. Hän on kaunis.

Metsänvihreä villalanka solmiutuu sormissani silmukoiksi; silti en ole Silvia. En voi olla, objektin viaton ja amoraalinen kauneus on väistämättä poissa. Eräs ystäväni ihmetteli vuosia sitten miksi naiset tahtovat tulla subjekteiksi, kun mahdollisuus objektinaoloon on olemassa. Arvelen hänen nykyään ymmärtävän miksi — toisaalta minä ymmärrän hänen ihmetyksensä nykyään paremmin kuin tuolloin. Ehkä olen emansipoitunut siihen pisteeseen saakka, jossa voin kaiholla ajatella menetettyä mahdollisuutta: minä en koskaan voi olla tuolla tavalla kaunis.

Lukutaito

Joulun alla, varakkaan valtion pönäköintijuhlana, kun veronpalautuksetkin juuri tulivat, sinulla on varaa lahjoittaa lukutaito. Se maksaa 12 euroa. Onnistuu tekstiviestitse.

Jatkoa edelliseen

Or, it would not be quite natural to use ollaan for a solitary mode of being. Therefore the proper understanding of these expressions requires that there exists a mode of being wich is preindividually human and collective, and that the speaker has experiential access to that mode of being. The preindividual collectivity is experiential, that is, it is an experience of being together, such that the one (sic) who experiences the togetherness is neither an individual nor a set of individuals.

No, the situation is even more radically competitive, not sportive but belligerent: There seems to be no ontology at all! When we enter the landscape of originally Finnish thinking we also leave the western ontology behind us without replacing it with a new one. This is ontological nihilism, not relativism.

Sitaatit ovat Pauli Pylkön artikkelista “Ontological nihilism, or, the meaning of the so-called Finnish passive construction”. Myös Timo Aika ja Minä -blogissaan yhdisti Tommin haaveen pronominien poistamisesta Pauli Pylkön ajatuksiin suomen passiivirakenteista. Pylkön tekstejä olin tietysti juuri lukenut kun aikanaan haaveilin subjektivapaasta novellista.

Pylkkö jättää nähdäkseni pahasti kesken universaaliajattelun kritiikkinsä. Hän kritisoi länsimaista subjektikäsitystä sen useilta eri puolilta, mutta pitäytyy kuitenkin vain yksilösubjektin käsitteen kritiikissä: kun yhdistetään transsendentaalin subjektin idea, jonka varassa maailman ajatellaan lepäävän, ja länsimaiseen tyyliin tuottunut empiirinen yksilösubjekti, saadaan tehokas, omaa ajattomuuttaan ja universaaliuttaan uhkuva kaikkialle levittäytyvä ja muut ihmisenäolon tavat jyräävä kolonialisoiva subjekti. Pylkkö koettaa etsiä kaikuja kokemisen tavoista, jotka olisivat vieraita tälle kaikennielevälle käsitykselle siitä, mitä minänäolo väistämättä on.

Minusta näyttää kuitenkin siltä, että hän jättää huomiotta erään toisen subjektin. Hän ottaa annettuna suomalaisuuden, kuvaa varsin rousseaulaisia metsäläisiä, joiden kokemus yhteenkuuluvuudesta synnyttää kansan. On syytä muistaa, että useissa 1800-luvun ajatusvirtauksissa subjekti oli muutakin kuin vain yksilösubjekti. Se oli myös absoluuttinen subjekti, siis eräänlainen äärimmilleen abstrahoitu jumala, jolla on näkökulma kokonaisuuteen kun ihminen on aina historiallinen ja paikallinen olento. Toisaalta myös kansa oli subjekti.

Pylkön kuvaus yksilöiden liudentumisesta kansaan on esimerkki länsimaisen ajattelun itsekritiikistä, 1800-luvullakin yleisestä ihmisyksilön kaikkivoipaisuuden epäilemisestä ja valistuksen maailmankansalaisen mollauksesta. Pylkkö väittää etsivänsä aidosti paikallista ajattelua ja kritisoivansa länsimaista universalismia, mutta hän tekee tämän nojautuen herderiläiseen universaaliin ajatukseen: kaikki kansat ovat sikäli samanlaisia, että kukin kehittää oman paikallisen, omaleimaisen ajattelutapansa. Tämä väite kansasubjektien kaikkialla ja aina samanlaisesta rakentumisen tavasta esiintyy täysin universaalina.

Ajatukset liittyivät nopeasti yhteen

In blithe disregard of some obvious extra-European facts, the great Johann Gottfried von Herder (1744-1803) had declared, towards the end of the eighteent century, that: 'Denn jedes Volk ist Volk; es hat seine National Bildung wie seine Sprache.' This splendidly eng-European conception of nation-ness as linked to a private-property language had wide influence in nineteenth-century Europe and, more narrowly, on subsequent theorizing about the nature of nationalism. What were the origins of this dream? Most probably, they lay in the profound shrinkage of the European world in time and space that began already in the fourteenth century, and was caused initially by the Humanists' excavations and later, paradoxically enough, by Europe's planetary expansion.

Luen paraikaa Benedict Andersonin mainiota teosta Imagined Communities. Tähän koneen äärelle tultuani päädyin lukemaan myös blogeja, ja tämä Merkintä muistutti jotain mieleen: "Aiemmin päätin välttää nimiä kirjoituksessani. Seuraavaksi voisi yrittää poistaa pronominit."

Mieleen muistui 20-vuotiaana suunnittelemani novelli, jossa erilaisin suomen kielen tarjoamin keinoin kierrettäisiin joko kokonaan tai lähes kokonaan subjektit lauseita rakennettaessa. Lauseen subjekti saisi olla enintään niin aktiivinen toimija, kuin mitä polkupyörä on lauseessa "polkypyörä ruostui pihalla" (kiitän esimerkkilauseesta sutta). Mieluiten lauseet olisivat saaneet olla ainakin kieliopin kannalta subjektittomia: "oltiin ulkona, satoi". Ajattelin koettaa millaisen tarinan näin voisi kertoa. Jäi koettamatta.

Ajatus kielestä, joka on kansakunnan yksityisomaisuutta ja kantaa sen sielua muassaan, on mahdollinen vain jos katsotaan kielen toimivan kokemusta jäsentävänä kehikkona. Toisin sanoen, jos kielen katsotaan ilmentävän tiettyä (paikallista ja historiallista) kokemusta maailmasta, tiettyä tapaa jakaa maailma osiksi. Jos kieli ymmärretään näin, arvellaan yleensä myös, että mahdollisia maailman jäsentämisen tapoja on useita.

Ajatukset liittyivät nopeasti yhteen, ja muistin Gilles Deleuzen käsittämättömän paljon sanovan kahden sivun artikkelin "A Philosophical Concept..." (joka on tosiaan julkaistu alunperin englanniksi). Artikkeli alkaa näin:

A philosophical concept fulfills several functions in fields of thought that are themselves defined by internal variables. There are also external variables (states of things, moments in history), in a complex relation with the internal variables and the functions. This means that a concept does not die simply when one wants it to, but only when new functions in new fields discharge it. This is also why it is never very interesting to criticize a concept: it is better to build the new functions and discover the new fields that make it useless or inadequate.

Ensi ajattelemalta voisi luulla, että pronominien poistaminen tai lauseiden subjektien häivyttäminen voisi hyvinkin olla uusien kielenkäytön muotojen omaksumista tai sellaisten uusien seutujen etsimistä, joilla vanhat kielenkäytön muodot ovat toimimattomia. En ole tästä kuitenkaan kovin varma.

Ensinnäkin, kritisoitavaa karttavat ja kiertävät kielenkäytön muutokset eivät tuo uutta kulmaa josta nähdä. Ne eivät yritä raivata uutta seutua, ne vain välttävät tuttujen seutujen joitain alueita. Karttaminen on vaikenemalla kritisoimista, eli ei erityisen mielenkiintoista, vaikkakin mahdollisesti hupaisaa.

Tämän lisäksi minua vaivaa muukin, mutta vielä niin määrittymättömällä tavalla, etten ole varma onnistunko välittämään pulman tunnun toisille. Koetan kuitenkin:

Se ajatus kielen ja ajattelun elimellisestä yhteydestä, josta tässä olen puhunut, on hyvin eurooppalainen. Hyvin eurooppalainen on siis se käsitys kielestä, joka saattaa saada länsimaisen yksilösubjektin käsitteen tuhottoman lukuisiin eri muotoihin kriittisesti suhtautuvan ihmisen esimerkiksi välttämään lauseita, joissa on subjekti. Tuo käsitys kielestä liittyy kiinteästi sellaiseen kansallisuusajatteluun, jossa kansa tai kansakunta on yksilönkaltainen ruumiillinen olento. Tässä voi olla ongelma - kritiikki voi huomaamattaan juurtua siihen ajattelutapaan, jota vastaan se koettaa käydä.

Ajatus on kesken. Pitää miettiä vielä, ehkä tunnusta tulee ajatusketju, jonka taakse asetun, ehkä ei. Nyt se on vasta tuntu, jolle en anna mitään mielipideoikeuksia.