Kaikki tuntevat ne tarinat

"Vielä kerran ja hyvin kaavamaisesti: on selvää, että katolilaisuuden romahdus synnytti modernin politiikan, jonka perustava ristiriita on universaalisuuden lupauksen (ihmisoikeudet) ja kansallisvaltioiden muodossa (kansalaisoikeudet) tapahtuvan kansallisten yhteisöjen uudelleenperustamisen välillä. Ranskan vallankumouksen imperialistisena vientituotteena syntyi jo Fichten ennustama kansallisten sotien - kansojen välisten sotien - aikakausi, ja ehkä vielä voimakkaammin Nietzschen manaama sota erilaisten filosofisten oppien välillä (nietzscheläisyys vastaan marxismi). Viime vuosisadalla uusi ihminen oli aina ja kaikkialla kansa, tai jopa rotu; myös 'Ikuinen Venäjä' pyyhkäisi hyvin nopeasti tieltään kaiken proletaarisen internationalismin.
Myytti - tai, Heideggerin sanastossa, das Sage - on ilmaantunut tällä tavoin uudestaan, koska sen katsotaan olevan alkuperäisesti sidoksissa kansana olemiseen - 'kansanomaiseen'. Myytti on kansan alkuperäinen runo (Urgedicht). Mikä taas merkitsee koko tälle romanttiselle politiikalle, aina Herderistä eteenpäin, että kansa syntyy, on olemassa sellaisenaan tai identifioi ja omaksuu itsensä - toisin sanoen on oma varsinainen itsensä - vain ja ainoastaan myytin pohjalta. Kun Herder, Hegel tai Heidegger toistelevat Herodotoksen sanoja 'Homeros antoi kreikkalaisille heidän jumalansa', he tarkoittavat juuri sitä. Mimeettisen logiikan tai mimetologian mukaisesti myytti on tapa identifioitua (tämä ajatus on edelleen täysin voimissaan kaikesta sille tapahtuneesta monikerroksisesta työstämisestä huolimatta aina Freudin ja Thomas Mannin viimeisiin teoksiin saakka), ja myyttiin vetoaminen on vaatimus ottaa haltuun, omaksua tai omistaa identifioitumisen välineet, joiden katsotaan ylimalkaan olevan 'tuotantovälineitä' ratkaisevampia."

Tästä voisi jatkaa moneen suuntaan, mutta rajaan aiheeni väkisin siihen, mistä puhuin eilen ja mistä lupasin tänään jatkaa. Imitatio christin mahdottomuus maailmassa, jossa jumalat ovat kuolleet, ja ensimmäisen maailmansodan katastrofin paljastama "valistuksen vararikko", jonka jälkeen myyttiin vetoaminen nähtiin "ainoana mahdollisuutena järjestää yhdessä-oleminen tai palauttaa siihen edes jonkinlainen mieli" - en nyt puhu tästä.

Vaihdoin vasta erään ihmisen kanssa muutaman sanan viihdekirjallisuuden kiinnostavuudesta. Tai oikeastaan minä sanoin olevani kiinnostunut viihdekirjallisuudesta, hän taas sanoi pitävänsä viihdekirjallisuudessa toistuvia "kaavallisia ja etukateen strukturoituja tapoja ajatella ihmissuhteita, huolestuttavana". Siteeraan saamaani kirjettä vielä vähän, härskisti luvatta, luottaen kirjeen kirjoittajan suopeuteen: "Ehkäpä viihdekirjallisuudesta olen ennemminkin saanut jotain ihanteita ja päämääriä, kuin nähnyt miten asiat toimivat." "[Joskus] koen ahdistavaksi [oloni] sen joukon rakennelmia keskellä, johon koen olevani vangittu. Eihän minun tarvitsisi kokea, mutta minä näen rajoja joka puolella, enkä ole aina tyytyväinen."

Sitaatti, jolla aloitin tämän kirjoitelmani, on Philippe Lacoue-Labarthen tekstistä "Kansallissosialismin henki ja sen kohtalo", joka löytyy samasta kirjasta kuin hänen Jean-Luc Nancyn kanssa kirjoittamansa "Natsimyytti", jota eilen siteerasin. Lacoue-Labarthe ja Nancy puhuvat modernin subjektin valmiudesta identiteetin tuottamiseen myytin avulla tai kautta. Kuten sanoin, jätän nyt puhumatta siitä, miksi tai missä määrin tämä on nimen omaan modernin subjektin valmius.

Mistä puhutaan kun puhutaan "mimeettisestä identiteetistä"?

Mimesis voidaan suomentaa jäljittelyksi. Lacoue-Labarthella, Susanna Lindbergiä siteeraten, "mimesis ei ole kohde eikä käsite: se on eräänlainen logiikka - mutta toisin kuin ymmärryksen logiikka, se ei kuvaa totuuden säilyttäviä tai sen näkyvillä pitäviä operaatioita, vaan päinvastoin juuri totuutta uhkaavaa katoamista ja silti liikettä, jonka mikä tahansa totuuden logiikka joutuu edellyttämään." [...] "Mimesis on kyky tuottaa totta ja harhaa, pelkkä kyky ilman periaatetta, joka ratkaisisi, onko tuotettu asia totuudenmukainen vai pelkkä harha. Se on kyky toistaa (idea asiassa tai asia kuvassa), se on kyky tuoda esiin (idea tai harha), mutta se on pelkkä kyky vailla kriteeriä, jonka perusteella erottaa totuus ja harha toisistaan."

Platon tahtoi kieltää ihannevaltiossaan sellaiset myytit, joissa jumalista kerrotaan rienaavia valheita. Tämä kielto perustuu ajatukseen, että myytti olisi "fiktio sanan vahvassa merkityksessä, muokkaamisen, tai Platonin sanoin 'muotoamisen' aktiivisessa merkityksessä: se on siis tekeytymistä, jonka rooli on esittää, jopa pakottaa hyväksymään, malleja tai esikuvia" (L-L & N).
Ihmisten siis ajatellaan toistavan myyttien tapahtumia, tuottavan niitä omassa elämässään sen vuoksi, että ovat oppineet ne, mikä samalla vahvistaa myyttiä: myytti vertautuu todellisuuteen, jossa myyttiä toistetaan, ja tämä toisto saa myytin näyttämään välttämättä tapahtuvan kuvaukselta. Ihminen luo identiteettiään tukeutumalla myyttisiin hahmoihin. Halu tulla joksikin vaatii esikuvan, sen "jonkin". Myytti tarjoaa vahvan identifioitumisen välineen.

Nancy ja Lacoue-Labarthe eivät puhu niinkään yksittäisistä myyteistä, vaan hahmottelevat mimeettisen identiteetin muodostumista yleensä ja mimetismiä. He puhuvat modernin subjektin valmiudesta mimeettiseen identifioitumiseen.

Viihteen kaavamaiset tarinat ovat kaavamaisia koska kaavamaisuutta halutaan. Ymmärrän tietysti ahdistuksen, joka joskus syntyy, kun huomaa olevansa keskellä rakennelmia, jotka rakentuvat vailla mitään periaatetta, joka oikeuttaisi rakennelmat. Rakennelmat eivät kuitenkaan ole mitään meistä riippumatonta, me tuotamme niitä. Minusta on mielekästä ajatella viihteen toistuvia tarinoita ja näiden tarinoiden hahmoja esimerkkeinä taipumuksestamme mimeettiseen identifioitumiseen. Sen sijaan, että kysyisin miksi täytyisi haluta muovata elämänsä tällaisten kaavojen mukaan, mietin valmiutta ylipäätään käsittää itsensä esikuvallisten hahmojen kautta.

"Natsismin analyysiä ei pidä koskaan tehdä pelkkänä syytekirjelmänä, vaan pikemminkin osana historian, josta olemme lähtöisin, yleistä dekonstruktiota."
Viihdekirjallisuudenkaan analyysia ei kannattane jättää pelkäksi syytekirjelmäksi.
Minustakin on syytä kritisoida monia niistä tarinoista, joita tarjotaan ja joita tarjoamme itsellemme identifioitumisen välineiksi. Noiden tarinoiden keskellä tai vallassa rimpuilemisesta seuraavaa ahdistusta vastaan sopivaksi lääkkeeksi voisin ajatella sen prosessin tai taipumuksen tai valmiuden miettimistä, joka antaa tarinoille niiden vallan.

Tulen varmasti taas kirjoittamaan tästä lisää. Eilen hoidin epämääräistä kevätkaihoa ja pienoista yksinäisyydentunnetta lasillisella amarettolikööriä, muutamalla suklaakonvehdilla sekä Tove Janssonin kirjalla Näkymätön lapsi. No niin:

"- Totta kai! sanoi mönkijä säteillen. Olen muuttanut pois kotoa ja alkanut elää oikein tosissani! Se on hurjan jännittävää! Käsitäthän, silloin kun minulla ei vielä ollut nimeä, juoksentelin vain ympäri ja nuuhkailin noin vain ylimalkaan, ja tapahtumat lentää räpyttelivät ympärilläni. Ne olivat milloin vaarallisia, milloin vaarattomia, mutta ikinä ei ollut mitään oikeata, ymmärrätkö?
Nuuskamuikkunen yritti sanoa jotain, mutta mönkijä jatkoi heti:
- Nyt minä olen minä, ja kaikki mitä tapahtuu merkitsee jotain. Sillä mitään ei tapahdu noin vain ylimalkaan, kaikki tapahtuu minulle, Ti-ti-uulle. Ja Ti-ti-uu näkee asiat noin tai näin - ymmärräthän mitä tarkoitan?"

Tyypillisistä tarinoista

"'Olette vapaa', Dubrovskij sanoi taas kalpealle ruhtinattarelle.
'En ole', hän vastasi. 'On liian myöhäistä, minut on vihitty, olen ruhtinas Vereiskijn vaimo.'
'Mitä sanotte!' huudahti Dubrovskij epätoivoisena. 'Ei, ette ole hänen vaimonsa, teidät on pakotettu, ette ole ikinä voinut suostua...'
'Olen suostunut, vannonut valan', ruhtinatar vastasi lujasti, 'ruhtinas on puolisoni, käskekää päästää hänet vapaaksi ja jättäkää minut hänen seuraansa. En ole pettänyt teitä. Odotin teitä viime hetkeen saakka... Mutta nyt, sanon teille, on liian myöhäistä. Päästäkää meidät lähtemään.'"

Luin toissapäivänä ja eilen Puškinia; yllä oleva kappale löytyy hänen pienoisromaanistaan Dubrovskij. Tarinan synkkä mutta jalo päähenkilö menettää pahantahtoisen kartanonherran oikusta perintönsä ja ryhtyy katkeroituneena maantierosvoksi. Hän kuitenkin rakastuu vihamiehensä tyttäreen ja tämä häneen, mutta tyttö naitetaan vanhalle elostelijaruhtinaalle ennen kuin sankari ehtii hätiin.

Häkellyn joskus tyypillisistä tarinoista, tavallisesti niiden selkeydestä. Tässä tapauksesssa yllätyin myös siitä, ettei Dubrovskijn vihollinen joutunut kärsimään konnamaisuudestaan ja sankaritar tosiaan joutui vanhan ruhtinaan puolisoksi. Kerronta oli niin tiivistä ja suoraviivaista, tarina niin tarkasti sellaisten kaavojen mukainen, jota nykyään seuraavat selvimmin massaviihteen tekijöiksi katsotut, että odotin onnellista loppua. Hassua kylläkin, sillä päähenkilöparin kannalta onneton loppu sopii tai kuuluu kuitenkin aivan yhtä hyvin tähän tyypilliseen tarinaan.

Erityisen hyvin murheellinen loppu sopii venäläiseen versioon tyypillisestä tarinasta. Kuulin joskus vuosia sitten eräällä luennolla (luennoitsijan nimenkin olen unohtanut), että varhaisiin venäläisiin mykkäelokuviin kuvattiin länsivientiä varten onnelliset loput. Venäjällä elokuvien piti loppua mahdollisimman synkästi, onnelliset loput eivät myyneet ollenkaan niin hyvin; Länsi-Euroopassa taas venäläiseen makuun sopivia loppuratkaisuja ei olisi siedetty.

Mieleeni jäi luennoitsijan kuvaus erään näistä elokuvista venäläisestä versiosta. Siinä jalo rikas mies nai köyhän, suorastaan katuojasta löytyneen tytön. Vaimo osoittautuu kuitenkin halpamaiseksi ja onnistuu ajamaan miehen kotoaan kärsimään kurjuudessa. Lopulta mies palaa riutuneena entisen kotinsa ovelle, mutta vaimo ei laske häntä sisälle. Mies kuolee oven eteen, ja lähtiessään kaupungille juhlimaan ystävineen vaimo astuu nenäänsä nyrpistäen hänen ruumiinsa yli.
Jos satut tietämään mistä elokuvasta on kyse, olisin kiitollinen mikäli viitsisit kertoa tietosi minulle sähköpostitse. Osoite löytyy sivun ylälaidasta.

Tyypillinen tarina ei ole muuttumaton eikä sen asema pysy aina samana. Dubrovskijn juoni sopi aikanaan venäläisen modernin romaanin pioneerin ja Venäjän kansallisrunoilijan käyttöön, nykyään tarinaa ei voi ottaa kovin vakavasti. Tarina on kuitenkin tuttu, vaikka vaatiikin tällä hetkellä ehkä entistä selvemmin happy endin. Tiedämme miten tarinan hahmot käyttäytyvät ja kuljettavat tarinaa eteenpäin. Hahmot toteuttavat tarinan, tarina vaatii hahmot.

Tänään luin Philippe Lacoue-Labarthen ja Jean-Luc Nancyn Natsimyytin. Liittyisiköhän sen lopetus mitenkään siihen, mistä olen yllä puhunut?

"Hitleriläisyyden voisi ehkä määritellä modernien massojen myyttialttiuden selvänäköisenä (mutta ei välttämättä kyynisenä, sillä itsekin asiastaan vakuuttuneena) hyväksikäyttönä. Massojen manipulaatio ei ole pelkästään tekniikka: se on myös päämäärä, sikäli kuin myytti itse viime kädessä manipuloi massoja ja todellistuu niissä.)
Olemme pelkästään yrittäneet levittää auki erityisen logiikan, ja meidän tuskin täytyy vetää johtopäätöksiä. Haluamme vain korostaa, missä määrin tämä logiikka mimeettisen identiteetin ja muodon itsensä toteuttamisen kaksinaisessa halussaan kuuluu syvällisesti länsimaiden valmiuksiin ylipäätään ja tarkemmin subjektin, sanan metafyysisessä merkityksessä, perustavaan valmiuteen. Länsimaat eivät kiteydy natsismissa eikä natsismi ole niiden välttämätön päätepiste. Mutta sitä ei ole enää myöskään mahdollista siirtää syrjään hairahduksena eikä myöskään yksinkertaisesti menneenä hairahduksena. Kotoisa luottamus moraalin ja demokratian varmuuksiin ei takaa mitään ja ennen kaikkea altistaa riskille olla näkemättä sen tulemista tai paluuta, jonka mahdollisuus ei ollut seurausta puhtaasta historian sivupolusta. Natsismin analyysiä ei pidä koskaan tehdä pelkkänä syytekirjelmänä, vaan pikemminkin osana historian, josta olemme lähtöisin, yleistä dekonstruktiota."

Ehkä jatkan tästä huomenna siltä varalta, ettei yhteys tullut vielä kaikille selväksi.

Jumpe, kiertokirje.

Harmiton kisuli Anna näkyy haastaneen minut tunnustamaan kaksi asiaa, joita ei oikeastaan kannattaisi tunnustaa. Tämän pitäisi kuulemma olla vaikeaa.

* Olen ihan tosissani harkinnut kirjoittavani tänne jutun otsikolla "Pornoa". Sen iänikuisen De Saden voisi jättää väliin, mutta hyllyssäni on lukematta pari Pierre Louÿsin kirjaa, ja lisäksi voisin puhua Pauline Reagesta eli Dominique Aurysta, ja miksei Guido Crepaxista. En vain ole kehdannut. Saisinkohan lisää lukijoita?

* Luen joskus Ilta-Sanomien verkkoversiota. Hävettää.

Nyt pitäisi siis haastaa joku. Mikä olisi hyvä syy haastamiseen?
Keksin: koska muut syyt ymmärtääkseni ovat poissuljettuja, niin ihan silkkaa fasistista pahuuttani lähetän haasteen eteenpäin Panulle.

Hyvä on, Raisakin saa haasteen uudestaan jottei Kotkanmatkailu enää harmittaisi.

Kielikurssini

"Es war gerade zu dieser Zeit, daß Gandalf nach langer Abwesenheit wieder auftauchte. Nach dem Fest war er drei Jahre lang weggeblieben. Dann hatte er Frodo einmal kurz besucht und war, nachdem er ihn sich gut angeschaut hatte, wieder verschwunden. In der nächsten ein oder zwei Jahren war er ziemlich oft gekommen, unerwartet nach der Dämmerung, und ging ohne Gruß vor Sonnenaufgang schon wieder fort."

Toivottavasti tuossa ei ole hirveästi kirjoitusvirheitä. En osaa saksaa vaikka tahtoisin osata, edes jotenkin, joten koetan opiskella sitä. Kokemukseni kielikursseista ovat huonoja; niitä kieliä mitä osaan, olen oppinut pakon edessä. Koetan siis pakottaa itseni oppimaan saksaa ihan omin metodein.
No, ei oikeastaan aivan omin. Kylmäverisin samanoloinen kielikurssi josta olen kuullut, oli Jean Hyppoliten: hän opetteli saksaa ranskantamalla Hegelin Hengen fenomenologian.

Koetan edetä Der Herr der Ringessä edes sivun päivässä. Siitä että on lapsena tullut lukeneeksi jonkin kirjan niin monta kertaa, että siitä osaa vieläkin pätkiä jopa ulkoa, voi hyötyä yllättävin tavoin. Ei tarvitse niin kovin usein kaivaa sanakirjaa esille kun joka tapauksessa tietää mistä puhutaan. Suosittelen tätä kielikurssia kaikille joilla on vaikeuksia vieraiden kielten opiskelussa ja jotka tuntevat jonkun kirjan, minkä hyvänsä, erittäin hyvin.

Oidipus ja tekijänvelvollisuudet

"On a sans doute raison de voir dans ce héros d'une autre tragédie de Sophocle qu'est Oedipe le prototype du philosophe, de celui qui désire et cherche le savoir. Car Oedipe est ce héros tragique qui, contrairement à Antigone, ne meurt pas, mais n'en finit pas, au cours de la longue errance qui attend l'aveugle qu'il est devenu, de vivre pour ainsi dire sa propre mort, lui que le choeur nomme atheos (vers 661 de Oedipe-Roi), c'est-à-dire non pas 'athée' au sens moderne que nous donnons à ce mot, mais 'sans dieu', déserté par le dieu qui se sépare et se détourne de lui, et le laisse ainsi dans la solitude de sa conscience d'être voué à une mort lente et qui tarde à venir."

Françoise Dastur sanoo näin Oidipuksesta pienessä kirjassan La mort, Essai sur la finitude. Dastur kävi juuri Suomessa, ja hänen tekstiensä lisäksi muutama asia minkä hän eilen sanoi, vaikuttaa siihen mitä nyt kirjoitan.

Oidipus oli saanut kuulla ennustuksen, hänen kohtalonsa oli paljastettu hänelle etukäteen. Hän teki kaiken mitä voi kumotakseen kohtalon, mutta hänen pyristelynsä johti hänet juuri niihin tekoihin, mitä hän koetti välttää. Tietämättään hän tappoi isänsä, jota ei tuntenut, ja tietämättään nai leskeksi jääneen äitinsä, jota ei voinut muistaa.
Schellingille Oidipus on traaginen hahmo puhtaimmillaan, sillä vaikka hän ei mitenkään voinut tietää mitä hän teki, hän otti vastuun tekemästään. Hän tahtoi asettua kohtalon yläpuolelle, hän pyrki kohti jumalia, jotka kuitenkin käänsivät hänelle selkänsä ja paljastivat näin Oidipuksen aseman auttamatta kohtaloonsa sidottuna. Oidipus oli tahtonut tietää kuka oli tehnyt rikoksen, jonka vuoksi hänen hallitsemaansa Thebaa piinasi rutto. Kun hän lopulta sai tietää olevansa itse syyllinen, hän otti itse määräämänsä rangaistuksen vastaan, puhkaisi silmänsä ja lähti maanpakoon, odottamaan viipyvää kuolemaa pimeäksi muuttuneessa maailmassa.
Tämä on traagista puhtaimmillaan siksi, että ottamalla vastuun siitä pahasta, mitä oli tehnyt vaikkei tiennyt tekevänsä pahoin, Oidipus julisti ihmisen kaikesta huolimatta olevan vapaa. Vaikka Oidipuksen teot olivat kohtalon säätämiä eikä hän voinut estää niitä, hän katsoi tehneensä ne itse. Hän antoi kohtalon johtaa hänet noihin tekoihin, joten hänen oli niistä vastattava. Tämä on ihmisen vapauden julistus, sillä ainoastaanhan sellaisesta, jonka on vapaasti tehnyt, voi olla vastuussa. Oidipus kieltäytyi myöntämästä itseään kohtalon orjaksi. Samalla hän sekä saavutti täyden vapauden, että menetti sen, muuttui sokeaksi jumalten hylkäämäksi maanpakolaiseksi.

Tämä Schellingin käsitys inhimillisen vapauden traagisista piirteistä liittyy muutamiin viime aikoina ajatuksissani pyörittelemiini mietteisiin tekijänoikeuksista ja toisaalta -velvollisuuksista omien piirteiden ja ajatusten suhteen. Schellingin käsitys Oidipuksen ratkaisusta osui hyvin yksiin näiden mietteitteni kanssa, vaikken ollutkaan sitä aiemmin tuossa muodossa kuullut. Tämä sopii hyvin esimerkiksi jonka kautta selittää ajatus tekijänoikeuksista luopumisesta mutta tekijänvelvollisuuksien säilyttämisestä itsellään.

Olin koettanut tarkentaa itselleni miksei mielestäni se, että ihminen kuuluu väistämättä johonkin kulttuuriin ja määrittyy paljolti tuon kulttuurin kautta, merkitse ihmisen vapauden menettämistä. Kirjoitin 16.4. Hegelin ja Snellmanin käsityksestä vapaudesta jonain, jota ihminen oppii ajattelemaan vasta kun on hahmottanut itsensä tavalla tai toisella määrättynä. Ihmisen vapaus olisi tällöin niiden tapojen, lakien yms. joita noudatetaan, muuttamista jos ne koetaan vääriksi. Vasta opittuaan mitä määrääminen ja määrittyminen on, ihminen voi alkaa määrätä itsestään ja määrittää itseään.

Äärimmäinen individualisti, joka tahtoo kiistää tapojen vaikutuksen itseensä ja uskoo irrottautuvansa kaikista siteistä, joutuu huomaamaan saman minkä Oidipus: hänet on kuvattu ennen häntä. Se äärimmäisen individualistin hahmo, jota on tullut toistettua tai pidettyä yllä, kuuluu länsimaisen kulttuurimmme tärkeiden yksilötyyppien joukkoon. Hän on figuuri, jota toisintamalla länsimainen ihminen on jo ainakin muutaman sadan vuoden ajan voinut ilmaista riippumattomuuttaan.
Äärimmäisellä individualistilla, jota tässä karrikoin melko tavalla, on usein tarve painottaa, että hänen ajatuksensa ovat hänen omiaan. Kuitenkin hän törmää kerta toisensa jälkeen siihen, että toiset ovat sanoneet samat asiat ennen häntä. Minäkin jouduin toteamaan, että en vain tiennyt esimerkiksi Scellingin sanoneen sen, mitä tässä olen sanomassa. Eikä minulla voi olla mitään keinoa todistaa, että oma ajatukseni olisi syntynyt jotenkin vaikkapa Scellingistä täysin riippumatta. Itse asiassa arvelen, ettei näin suinkaan ole. Pohdin inhimillisen vapauden kysymyksiä tietyillä tavoin ja tiettyjä asioita painottaen tai olettaen, ja pääddyn ajattelemaan tietyllä tavalla, koska kuulun tiettyyn kulttuuriin, jossa ajatellut asiat näkyvät ja tuntuvat kulttuurissa jatkuvasti monin tavoin, ja vaikuttavat minuun.

Minulla ei ole tekijänoikeuksia tapoihini, ne ovat oppimisen ja muokkaamisen ja hyväksytyksitulemisen tarpeen ja annettujen sääntöjen ja vaikka minkä tiukasti yhteenkietoutunutta tulosta, jatkuvasti muuttuvina. Minulla ei ole tekijänoikeuksia edes ajatuksiini, sillä en tiedä mistä ne milloinkin tulevat, en voi taata ettenkö olisi jotain itse keksimäkseni luulemaani oppinutkin jotain kiertotietä luokseni kantautuneesta aiemmin sanotusta.
Tavallaan tämä tarjoaa mahdollisuuden itseni oikeuttamiseen sellaisena kuin olen, koska en kuitenkaan määrää siitä millainen olen. Minua ei siis siitä voi syyttää. Ajatus on sama kuin heillä, jotka katsovat, että ihminen auttamatta seuraa viettejään eikä ole vastuussa siitä, että välillä tämä johtaa tekoihin, jotka vaikuttavat epäoikeudenmukaisilta.

En kuitenkaan kiistä vastuutani tavoistani, teoistani tai ajatuksistani. En, vaikka suuri osa niistä on väistämättä jäänyt minulta ajattelematta; vaikka toistan oppimaani kritiikittä. Otan itselleni vastuun siitä, että olen jättänyt itsekritiikin puolitiehen, silloin kun niin on käynyt. Otan vastuun tästä ajatuksesta, siinä määrin se on minun, tai minulla nyt. Se ei ole minun keksimäni, itse asiassa en ole kuin aika vähäisessä määrin kiinnostunut siitä kenen keksimä se on. Toisin kuin kohtaloon alistuminen, tämä ajatus tarjoaa minulle jatkuvan muutoksen mahdollisuuden. Se ei poista sitä, että ympäristöni määrittää minua, mutta se antaa tilaa tämän määrittämisen muuttamiselle silloin kun niin tahdon.

Sääntöjen rikkominen on äärimmäisen sopimatonta

"Jotta voitaisiin ymmärtää mitä rikoskirjallisuudelle sotien välillä tapahtui, on tarpeen tutkia sääntöjä tarkemmin. Ne perustuivat siihen asenteeseen että salapoliisikertomus oli jonkinlainen peli, jota pelasivat, kuten Knox sanoi, 'toisella taholla kirjailija ja toisella taholla lukija'. Kun puhutaan säännöistä, hän jatkoi, ei puhuta 'siinä mielessä kuin runoudella on säännöt ... vaan siinä mielessä kuin kriketissä on säännöt - mikä on tavalliselle englantilaiselle paljon painavampi näkökulma'. (Knox kirjoitti maanmiehilleen, mutta otaksuttavasti hän odotti myös ulkomaalaisten noudattavan sääntöjä, vaikka he eivät ymmärtäneet krikettiä.) Sääntöjen rikkominen oli lievästi sanottuna äärimmäisen sopimatonta."

Luin eilen Julian Symonsin hupaisaa kirjaa Murha murha! Salapoliisikertomuksesta rikosromaaniin.
Klassisten salapoliisitarinoiden kulta-aikana kaksi- ja kolmikymmenluvuilla genren sääntöjen muotoilu oli niin yksityiskohtaista, että vertaus pelin sääntöihin on asiallinen. Sääntöjä ei ainoastaan noudatettu (tai jätetty noudattamatta), niitä myös kirjoitettiin ja eri sääntöjenlaatijat kistelivät niistä keskenään. Ehkä kuuluisin tällainn sääntökokoelma on S.S. Van Dinen "Twenty rules for writing detective stories".

Juuri näitä sääntöjä tuskin enää moni noudattaa, mutta jonkinlaisten tapojen omaksuminen lienee välttämätöntä jotta voitaisiin kirjoittaa johonkin genreen kuuluva tarina. Tavallinen dekkari on tunnistettavissa dekkariksi, tavallinen tyttökirja tyttökirjaksi.

Luin myös Ulla Elorannan artikkelin "'Villiorvokkien hurma' Naistenviihde populaarikirjallisuuden kentässä", jossa puhutaan kyseisen kirjallisuudenlajin säännöistä. (Artikkeli löytyy Seppo Knuuttilan toimittamasta kokoelmasta Aika on aikaa... Tutkielmia poploresta vuodelta 1975. Varhaisessa viihteentutkimuksessa on usein raikkautta ja pioneerihenkeä, mutta tämä kirja yllättää myös monistemaisella taitolla ja kirjoituskonefontilla.)
Seuraava sopinee esimerkiksi naistenviihteen selkeistä säännöistä ainakin vielä 70-luvulla, enkä ole kovin vakuuttunut siitä, että säännöt olisivat suuresti tuosta muuttuneet:

"Mutta jos nainen on rakastellut alempisäätyisen kanssa, hän tulee häväistyksi siten, että alemman luokan pahuus jää häneen ja merkitsee hänet. Pahaa edustavan yläluokan naisen rappiota korostetaan usein juuri sillä, että hän antautuu rakkaussuhteeseen alempisäätyisen kanssa. Poikkeuksen muodostaa joissain tapauksissa sankarittaren alempisäätyinen, uskollinen miesystävä, joka samalla on palvelija, ihailija, isän ja veljen korvike. Hän voi mahdollisesti kerran sankarittaren kiitollisuuden osoituksena rakastella tätä."

Voitan kiusauksen liittää ja linkittää tämä sääntö eräisiin blogiavaruudessa esitettyihin muutakin elämää kuin viihdekirjallisuutta koskeviin väitteisiin. Sen sijaan mietin mikseivät muiden viihteenlajien kuin salapoliisitarinoiden kirjoittajat ole kiistelleet oman genrensä säännöistä, ainakaan julkisesti, ainakaan tietääkseni. Sääntöjähän on ja niitä seurataan, mutta esimerkiksi naistenviihteen säännöistä kirjoittavat muut kuin naistenviihten kirjoittajat.

Johtuuko tämä vain siitä, ettei naistenviihteen lukijoiden oleteta tahtovan kuulla suoraan keinoista, joilla heidät tehokkaimmin johdatetaan haavemaailmaan (samalla tietysti tätä haavemaailmaa säilyttäen)? Vai onkohan muitakin syitä?

Džamilja

"Ja Džamilja oikein huudahti:
- Missä sinä olet tähän asti ollut? Laula nyt, laula kunnolla!
Edessä kajasti valo - sola avautui laaksoon. Sieltä puhalsi tuuli. Danijar alkoi taas laulaa. Hän aloitti yhtä arasti ja epävarmasti, mutta vähitellen hänen äänensä voimistui, se täytti solan ja kimmahti kaikuna etäisistä kallioista.
Kaikkein eniten minua hämmästytti, miten tulvillaan intohimoa ja murhetta itse sävelmä oli. En tiennyt, miksi sitä nimittää, enkä tiedä vieläkään, tai paremminkin en osaa määritellä - äänestäkö vain se johtui vai oliko vielä jotakin tärkeämpää, joka kohosi suoraan ihmissielusta ja joka kykeni herättämään toisessa ihmisessä niin suuren kiihtymyksen ja antamaan eloa kaikkein salaisimmille ajatuksille.
Jospa voisin edes jotenkin toistaa Danijarin laulun! Siinä ei ollut juuri lainkaan sanoja, se paljasti suuren ihmissielun sanoitta. En aikaisemmin enkä myöhemmin ole koskaan sellaista laulua kuullut: se ei muistuttanut kirgiisien eikä kazahien lauluja, mutta siinä oli kumpaakin. Danijarin musiikki oli koonnut itseensä hänen kahden kansansa parhaat sävelmät ja omalla tavallaan punonut ne yhdeksi ainutlaatuiseksi lauluksi. Se oli vuorten ja arojen laulu, joka milloin kohosi kirkkaana kuin Kirgisian vuoret, milloin levisi vapaana kuin Kazahstanin aro."

Tšingis Aitmatovin Džamiljassa perinteisen kyläyhteisön selvät ja varmat säännöt murenevat. Kertoja näkee vahvan äitinsä luopuvan toivosta, että hänen lapsensa eläisivät hänen tavallaan, että hän saisi miniästään Džamiljasta oman työnsä jatkajan, että hänen hyvänsä olisi myös hänen lastensa hyvä.
Džamilja lähtee pennittömän Danijarin matkaan. Hän jättää sodassa viipyvän miehensä ja tämän vauraan perheen. Kertoja, nuori poika, lähtee hänkin kotikylästään kaupunkiin taideopiskelijaksi.

On epäilemättä hassua liittää Snellman Aitmatoviin, Marx sopisi tähän tietysti paremmin. Toisaalta, Hegelin jalanjäljissähän tässä kuitenkin kuljetaan, ja satuin lukemaan myös Tuija Pulkkisen kirjaa Valtio ja vapaus.

"Snellmanin määrittelemänä valtiollinen toiminta on moraalista toimintaa, jossa tavoitellaan epäitsekkäin motiivein yleistä hyvää siten, että osallistutaan yhteiskunnallisesti eli luodaan uusia normeja vanhentuneiden tilalle. Valtiollinen toiminta on siis jollakin lailla aktiivista ja itsenäistä toimintaa, joka ilmentää moraalitietoista subjektiutta."
"Patrioottiseen toimintaan pätee monessa suhteessa sama kuvaus, joka edellä annattiin moraalisesta ja valtiollisesta toiminnasta. Snellman näyttää ajattelevan, että patrioottinen toiminta on uudistavaa toimintaa, jonka yksilö tekee omantuntonsa perusteella yhteistä hyvää silmällä pitäen."

Toiminta on valtiollista, jos se tähtää aikansa eläneiksi katsottujen tapojen muuttamiseen. Valtiollinen toiminta on patrioottista, jos se on "kansallishengen mukaista" tai "edistyksellistä".

Džamilja ja Danijar rikkovat itsestäänselvänä pidettyä tapanormistoa vastaan, toimivat epätavallisella tai epänormaalilla tavalla. He kuitenkin katsovat tekevänsä oikein, he toimivat omantuntonsa mukaan. He katsovat etteivät tavat, joita he rikkovat, sido heitä. Heidän toimintaansa voi pitää edistyksellisenäkin; se suurperheiden asuttama agraarinen kyläyhteisö, jonka he jättivät taakseen, lienee Aitmatovin silmissä väistämättä katoavaa kauneutta.

Kyllä, tosiaan kauneutta. Danijarin laulukin ylisti maan kauneutta ja oli tulvillaan rakkautta maata kohtaan. Tapojen rikkomisen ei tarvitse merkitä kotiseudusta tai jonnekin kuulumisesta luopumista. Tapoja rikkova ihminen muuttaa tai pyrkii muuttamaan tapoja, ei ole tavoista riippumaton. Kun Hegel ja häntä seuraten Snellman sanovat todellisen vapauden toteutuvan valtiossa, on kyse tästä: ihminen, jota mikään ei määrää tai jota mitkään tavat eivätä määritä, ei suinkaan ole vapaa, pikemminkin hän on valitettavan määrittymätön. Puhekyvytön susilapsi. Vasta kun ihminen on määrittynyt jonkinlaiseksi, hän voi alkaa tiedostaa näitä määrittymisen tapoja. Ja kun hän muuttaa niitä, toimii valtiossa (kts. valtiollisen toiminnan määritelmä ylempää) hän määrää itsestään, ja on siis vapaa.

Tyttökirjoja, aina

Maalla tulee aina lukea niitä kirjoja, joita siellä on lukenut aina ennenkin. Näin maallaolokokemus täydellistyy, on paitsi uusi maallaolokokemus, aina myös se sama kokemus.

Harpoin siis läpi koko Anna-sarjan (niiden vanhojen minulle oikeiden osien, uudet suomennokset eivät tee sitä jotakin) ja luin tarkemmin Anni Swanin Iris rukan, Kaarinan kesäloman sekä Me kolme ja Ritvan suojatit (Joutsenpari muuten huusi muuttaessaan niin, että metsät ja jää kaikuivat, ääni kantautui kauas. Savusaunoin ja pulahdin avannossa. Nyt olen flunssainen.)

Flunssaisia huomioita lukemastani:

Kotikunnaan Rillassa tosiaan ajatellaan ensimmäisen maailmansodan olevan välttämättömyys, verikylpy, jonka kautta maailmasta tulee puhtaampi. Ihmettelin asiaa talvella kerratessani nationalismin historiaa: onko noin todella ajateltu? Sotako puhdistava? Sittemmin olen huomannut sekä Sherlock Holmesin että Gilbert Blythen arvelevan maailman tulevan paremmaksi sotimalla, joten kai niin sitten ajateltiin.

Anna-kirjoissa puhutaan aika paljon romantiikannälkäisten tyttöjen ahmimislukemistosta. Montgomery (kuten muuten Alcottkin) kiinnittää huomiota oman kirjallisuudenlajinsa suhteeseen 1700-luvun kauhuromantiikkan perillisiin. Annan ensimmäiset kirjalliset yritelmät pursuavat kuunvalossa kypeviä linnanraunioita ja traagisia sankarittaria. Viihdekirjallisuudesta ja viihteen kerronnan keinoista kiinnostuneen kannattaa muuten tutustua Ann Radcliffen tuotantoon. The Mysteries of Udolpho on sekä hihityttävää että kulttuurihistoriallisesti opettavaista luettavaa.

Anni Swannin tarinat ovat tyylipuhtaita. Ällistyttävää kuinka paljon orvoiksi luultuja, kaltoin kohdeltuja, mutta synnynnäisen herkkyytensä kaikesta huolimatta säilyttäneitä aatelis- tai ainakin hyvien ja rikkaiden sukujen vesoja Suomesta 1900-luvun alussa löytyikään.

Iris rukka on ihana. Ah ja voi.

Falluja

"As this summary indicates, the duty owed to the dead is somewhat subjective. What sort of conduct constitutes disrespect? How can we determine when neglect of the dead has ceased to be mandated by considerations of military necessity and become evidence of the war crime of mistreatment of the dead? There are no hard and fast answers to these questions. However, if the dead are left on the battlefield for some time after the fighting has ended, their very presence is evidence of failure to meet the obligations imposed by law. If the dead are left on the field solely so that they might be seen by journalists or photographed, that is stronger evidence that the threshold of mistreatment is near. If the dead are placed on display as propaganda (dragging the bodies through the streets as occurred in Somalia is a ready example), then the threshold has been crossed and a war crime has been clearly committed."

Lueskelin kirjaa Crimes of War: What the Public Should Know, jonka tekstit löytyvät verkostakin. Valitettavasti ainakaan kaikki kuvat eivät löydy. Kirjaa suositeltiin minulle viihteeksikin, eikä syyttä; viihteellisyys rakentuu kuitenkin paljolti juuri kuvituksen varaan. Siteeraamaani lukua "Dead and Wounded" koristaa valokuva yhdysvaltalaisen tankin perässä raahattavasta Vietkong-sissin ruumiista.

Fallujassa vasta runnellut ja poltetut ihmiset asetettiin esille kuvattaviksi, ja tokihan kuvattavaksi asetettu kuvataan ja tuodaan katsottavaksi.

"Rivous ei Baudrillardin mukaan rajoitukaan seksuaalisuuden alueelle vaan se luonnehtii reaalista kokonaisuudessaan. Jatkuva informaatio- ja kommunikaatiopornografia hävittää asioiden ja tapahtumien liiallisen läheisyyden ja hypernäkyvyyden kautta mielikuvitukselle ja reflektiolle välttämättömän etäisyyden kohteeseen. Saman ja toisen, julkisen ja yksityisen sekä ulko- ja sisäpuolen välinen raja katoaa. Pornossa poissaolon mahdollisuus on hävinnyt - kaikki on näkyvillä ja läsnä, osana samaa syvyydetöntä pintaa."

"Varmaa ainakin on, että jos näyttämö vietteli meidät, niin rivous puolestaan lumoaa meidät. Mutta ekstaasi on intohimon vastakohta. Halu, intohimo ja viettely - tai Cailloisin mukaan ilmaisu ja kilpailu - ovat kuuman maailman leikkejä. Ekstaasi, lumous ja rivous - tai Cailloisin mukaan sattuma ja huimaus - ovat taas kylmän, coolin maailman leikkejä. Myös huimaus on kylmää, varsinkin huumeiden aiheuttama."

Sitaatit ovat Tiina Arpen jälkikirjoituksesta Baudrillard-suomennokseen Ekstaasi ja rivous, sekä Baudrillardin itsensä tekstiä samasta kirjasta. Ajatus josta tässä puhutaan, on tainnut levitä jo aika laajalle, vaikkakin vailla lisäystä, että "[t]ämä ei välttämättä ole tarkoitettu kritiikiksi, sillä havainnon ja mielihyvän muodot epäilemättä muuttuvat perusteellisella ja omaleimaisella tavalla". Hätkäyttävistä uutiskuvista puhutaan pornografiana. Palavat ruumiit televisiouutisissa saavat ihmiset vaatimaan etäisyyttä, sanomaan etteivät he tarvitse eivätkä tahdo tällaista kylmää kaiken etäisyyden poistamista. Kuvatulvassa ja informaation ylentarjonnassa elävät ihmiset saattavat raivostua siitä, että heidän oletetaan tahtovan kuvia häväistyistä kuolleista ihmisistä.

Olen kohdannut monta kuvista inhoten puhunutta ihmistä. Inho perustellaan sillä, ettei teon julmuutta tarvitsisi alleviivata tavalla, joka esineellistää uhrit täysin, poistaa arvokkuuden vaatiman etäisyyden; pornografinen kuvaaminen osallistuu teon hirveyteen käyttämällä sitä hyväkseen. Mässäily työntyy niin lähelle, ettei suru ole mahdollista.

Mietin reaktion kiivautta. Kuvat ovat aiheuttaneet suuttumusta ja ylenkatsetta, joista on puhuttava. Kuvien näyttäminen ja näyttämisen inhottavuus ovat asia, joka on liitettävä kommunikaatiotulvaan. Minä en edes ole nähnyt niitä kuvia, minun ei tarvitse: mikäli tahdon, voin jo osallistua kuvillamässäilyn päivittelyyn. Päivittely ei kuitenkaan sekään anna tilaa veriteon ajattelulle tai surulle, se keskittyy kuvien esittämisen rivouteen, rivoudesta lumoutuneena. Rivoahan tulee päivitellä.

Osallistunko kommunikaatiopornografian tuottamiseen kirjoittamalla siitä, kuinka informaatio- ja kommunikaatiopornografia tulee kaikkialle?

Kiistelevät kumoukselliset

"Liikkeen huippukohta ajoittuu kevääseen 1968, jolloin useat situationistien kehittämät kriittiset teoriat, toimintamallit ja iskulauseet nähtiin suoraan käytössä Pariisin kaduilla. Toukokuun tapahtumien seurauksena liikkeen maine kasvoi sysäyksenomaisesti ja uusia jäsenkandidaatteja ilmaantui paljon. Ryhmä itse suhtautui asiaan penseästi (koska varoi viimeiseen asti toimintansa muuttumista 'liikkeeksi' tai ismiksi) ja keskittyi formuloimaan ryhmälle uutta linjaa. Puhti oli kuitenkin poissa ja ehdotuksia yhtä monta kuin miehiäkin (ei kylläkään kovin monta, koska melkein kaikki oli jo erotettu äkkijyrkän Debordin toimesta). Liike kuivui kokoon ja lakkautettiin virallisesti vuonna 1972."

Luin Antti Arnkilin ja Tommi Uschanovin artikkelin "Johdatusta situationisteihin" ja jäin miettimään onko aidosti vallankumouksellisen yhteistyön aina sorruttava joko jähmettymiseen tai jonkinlaiseen vainoharhaisuuteen ja yhteistyökyvyttömyyteen. Jos liikkeistyminen tarmokkaalla varomisella estetään, ajaudutaanko väistämättä ryhmittymän jäsenten keskinäisiin kiistoihin ja ryhmittymän hajoamiseen?

Pyrkimys kriittiseen ajatteluun ja asenteeseen ja tahto kumoukselliseen toimintaan kun sellaisen näkee tarpeelliseksi näyttäisivät yhdistyvän usein taipumukseen asettua puolustuskannalle kaikkea vastaan. Sovittelukyky olisi hyväksi jos tahdotaan toimia yhdessä, mutta miten välttää sovittelun lipsuminen sopeutumiseen? Olkoon alkujaan vaikka kuinka vallankumouksellinen, liikkeen tuleminen liikkeeksi, jonka teeseihin tai sääntöihin liikkeen jäsenet (ehkä säännöt sanelevaa lukuunottamatta) sopeutuvat, tylsyttää kumouksellisuuden. Jos terä säilyy, ajaudutaanko kumouksellisten keskenään kiisteleväksi ja siksi tehottomaksi joukoksi?

Kiitos Raisalle Bloggerin käyttöohjeiden ääneenlukemisesta ja selittämisestä. Ei, en tosiaan voi lukea niitä itse.