Salme, Unttu, Sirpiö ja muita ihananimisiä

"Salme nosti arkaillen katseensa, ja Unttu näki kyyneleitä hänen silmissään. Hän veti Salmen pään rintaansa vasten, silitti hyväillen hänen hiuksiaan ja kysyi vihdoin:
- Etkö voinut vastata? Oliko sinulla taas joku katkera muisto jostakin?
- Ei muistoa, mutta mielipahaa. Olisinhan minäkin lähtenyt oppikouluun, mutta Viimo ja Sirpiö olivat heti estelleet, kun isä siitä heille puhui. Mutta nyt tahtoisin olla kouluja käynyt, ettei sinun, Unttu, tarvitsisi hävetä morsiamesi sivistymättömyyttä.
- Hyvä näinkin, Salme kulta! Jos olisit tullut koulussa yhtä kopeaksi kuin sisaresikin, niin älä usko, että olisin sinua kosiskellut. Sinä kelpaat minulle aivan hyvin niillä tiedoillasi, joita omaat. Kainous on sinun suurin hyveesi, Salme, sille annan etusijan naisen ominaisuuksista. Ja sitten, kun olemme naimisissa ja istumme hämärässä takkavalkean äärellä, kerron sinulle historiaa, maantiedettä - ja sieluoppia."

Tämä todellinen helmi romaaniksi, jota yllä siteeraan, on Hilja Haapalan Lapsipuolen asemassa. Takakannessa kerrotaan, että se on lähetetty lahjaksi kaikille Nyyrikin kokovuositilaajille vuonna 1959. Kirja kertoo arasta ja viattomasta Salmesta, jota hänen ylpeät vanhemmat sisaruksensa ja vanhempansakin väärämielisesti sortavat ja syyttävät. Vain kouluja käymätön maanviljelijäveli Vertti ja tietysti ihana naapurinpoika Unttu tukevat tyttöstä. Salme valmistuu karjakoksi, tekee ahkerasti töitä vanhempiensa tilalla ja menee sitten Untun kanssa naimisiin. Ennen kaikkea hän kuitenkin kärsii tarmokkaasti.

Salme kärsii siitä, että sisarukset komentelevat häntä tekemään niin paljon töitä, etteei hän ehdi kaikkea. Sitten hän kärsii vaiti siitä, että häntä torutaan tästä. Sisarusten syyllisyys ja Salmen syyttömyys tulevat toki todistetuiksi, oikeamielinen veli Vertti suuttuu torujille kunhan asiasta kuulee. Ilkein Salmen sisarista syyttää Salmea siveettömästä käytöksestäkin, tietysti täysin vailla perusteita, mistä Salme kärsii vaiti häveten niin, että lähtee vuodeksi muualle karjapaimeneksi. Hän kärsii myös siitä, että arvelee Untun hänet unohtaneen. Kun paljastuu ettei näin ole päässyt käymään, Salme löytää uusia kärsimyksenaiheita. Naimisiin mentyään hän kärsii siitä, että kovaan työhön tottuneena hän ei keksi kaupunkiasunnossa tekemistä, karjakkona hän ikävöi lehmiä ja oppimattomana ei osaa keskustella miehensä insinööriystävien kanssa. Ja mies lohduttaa.
Lopulta Salme tietysti saa lapsen, minkä johdosta kärsiminen ymmärtääkseni vähenee melko tavalla.

Kirjan viesti lienee siis, että naisen kannattaa kärsiä. Jos ei muuten kärsi riittävästi, tulee keksiä kärsimyksenaiheita, muistella vanhoja surkeuksia ja kutsua kaikki aaveensa apuun jotta kärsisi varmasti tarpeeksi. Kärsimiselle ei tule itse tehdä mitään, sillä kärsivä nainen on liikuttava ja miehet lohduttavat ja puolustavat häntä mieluusti. Lopulta kärsimyksenaiheuttajat katuvat ja pyytävät anteeksi ja kärsivästä naisesta tulee onnellinen insinöörinrouva ja äiti.

Täytynee

* Uuden kirjan lukemisen aloittamisia 0 kpl.
* Aiemmin aloitetuissa kirjoissa etenemistä 2 kpl.
* Aiemmin luettujen kirjojen uudelleenlukemisia viihdytystarkoituksessa 1 kpl.
* Uusia artikkeleita luettu 0 kpl.
* Aiemmin luettujen artikkeleiden uudelleenlukemisia viihdytystarkoituksessa 2 kpl.
* Aiemmin luettujen artikkelien kertaamisia jotta niistä saisi jotain tolkkua 2 kpl.
* Baari-iltoja 1 kpl.
* Keskusteluja erään laitoksen sisäisistä kärhämistä 1 kpl.
* "Ai niin, tuostahan se johtui, etten ole muutamaan vuoteen pyörinyt siellä laitoksella" -ajatuksia 17 kpl.
* Tuttujen tapaamisesta ja sosiaalisesta kanssakäymisestä johtuvia ilonpuuskahduksia ainakin 5 kpl.
* Liian myöhään heräämisiä 1 kpl.
* Itsesyytöksiä saamattomuuden johdosta 43 kpl.
* Itsesyytösten ylittämisiä 43 kpl.
* Tyytyväisyyttä puuduttavan referaatin valmiiksisaamisesta vaikkei herännyt ajoissa 1 kpl.

Asettelen tekstinkatkelmia vertautumaan toisiinsa

"Hölderlin kiinnittyy aiheeseen toisesta suunnasta, sillä Sofokleeta kääntäessään hänelle selvisi, että kotoisa ja kodittomuus eivät tarkoita samaa muinaisessa Kreikassa ja Saksassa. Kreikkalaisille on luonnollista ja omaa taivaan tuli, toisin sanoen se kirkkaus ja hehku, joka kertoo jumalten läheisyydestä. Omaksuakseen tämän oman elementin he joutuvat kuitenkin turvautumaan vieraaseen keinoon, rajaamiseen ja esityksen selkeyteen eli taiteeseen, jonka avulla tuli saadaan vangittua tyyneen loistoon.
Kreikkalaiset pystyivät kohtaamaan jumalat selkeärakenteisessa läsnäolossa. Saksalaisteen tilanne oli käänteinen. Heille omaa ja syntyperäistä on raittius ja esityksen selkeys, vierasta puolestaan taivaan tuli. Ongelmana on se, että vaikka oma on luontaista, se ei ole välittömästi käytettävissä. Se pitää oppia vieraan avulla, kodittomuuden kautta. Vaikeaa ei kuitenkaan ole vieraan oppiminen vaan oman vapaa käyttö."

Sitaatti Sami Santasen artikkelista "Lähteen korvalla" tänäisessä Nuoressa Voimassa.
Hölderlinin Sofokles-käännökset tyrmistyttivät runoilijan aikalaisia, niitä pidettiin pahimmanlaatuisina esimerkkeinä kääntämisestä Ciceron ohjeen vastaisesti, verbum pro verbo, eli sanatarkasti. Mielettömän tai merkityksettömän sanatarkasti, sillä usein katsotaan sanottavan asian katoavan jos koetetaan olla orjallisen uskollisia alkutekstille.
Hölderlinin käännökset ovat kuitenkin nousseet myöhemmin arvoonsa, niistä keskustellaan kiivaasti. Philippe Lacoue-Labarthe on jopa ranskantanut Hölderlinin saksannokset Antigonesta ja Kuningas Oidipuksesta. Walter Benjamin kirjoittaa Hölderlinin käännöksistä näin:

"Tässä niin kuin kaikissa muissakin oleellisissa suhteissa tarjoavaat Hölderlinin käännökset, vallankin hänen kaksi Sofokles-tragediaansa, vakuuttavan esimerkin. Niissä kielten välinen sopusointu on niin syvää, että merkitys on enää voin kielten tuulen näppäilemä tuulikannel. Hölderlinin käännökset ovat muotonsa perikuvia: ne suhteutuvat täydellisimpiinkin samoista teksteistä tehtyihin käännöksiin kuten perikuva esikuvaan, niin kuin Hölderlinin ja Borchardtin Pindaroksen kolmannen Pythia-oodin käännösten vertailu osoittaa. Juuri siksi niissä on kärkevimmillään kaikkia käännöksiä aina uhkaava valtava ja alkuperäinen vaara: että tällä tavoin laajennetun ja täydellistetyn kielen portit menevät kiinni ja sulkevat kääntäjän hiljaisuuteeen. Niissä merkitys syöksähtelee kuilusta toiseen, kunnes uhkaa eksyä kielen pohjattomiin syvyyksiin."

"Kääntäjän tehtävä", josta äskeinen katkelma on, ei referoidu. Kuitenkin, Derridan tekstiä "Des tours de Babel" referoiden ja siihen tukeutuen voinen sanoa (riittävätköhän nuo varotoimenpiteet jo?), että se kääntäjän tehtävä, mihin Hölderlin Benjaminin mukaan ryhtyi, on kielen kielenäolemisen, sen olemisen tavan, näyttäminen käännöksessä. Kääntäjä (pyhän tekstin tai runon kääntäjä) kääntää siis vain viittaamisen tavan. Kääntää millä tavalla alkutekstissä viitataan. Tuo siihen kieleen, johon käännetään, uutta. Näin voi toivoa puhtaan kielen, kielen kielenä, ei jonain tiettynä kielenä, näyttäytyvän: "C'est entre ces modes que la traduction doit chercher, produire ou reproduire, une complémentarité ou une 'harmonie'. Et dès lors que compléter ou complementer ne revient à la sommation d'aucune totalité mondaine, la valeur d'harmonie convient à cet ajustement, à ce qu'on peut aappeler ici accord des langues. Cet accord laisse résonner, l'annonçant plutôt qu'il ne le présente, le pur langage, et l'être-langue de la langue."

Tullen kirjoittamaan lisää sekä tuosta Benjaminin että tuosta Derridan tekstistä. Nyt mietin kuitenkin vain vain sitä ajatusta, että Hölderlin olisi käännöksillään pyrkinyt osoittamaan tai näyttämään kielen kääntymättömänä. Vieraana, johon on törmättävä vieraana ennen kuin voi alkaa oppia tai etsiä omaa. Se, ettei saksalainen voinut kokea kreikkalaista tragediaa kuin täysin vieraana jos se tuotiin sellaisenaan saksan kieleen, antoi mahdollisuuden oman, paikallisen, saksalaisen, kotoisan, etsimiseen.

Luin myös Tere Vadénin artikkelin "Mitä on paikallinen ajattelu" toissapäivänä postiluukusta kolahtaneesta Niin&Näinistä. Seuraava katkelma alkoi mietityttää:

"Näin palaamme mahdottomuuden äärelle. Suomalainen kulttuuri on ainakin viimeiset sadat vuodet ollut yhtenäistämispyrkimysten kohteeena. Suomalaista kulttuuria nimen omaan ei ole kehitetty ainutkertaiseen ja ainutlaatuiseen suuntaan, vaan sitä on pyritty yhtenäistämään tai valloittamaan milloin minkäkin kulttuurin taholta - balttilais-germaaniset, ruotsalaiset, venäläiset ja amerikkalaiset kulttuurivirtaukset. Tämä ei ole pelkästään suomalaisen kulttuurin kohtaama asia, vaan se koskee kaikkia Euroopan reuna-alueiden elämänmuotoja.
Kolonialistisen valloituksen historia paljastaa jotakin kääntymättömyydestä. Ei ole mahdollista ottaa käyttöön länsimaista teknologiaa omaksumatta länsimaista käsitystä ihmisestä ja luonnosta. Länsimaisen luonnontieteen ja filosofian väitteet (ihmis)luonnon universaaliudesta eivät ole neutraaleja faktoja, vaan perusolettamuksia, joita ilman tiede ja filosofia olisivat mahdottomia. Luonnontiede ja filosofia eivät ole löytäneet käsitystä ihmisistä ja luonnosta yksilöinä, kappaleina ja kohteina, vaan ne itse perustuvat näille käsityksille ja - Foucault'n ajatusta lainaten - tuottavat niitä."

Vadén toki myöhemmin artikkelissaan puhuu paikallisen ajattelun epäpuhtaudesta, eli kielen "autenttisuuden" ajatusta vastaan tai kulttuurin vieraista vaikutteista puhdistamista vastaan. Siteeraamassani katkelmassa kuitenkin esitetään siveä Suomi-neito, jota vieraat röyhkimykset (balttilais-germaaniset, ruotsalaiset, venäläiset ja amerikkalaiset) raiskaavat, sekä ylipäätään ajatus suomalaisesta kulttuurista jonain yhtenäistämispyrkimysten kohteena olevana, siis selvästi jonain jo alkujaan. Ainakaan ääneen ei kysytä voidaanko puhua suomalaisesta kulttuurista jonain joka mitenkään edeltäisi näitä yhtenäistämispyrkimyksiä. Pikemminkin voisi ajatella "suomalaisen kulttuurin" olevan olennaisesti yhtenäistämispyrkimysten tuottamaa.

Vaan toinenkin kysymys nousi mieleeni: mikä saa suomalaisen kysymään kysymyksen suomalaisen paikallisen ajattelun mahdollisuudesta? Kysymys tulee muualta. Ajatus ajattelun paikallisuudesta tulee muualta. Esimerkiksi Hölderlinin on katsottu etsineen omaa paikallista saksalaista ajattelua.
Ilman ajatusta (ihmis)luonnon universaaliudesta ei voisi puhua paikallisesta ajattelusta, sillä erottelu ei olisi tarpeen. Ilman "kolonialistisia" yhtenäistämispyrkimyksiä tuskin olisimme sellaisia suomalaisia, joiden mieleen tulisi etsiä omaa paikallista ajatteluaan. Kielessämme tuskin olisi sanoja moiseen touhuun. En tiedä pohtisimmeko suomalaisen ajattelun mahdollisuutta ilman länsimaisen filosofian itsekriittistä ajatusta paikallisesta ajattelusta.
Oman etsiminen alkaa taas törmäyksestä vieraaseen.

Koetan konkretisoida

"En tarkoita vallalla 'Valtaa', instituutio- ja koneistokokonaisuutta, joka takaa kansalaisten alistumisen annetussa valtiossa. En tarkoita vallalla myöskään alistamistapaa, joka perusttuisi väkivallan sijasta normiin. Enkä tarkoita sillä hallitsemisen yleistä järjestelmää, jolla jokin elementti tai ryhmä hallitsee toista ja jonka vaikutukset erilaisina johdannaisina läpäisevät koko yhteiskuntakokonaisuuden. Vallan termein tehty analyysi ei saa olettaa lähtökohdakseen valtion suvereeniutta, lain muotoa tai herruutuksen kaikenkattavaa ykseyttä - ne ovat vasta sen lopputuloksia. Nähdäkseni valta on ymmärrettävvä ennen kaikkea toiminta-alueensa järjestystä sisäisesti konstituoivien voimasuhteiden moninaisuudeksi. Valta on peliä, joka kamppailujen ja loputtomien ristiriitojen kautta muuttaa, vahvistaa ja kääntää voimasuhteita vastaakkaisikseen. Vallalla tarkoitan niitä tarttumakohtia, joita nämä voimasuhteet toinen toisistaan löytävät muodostaen niistä ketjuja ja järjestelmiä tai päinvastoin niitä toinen toisistaan eristäviä kuiluja ja ristiriitoja. Lisäksi tarkoitan vallalla strategioita, joissa voimasuhteet tulevat vaikuttaviksi ja joiden yleinen suunnitelma tai institutionaalinen kiteymä ruumiillistuu valtiokoneistossa, lain muotoilemisessa ja yhteiskunnallisissa hegemonioissa."

Koetan tehdä tämän Foucaultin tekstinpätkän itselleni ymmärrettävämmäksi käsittelemällä mahdollista keskustelutilannetta kyseisen tekstin herättämien ajatusten valossa.
Läsnä on kolme henkilöä; annan heille persoonattomat nimet x, y ja z. Kaikkien kolmen henkilön ääneen lausuttuna tavoitteena ovat mahdollisimman avoimet välit, joissa kukaan ei kontrolloi muita ja jokainen määrää ja vastaa itsestään, myös mahdollisista loukkaantumisistaan sellaisista teoista tai sanoista, joita ei ole aiottu loukkaaviksi. Käsittelen tilannetta tykkänään z:n näkökulmasta.

Z ja y ovat saavuttaneet erilaisten jännitteiden kautta tilanteen, jossa kumpikaan ei ole niin merkittävästi toista voimakkaampi, että joutuisi varomaan sanomisiaan sen vuoksi, että pelkäisi toisen tekevän jotain vasten tahtoaan vain miellyttääkseen.
Tilanne on kuitenkin vielä hieman epävarma, y näyttää satunnaisesti epäilevän, että z peittää tältä joko pahastumisiaan tai sen, että kokee tulevansa kontrolloiduksi. Y varoo joskus sanojaan ja saattaa varmistaa kysymällä z:lta, etteikö tämä nyt tosiaan loukkaantunut tästä tai tuosta. Toisaalta z ei tahtoisi vahvistaa näitä epäilyksiä, joita pitää perusteettomina, ja varoo sen vuoksi (epäjohdonmukaisesti) sanojaan. Hän pyrkii olemaan antamatta sellaista vaikutelmaa, että asettaisi y:n millään tavalla hallitsevaan asemaan itsensä suhteen. Tämä varominen rajoittaa hetkittäin hänen tekemisiään. Tilanne on kuitenkin melko hyvässä tasapainossa, mikä mahdollistaa väittelyksikin välillä äityvän keskustelun vailla huolta siitä, että kummankaan suuttumus katkaisisi keskustelun.

Keskustelua vaiti kuunnellut x sanoo tuntevansa itsensä suljetuksi keskustelusta ulos. Z on saanut sen vaikutelman, että x asettaa y:n määräävään asemaan suhteessa itseensa. Näyttää siltä, että x ajattelee y:n kykenevän esittämään x:stä itsestään tosia arvioita. Ajoittain jopa siinä määrin, että mikäli y:n arvio jostain x:n teosta ei ole miellyttävä, x ahdistuu: hän tuntuu ottavan y:n arvion jonain x:ää itseään määrittävänä, jonain, joka tuomitsee hänet auttamatta jonkinlaiseksi.
Edelleen, z saa sen vaikutelman, että tämä y:n valta määrittää ja analysoida x:ää heijastuu häneen: koska z kykenee esimerkiksi suuttumusvapaaseen väittelyyn y:n kanssa, z kykenee myös esittämään tosia arvioita x:stä.

Z joutuu valitsemaan miten reagoida siihen, että x sanoo kokevansa tulleensa suljetuksi keskustelusta ulos. Yksi vaihtoehto olisi sanoa y:n tavoin, ettei x:n kannata hautoa tällaisia ajatuksia vaan osallistua keskusteluun tahtoessaan. Vaihtoehto tuntuu kuitenkin tehottomalta. Se näet vahvistaa sitä valta-asetelmaa, jonka z tahtoisi purkaa: antamalla toimintaohjeen z vahvistaisi kuvaa, että hän on kykenevä esittämään x:stä toden arvion ja ohjaamaan tätä.
Valta-asetelman purkaminen ei siis voi tapahtua aktiivisesti ohjaten, sillä purettavana on juuri tuon ohjauskyvyn liiallisuus. X voi purkaa asetelman itse, mutta z arvelee voivansa helpottaa x:n työtä. Hän pyrkii olemaan x:n seurassa melko passiivinen ja laiskahko, eli vaaraton. Hän ei pyri vaikuttamaan aktiivisella tavalla vaikutusvaltaiselta jutellessaan x:n kanssa. Jos tämä passivisuus saa x:n siirtämään z:n samalle tasolle itsensä kanssa, strategia on toimiva, ja lopputulos jossain vaiheessa mahdollisesti on z:n tavoittelema vapaa keskusteluyhteys.

Tästä puolittain tiedostetusta strategiasta seuraa z:lle kuitenkin myös pieniä vaikeuksia. Pyrkiessään olemaan ohjaamatta x:ää aktiivisesti ja toivoessaan, että tämä passiivisuus helpottaa mahdollista x:n pyrkimystä purkaa valta-asetelma, z huomaa väliensä y:n kanssa vaikeutuvan. Z joutuu näkemään vaivaa, ettei heijastaisi suhteeseensa y:hyn sitä valta-asetelmaa, minkä hän kokee olevan x:n ja y:n välillä. Koettaessaan konkretisoida sitä, ettei tahdo aktiivisesti ohjata x:ää eikä tahdo edes olla siihen kykenevä, z asettaa hieman kyseenalaiseksi itsensä ja y:n välillä vallitsevan tasaveroisuuden tilan. Tilahan on vielä hieman epävarma, eikä z osaa huoleti tehdä tekoja, joista voisi syntyä sellainen vaikutelma, että hän asettaisi y:n millään tavalla hallitsevaan asemaan itsensä suhteen. Hahmottamatta hankalan olonsa syitä vielä mitenkään selkeästi, hän kokee vaikeaksi tilanteen, jossa pyrkiessään tasaveroiseen asemaan x:n kanssa hän näyttää itsensä y:tä heikompana.

Z päätyy keskustelemaan x:n ja y:n kanssa mielummin erikseen kuin niin, että kumpikin on paikalla.

Tunnustanko?

"Tunnustamisen velvollisuus on nyt asetettu meille niin monelta taholta ja juurrutettu niin syvälle, että emme enää tunnista sitä meitä rajoittavan vallan aiheuttamaksi. Meistä päinvastoin vaikuttaa, että totuus, oman luontomme syvin sala, 'vaatii' päästä päivänvaloon. Ellei se tässä onnistu, syyksi oletetaan jokin tuota totuutta paikallaan pitävä, väkivaltaisesti tukahduttava valta, tai sitten ajatellaan, että totuus ei voi jäsentyä muuten kuin jonkinlaisen vapatumisen hinnalla. Tunnustus vapauttaa, valta vaientaa. Totuus ei kuulu vallan järjestykseen, mutta vapauteen sillä on alkuperäinen sukulaisuussuhde. Nämä ovat perinteisiä filosofian teemoja, jotka 'totuuden poliittisessa historiassa' pitäisi kääntää ympäri osoittamalla, ettei totuus ole luonnostaan vapaa eikä erehdys orja vaan että totuuden tuotanto on kokonaisuudessaan valtasuhteiden läpäisemää. Tunnustus on esimerkki tästä."

Foucault väittää Seksuaalisuuden historiassa, että elämme kumman tunnustavassa yhteiskunnassa. Sekä julkisesti että yksityisesti tunnustamme, tunnustamme niin rikoksemme, halumme kuin ajatuksemmekin, ja mitä emme tunnusta toisille, koemme velvollisuudeksemme tunnustaa ainakin hiljaa itsellemme:

"Tunnustus on siis diskurssirituaali, jossa puhuva subjekti on myös lausuman subjekti. Tunnustus on myös valtasuhteessa paljastuva rituaali, sillä sitä ei tehdä ilman, että ainakin ajatellusti on läsnä toinen osapuoli, joka ei ole pelkkä keskustelukumppani: tuo toinen osapuoli on instanssi, joka tunnustusta edellyttää, joka siihen pakottaa, joka sitä arvioi ja tulee tuomitsemaan, rankaisemaan, armahtamaan, lohduttamaan ja sovittamaan. Tunnustus on rituaali, jossa totuus tekee itsensä autenttiseksi irrottautumalla esteistä ja niistä vastarinnoista, joita siihen on kohdistunut sen muotoutumisvaiheessa. Tunnustus on siis rituaali, jossa pelkkä ulkoisista seurauksista riippumaton julkilausuminen saa lausujassa aikaan sisäisiä muutoksia: se tekee hänestä syyttömän, lunastaa hänet vapaaksi, puhdistaa hänet, päästää hänet pahasta ja lupaa hänelle pelastuksen."

Tämä ei tietenkään tarkoita, että joku ihminen, jolle päädymme jotain tunnustamaan, välttämättä vaatisi tai edellyttäisi tunnustusta. Voihan olla, että vain tunnustava ihminen asettaa toisen yllä kuvattuun kuulijan rooliin.
Jos nyt asettaisin Foucaultin vaatimaan minulta tunnustusta, tunnustaisinko hänen kuvauksensa osuvaksi vai kiistäisinkö kaiken? Tunnustanko sortuneeni tunnustusten tekemisen ja loputtoman tarkentamisen syntiin, ja toivoneeni toiselta arviota, ehkä lohdutusta ja sovitusta? Jos tunnustan, saanko syntini anteeksi?
Ainakin huomaan, että Foucaultin kuvaama rakenne on niin perustavaa laatua, että hänen kuvauksensakin voi lukea syytöksenä, joka vaatii tunnustusta tai puolustautumista. Liittyisiköhän tämä nyt hänen väitteeseensä "totuuden tuotanto on kokonaisuudessaan valtasuhteiden läpäisemää"?

Toisen ymmärtämisestä taas

"Herder's theory of translation, the consequence of his need to 'hear' the poetry of other ages and peoples in his mother tongue in order to appreciate it and of his attendant translation efforts, in turn enriched and reenforced his subsequent translations. Moreover, informed by the principles of gis theory, his 're-creative' translations undoubtedly stimulated his critical writings and contributed to his energizing of the Storm and Stress movement."

Lainaus on Ernest A. Menzen artikkelista "On Herder as a Translator and on Translating Herder".
Herderin (1744-1803) mukaan kieli on osoitus luomiskyvystä. Se mahdollistaa inhimillisen kehityksen: kieli sitoo ihmisen kulttuuriin ja kansakuntaan. Eläimellä ei ole kieltä, se vain ääntelee, ja siksi eläimillä ei ole kehittyviä kulttuureja. Kielen kautta ihminen ymmärtää ja omaksuu aiempien sukupolvien ajattelun saavutukset ja edistää kansansa kehitystä omalta osaltaan. Kieli kehittyy kansan ajattelun kehittyessä ilmentäen tälle tyypillisiä ideoita ja tapaa hahmottaa maailma. Oppiessaan äidinkielensä lapsi omaksuu valtavat määrät esi-isiensä ajatustyötä, ja omaksuttu kokonaisuus tulee hänelle itsestäänselvyydeksi, siksi kehikoksi, jonka kautta maailma hahmottuu. Kunkin kansan oma ajattelu on erottamattomasti kytköksissä kieleen, kieli kantaa mukanaan puhujiensa historiaa.
Jos on näin, toisen kansan saavutusten ymmärtäminen käy hankalaksi. Ei riitä, että ymmärtää omien itsestäänselvyyksien olevan kaikkea muuta kuin itsestäänselvyyksiä toisille, pitäisi vielä jotenkin tajuta heidän itsestäänselvyyksiään. Pitäisi kyetä näkemään tai kokemaan miten ne voivat olla itsestäänselvyyksiä. Ilman tätä näkemistä tai kokemista voi kyllä saavuttaa tietoa, muttei välttämättä ymmärrystä.
Herder pyrki kääntäessään "kuulemaan" toisten aikojen tai toisten kansojen ihmisten runoutta. Kuuleminen ei tapahdu vieraassa kielessä vaan Herderin äidinkielessä, siinä, jossa hän ajattelee kykenevänsä ymmärtämään. Käännettäessä pitäisi siis siirtää kielen mukanaan kantama kokemus kielestä toiseen, tehdä vieras ymmärrettäväksi tutussa. Jään miettimään onko tämä mahdollista ilman, että vieras samalla muuttuu tutuksi, eli vääristyy tunnistamattomaksi.

Lisää ääniä

Karawane

jolifanto bambla ô falli bambla
großiga m'pfa habla horem
égiga goramen
higo bloiko russula huju
hollaka hollala
anlogo bung
blago bung blago bung
bosso fataka
ü üü ü
schampa wulla wussa ólobo
hej tatta gôrem
eschige zunbada
wulubu ssubudu uluwu ssubudu
tumba ba-umf
kusa gauma
ba - umf

Tämä Hugo Ballin foneettinen runo on vuodelta 1917. Tavoitteena oli pääsy eroon kielestä samaan tapaan kuin maalaustaiteessa oli irrottauduttu esimerkiksi ihmishahmosta.
Tässä ollaan kuitenkin todella kaukana kielestä irrottautumisesta, runohan esittää kieltä. Se esittää kieltä, jota emme ymmärrä. Siinä näkyy kuuluvan melkein tuttuja sanoja ja äänteiden yhdistelmiä, siinä pompitaan kieliperheestä toiseen välillä tuhahdellen ja pärskähdellen. Miten "großiga m'pfa habla horem" kuuluisi ääntää? Ensimmäinen sana on selvästi jotain eurooppalaista kieltä, mutta sitten taidetaan siirtyä Välimeren toiselle puolelle. Eikö "hej tatta gôrem" ole näyte jonkun Ruotsiin vasta muutaneen siirtolaisen puheesta?
Ballin monasti siteerattu runo on mielestäni äärimmilleen viety vieraan kielen kohtaamisen kummallisuuden esitys. Yleisimmät meille vieraat kielethän tunnistamme kuullessamme vaikkemme ymmärtäisi niitä, tai vähintäänkin osaamme arvata missä päin maailmaa kuulemaamme kieltä puhutaan. Joskus kuitenkin joutuu kuulemaan jotain määrittelemättömissä olevaa: äännemaailma joko ei tunnu viittaavan mihinkään tai se viittaa liian monaalle. (Useimmille matkustaville suomalaisille lienee tuttua, että tuntematon ihminen pysäyttää kadulla kysyäkseen mistä ihmeen kielestä on kyse.) Karawane on mielikuvitusta kiusoitteleva äännesekamelska, -jono tai -karavaani, joka matkii vaikka mitä kieliä kuin apina ja mölisee väliin eläimenä. Melkein tunnistettavissa oleva, muttei sitten kuitenkaan.

Lopuksi tietysti sitaatti Poen novellista "The Murders in the Rue Morgue":

"That was the evidence itself," said Dupin, "but it was not the peculiarity of the evidence. You have observed nothing distinctive. Yet there was something to be observed. The witnesses, as you remark, agreed about the gruff voice; they were here unanimous. But in regard to the shrill voice, the peculiarity is - not that they disagreed - but that, while an Italian, an Englishman, a Spaniard, a Hollander, and a Frenchman attempted to describe it, each one spoke of it as that of a foreigner."

Vieras maku

Alba

Zampilli
di matasse radiose
spioventi
in masse sinuose
di perle

Vieraskielistä runoutta tulee maisteltua toisella tavalla kuin äidinkielistä. Lueskelin vasta Ungarettia (Vita d'un uomo, Tutte le poesie), ja muistin taas vieraskielisten sanojen huolekkaan ääntämisen ja toistamisen tuottaman fyysisen mielihyvän.
Jouduin katsomaan muutaman sanan sanakirjasta ollakseni aivan selvillä siitä, mistä tuossa runossa puhutaan. Se ei kuitenkaan ollut mitenkään olennaista lukukokemuksen nautinnollisuuden kannalta, sillä sanojen merkitykset sopivat hyvin niiden luomaan onomatopoeettiseen vaikutelmaan. "Zampillo" merkitsee vesisuihkua. Sana sopii merkitsemään vesisuihkua, sen alku purskahtaa kuin suihkulähde aamun sarastaessa ja loppu valuu viileänä kiviseen altaaseen.
Vieraan kielen äänteiden luomat mielikuvat ovat joskus vahvoja, korostuneen, hätkäyttävänkin aistillisia. Äänteet eivät ole tuttuja. Lukiessani puoliääneen itsekseni vieraan ihmisen runoa vieraalla kielellä tunnustelen jotain ehdottoman vierasta. Koetan tavoittaa kokemuksen, joka ei ole tuttu. Maistelen toista.

Lippu

"Pyhät ikonit edustavat symboleja, rituaaleja tai yhteisiä kollektiivisia käytäntöjä, jotka yksin tekevät muuten kuvitelluista yhteisöistä käsin kosketeltavan todellisia. Ne voivat olla yhteisiä pyhimyksenkuvia, niin kuin ikonit ovat, tai käytäntöjä, kuten muslimien viisi päivittäistä rukousta, tai jopa rituaalisia sanoja, kuten muslimien Allah akbar ja juutalaisten Shema Yisroel. Ne voivat olla nimettyjä pyhimyksenkuvia, jotka samastetaan sellaisiin alueisiin, jotka ovat riittävän suuria konstituoimaan kansakuntia, kuten Guadeloupen Neitsyt Meksikossa ja Montserratin neitsyt Kataloniassa. Ne saattavat olla säännöllisesti pidettyjä festivaaleja tai kilpailuja, jotka tuovat yhteen eri puolille hajaantuneita ryhmiä Kreikan Olympian kisojen tapaan. Uudempia nationalistisia keksintöjä ovat esimerkiksi walesilainen laulujuhla Eisteddfodau ja sitä vastaava katalonialainen Jocs Florals. Pyhien ikonien merkitystä osoittaa yksinkertaisten pienten värillisten kangaspalojn - lippujen - maailmanlaajuinen käyttö modernien kansakuntien symbolina ja niiden liittyminen tunnelmaltaan ladattuihin rituaalisiin palvontamenoihin."

Luen paraikaa Eric Hobsbawmin kirjaa Nationalismi. Kiivaan isänmaalliseen ajatteluun sopii huonosti tieto, että nationalismi sen kaltaisena kuin sen nykyään käsitämme, on hyvin tuore ilmiö. On moderni ajatus, että kansakunta, valtio ja kansa liittyisivät jotenkin olennaisesti yhteen. Vanhempien hallintojen alamaisilta ei suinkaan odotettu lojaalisuutta tai kiihkoa vaan kuuliaisuutta ja rauhallisuutta, eivätkä luku- ja kirjoitustaidottomat alamaiset mitenkään välttämättä identifioineet itseään olennaisesti jonkun kansakunnan jäseniksi.
Nationalismi ja kiinnostus kansaan oli muotia 1800-luvulla. Kansakunnan ja sen kielessä ja tavoissa ilmenevän kansanhengen on ajateltu olevan jotain olemassaolevaa, joka vain täytyi löytää. Kun esimerkiksi Suomen ruotsinkielinen sivistyneistö 1800-luvulla kiinnostui suomalaisuudesta, oletus oli, että olisi jokin valmis ja olennaisesti yhtenäinen suomalaisuus löydettävänä. Etsimistyön luovasta vaikutuksesta ei aina ole tahdottu puhua. Käsitys löydettävästä vastasi melko lailla tätä Herderin innoittunutta kuvausta (valitettavasti tässä englanninnoksena):

"In almost all small nations of all parts of the world, however little cultivated [gebildet] they may be, ballads of their fathers, songs of the deeds of their ancestors, are the treasure of their language and history and poetic art, [they are] their wisdom and their encouragement, their instruction and their games and dances."

Palaan edellisen merkintäni ajatuksiin ja esteettiseen politiikkaan. Yhteisö nähdään teoksena, jolla on muoto ja sisältö. Yhteisön, tässä tapauksessa kansakunnan, ajatellaan parhaimmillaan ilmentävän muodollaan, siis esimerkiksi yhteiskunnan rakenteella tai lauluillaan ja tavoillaan, sisältöään, vaikkapa kansanhenkeä.
Kansalaiseksi identifioituva tarvitsee tyypin johon samastua, jota esittää: käsityksen omasta roolistaan kansalaisena. Susanna Lindberin sanoin:

"Näin esteettisen politiikan panoksena on kansan tai yhteisön itsidentifikaatio, ele, jossa kansa löytää olemuksensa, totuutensa, yhteisen nimittäjänsä ja siksi myös koherenssinsa ja homogeenisuutensa. Estettisen politiikan käyttövoimana puolestaan on hätä itseidentifikaation puuttuessa: jos kansa ei ole yksi, yksilö, jos se ei tunne itseään, se ei myöskään voi asettaa itseään valtiona."

Erottuakseen jonakin, erottuakseen esimerkiksi ruotsalaisista ja venäläisistä, oli löydettävä oma, ja tämän oman oli mieluiten sovittava kuvaan kansasta yleensä, kansasta, joka erottui muista kansoista tapojensa, kielensä, historiansa, eli niiden ilmentämän omaleimaisen kansanhenkensä puolesta. Alkuun erottumisen tarve ei välttämättä merkinnyt täyden poliittisen itsemääräämisoikeuden tavoittelua, eikä tätä tarvetta tietenkään ollut kuin niillä, jotka olivat omaksuneet modernin ajatuksen kansasta. Myöhemmin tavat, kieli, laulut, henki jota niiden katsotaan ilmentävän, ja vaikkapa lippu, joka on tehty tuon hengen symboliksi, ovat tulleet selvemmin poliittisiksi asioiksi. Suomen kansa ei suinkaan keksinyt itseään: "Innokkaat asianharrastajat (ulkomaalaisesta) yläluokasta tai eliitistä, esimerkiksi Baltian saksalaiset tai Suomen ruotsalaiset, löysivät usein jonkin historian unohtaman talonpoikaiskansan kansanperinteineen ja muuttivat sen 'kansalliseksi perinteeksi'." Kansalliseksi perinteeksi muuttaminen oli väistämättä yhtenäistämistä. Myyttinen yhdistävä historia oli arvailtava maan eri osien kansanrunouden keskenään ristiriitaisista säkeistä ja yleiskieli oli luotava murteiden yläpuolelle - vasta sitten oli olemassa jotain, jota voi kuvata lipulla ja jolle itse kansa saattoi hiljalleen alkaa osoittaa lojaalisuutta ja joka saattoi herättää joukoissa kiihkoa.

Yksityiskohtia

"Myytiin myös leluja, joista toisella voi hirttää pienois-Dreyfusin ja toisella pudottaa Dreyfusia julkisesti puolustaneelta Émile Zolalta housut kinttuihin."

"Näin ei tapahtunut vain koulussa ja armeijassa, sillä merkittäviä isänmaallisuuteen kasvattajia olivat myös vapaaehtoiset kansansivistys- ja luonteenkasvatusliikkeet. Ohjelmissaan ne torjuivat pettymystä demokratiaan, tuulettivat porvarillista dekadenssia ja akateemisen elämän tunkkaisuutta. Ne taistelivat kansakunnan moraalin ja ruumiin degeneroitumista vastaan, ja niissä koulittiin tulevia johtajia, jotka saisivat joukkojen 'laumahengen' kuriin.
Nämä irrationaaliseen nationalismiin taipuvaiset liikkeet halusivat varastoida nuoren polven seksuaaliviettiin varatun 'elinvoiman' isänmaalle tehtäviä tulevia palveluksia varten. Esimerkiksi 1907 Isossa-Britanniassa syntynyt ja nopeasti laajalle Eurooppaan levinnyt partioliike suositti naimisiinmenoa vasta 24-vuotiaana."

"Lisäksi saksan valtakunnanhallitus oli käyttänyt Reichswehrin joukkoja kukistaakseen kommunistisen lakkoliikehdinnän Ruhrilla maaliskuussa 1920. Se oli loukkaus Reinin vasemman rannan neutralointimääräystä vastaan. Ranskan hallitus vastasi siihen miehittämällä viisi kaupunkia Frankfurtin ympäristöstä. Iso-Britannia protestoi, mutta Belgia asettui tukemaan Ranskaa moraalisesti lähettämällä Frankfurtiin soittokunnan."

Kertasin viikonloppuna Euroopan historiaa Ranskan vallankumouksesta toiseen maailmansotaan, ylläolevat sitaatit ovat WSOY:n 1993 julkaisemasta teoksesta Euroopan historia. Lisäksi luin lisää Lindbergiä, ja äsken sain käsiini Olivier Razacin mainiolta vaikuttavan kirjasen Piikkilangan poliittinen historia:

"Piikkilanka on perusosa sellaisessa järjestelmässä, joka sulkee ulko- ja sisäpuolelle. Sen tehtävänä on aina voimistaa jonkin tietyn järjestelmän sisä- ja ulkopuolen välille tuottamaa jakoa. Piikkilanka yhdistyy itseään edeltäneisiin järjestelmiin - peltojen ja karjalaumojen suojelemiseen, valkoisten ja intiaanien väliseen erotteluun, taisteluhautaan ja vankileireihin - ja lisää niiden erottelutehoa."

Lindberg puhuu Filosofien ystävyydessä Lacoue-Labarthen ajatuksista politiikan ja estetiikan suhteesta. Yksinkertaistaen, esimerkiksi siitä, kuinka kansallisuus rakentuu myytin varaan, kuinka kansallisuutta tuotetaan luomalla myyttejä ja hahmoja, joihin voi samastua. Kansalaisen identiteetti rakentuu osittain taideteosmaisen, luodun ja myyttisen, kansallisuusteoksen varaan. Tuota teosta uusinnetaan tai esitetään. Kansallisuus jonain yhdistävänä on olemassa myytin esittämisenä.

Onko yhteisö mahdollinen ilman poisrajausta, toisten ryhmien tai ihmisten, tai vääränlaisten ajatusten poisrajausta?

Sitten soittelin Thelonius Monkin kappaletta "Blue Monk". Sanoittajaa en tunne:

Going alone, life is your own, but the cost is sometimes dear.
Being complete, knowing defeat, keeping on from year to year.
It takes some doing.
Monkery's the blues you hear. Keeping on from year to year.

Life is a school, 'less you're a fool, but the learning brings you pain.
Knowing at once, you're just a dunce, trial and error, loss and gain.
It takes some doing.
Monkery's a slow, slow train. Trial and error, loss and gain.

Finding your own place in the sun doesn't come the easy way.
Shallow and deep, nothing is cheap, measure by the dues you pay.
It takes some doing.
Monkery's blue highway. Measure by the dues you pay.