Helvetillinen käsite

Culture is a concept forged in hell.

Olen perehtynyt viimeisten kahden ja puolen viikon ajan käsitehistoriaan. Pim den Boer tiivisti näkemyksensä yllä siteeraamakseni lausunnoksi kun virittelin keskustelua kulttuurin käsitteen käytöstä analyyttisenä työkaluna. Olen pakon edessä yrittelemässä sellaista, mitä hän on jo hieman toisesta näkökulmasta ja paljon suuremmalla pieteetillä tehnyt (harmikseni hollanniksi), eli koetan saada jonkinlaisen yleiskuvan siitä, millaisilla tavoilla kulttuurin käsitettä nykyään käytetään.

Onnistuin eräässä keskustelussa vastikään kiteyttämään yhden niistä monista syistä, joiden vuoksi koko käsite on mielestäni helvetillinen. Koetan selittää. Ajatellaan oppositiota luonnon/biologian ja kulttuurin välillä sellaisena kuin se esiintyy esimerkiksi nykylehdistön kielenkäytössä. Mietitään miten tuo oppositio kytketään kysymyksiin tahdonvapaudesta ja determinismistä. (Olisi tehnyt mieli etsiä päivän lehdistä retoriikkaesimerkkejä, mutta masennuin liikaa kun koetin lukea Iltalehteä ja Helsingin sanomain blogeja vaadittavalla tarkkuudella.)

Jos luonto luetaan nykykeskusteluissa biologiaksi, kulttuuri edustaa vapautta, luonto pakkoa. Kun jokin ilmiö selitetään biologialla, monet ymmärtävät selityksen merkitsevän, ettei ilmiötä voi muuttaa, vaan se on välttämätön. Kulttuurilla selitetty asia ymmärretään tällöin muutettavissa olevaksi. Toisin sanoen ihmisten käytöksen selittäminen luonnolla profiloituu poliittisesti konservatiiviseksi ja kulttuurilla selittäminen uudistusmieliseksi. Tässä ei tietysti ole kauheasti järkeä edes silloin jos hyväksyy tehdyn jaottelun. Onhan näet niin, että vaikka taipumukseen käyttäytyä jollain tietyllä tavalla vaikuttaisi paljonkin biologisia tekijöitä, ei se tarkoita kyvyttömyyttä vaikuttaa siihen, miten jos mitenkään kyseinen taipumus ilmenee. Mutta enhän minä mistään järkevistä oppositioista tässä puhunutkaan.

Kääntäjänä olen kuitenkin paljon tottuneempi aivan toisenlaiseen luonnon ja kulttuurin retoriseen vastakkainasetteluun – sellaiseen, jossa kulttuuri merkitsee pakkoa ja luonto, jopa biologia, vapautta. Onko minun mahdollista kääntää teksti oikeasti kielestä toiseen? Voinko edes oikeasti ymmärtää vieraalla kielellä kirjoitettua tekstiä? Kahlitseeko kieleni ja kulttuurini minut tiettyyn tapaan ajatella, ja toiskielisen toiseen tapaan ajatella? Ja niin edelleen – kaipa tämäkin keskustelu on useimmille tuttu. Kulttuuri onkin nyt pakkopaita, joka sulkee ajattelun sisäänsä (aidon Huntingtonilaiseen tapaan), ja estää minua ymmärtämästä toisen kulttuurin edustajia. Vastaanväittäjät vetoavatkin nyt luontoon: olemme samaa lajia, ja siksi meidän on mahdollista rikkoa kulttuurimme pakottavia rajoituksia ja ymmärtää toisiamme.

Tämä on vain yksi esimerkki, jolla koetan havainnollistaa kuinka täysin sietämätön työkalu mihinkään kulttuurin käsite on. Se on kuitenkin myös poliittisesti korrekti käsite – akateemisestikin: kuulin keväällä eräältä venäläiseltä filosofian professorilta, että Neuvostoliiton kaatuessa lukuisat marksismi-leninismin oppituolit muutettiin pikaisasti kulturologian oppituoleiksi (ja sitten alettiin miettiä mitä kulturologia on). Kulttuurista puhuminen ei akateemisessa keskustelussa tarkoita mitään, mutta useimmat eivät myöskään tuohdu siitä suuremmin, joten se on taajaan käytetty yleisluontoinen peruskäsite. Mainitsin aluksi, että olen pakon edessä – pakko johtuu siitä, että olen mukana eräässä kansainvälisessä projektissa, jonka nimessä käytetään sanaa "kulttuuri". Projekti on kiinnostava, tuo sana taas kauhea. Pakkohan minun on koettaa tyynnyttää kauhistustani edes hieman; koetan tuottaa projektin tarpeisiin lyhyen käsitehistoriallisen katsauksen siihen, kuinka kulttuurin käsitettä käytetään analyyttisenä työkaluna. (Tähän mennessä tieto on valitettavasti pelkästään lisännyt kauhistustani.)

Valikko

Haaste henkilökohtaisen bloggaussarjan kirjoittamiseen sisälsi vaatimuksen, että laatisin sarjan kirjoituksista valikon. Koska aion jättää sarjan kolmiosaiseksi, nyt on valikon vuoro (sitä paitsi erittäin kiinnostava käsitehistoriakurssi vie kaiken aikani ja tarmoni; tämä on nyt sopivan pienitöinen kirjoitettava).

Henkilökohtainen bloggaussarjani käsittelee aiheita, jotka ovat minulle henkilökohtaisia, joihin liittyy eettisiä kysymyksiä, joita olen ajatellut vuosia, joihin liittyy ristiriitaisia tunteita ja ajatuksia ja joiden kohdalla tunnustan myös käyttäytyväni ristiriitaisesti. Lisäksi jokainen kirjoitus on sellainen, josta joku tai jotkut blogiani lukevat voisivat loukkaantua. (Tarkoitukseni ei ole loukata, mutta tiedostan mahdollisuuden.)

• Osa I eli suhtautuminen ärsyttävään ja turhauttavaan
• Osa II eli torjunnasta
  
• Osa III eli parisuhteesta
  

Lopuksi täytyy tietysti seurata esimerkkiä: Haastan kaikki tämän bloggaussarjan lukeneet bloggaajat kirjoittamaan blogiinsa bloggaussarjan vapaavalintaisesta henkilökohtaisesta aiheesta. Bloggaussarja koostuu kolmesta tai useammasta blogitekstistä, jotka yhdessä muodostavat kokonaisuuden. Haastettujen tulee sarjan kirjoitettuaan tehdä myös tällainen valikkosivu, jolla he listaavat sarjaan kuuluvat tekstit oikeassa järjestyksessä ja haastavat bloggaussarjan lukeneet bloggaajat jatkamaan meemiä.

Parisuhteesta

Olen väsynyt päivän uurastuksesta, voisin katsoa elokuvan tai eufemiattaa. Jälkimmäinen ratkaisu näemmä voitti. Olen hautonut henkilökohtaisen bloggaussarjan kolmatta osaa jo aikaa ennen kuin minut haastettiin kirjoittamaan henkilökohtainen bloggaussarja, mutta olen jostain syystä lykännyt asiaa. Luultavasti siksi, että sinä on jotain minulle (helppoudestaan huolimatta) vaikeasti hahmotettavaa, enkä tahtoisi pilata hahmotusmahdollisuuksiani sanallistamalla mihinkään täysin väärään suuntaan. En myöskään erityisemmin pidä siitä, että muut koettavat selittää asiaa jollain minusta täysin vieraalta tuntuvalla tavalla, sekin muka tukkii oman ajattelun mahdollisia etenemispolkuja, tai vähintään ohjaa vääriin suuntiin. Mutta olkoon. Kirjoitan silti.

Viime syksystä alkaen olen elänyt parisuhteessa. Se on kummallista, sillä en ollut elänyt niin moneen vuoteen. Olin aivan tietoisesti ja tyytyväisenä valinnut toisin, ja viimesyksyinen ratkaisuni yllätti minut. Lisäksi olen kaikesta olennaisesta edelleen aivan samaa mieltä itseni kanssa: tahdon edelleen antaa läheisteni määritellä hyvänsä itse, en edelleenkään ymmärrä mustasukkaisuutta, rakastan edelleen ystäviäni, en edelleenkään koe erilaisten rakkauksien erottelua toisistaan erityisen mielekkääksi, martyrismi on minusta edelleen viheliäistä, koen ihmissuhteet edelleen hyvin erilaisina, eivätkä erot minusta edelleenkään synny suhdeluokitteluista vaan siitä, että ihmiset ja suhteet ovat erilaisia, tahdon edelleen antaa ja ottaa tilaa enkä edelleenkään ole kiinnostunut määrittelemään itseäni ihmissuhteiden perusteella. Silti sisuunnuin taannoin ilmoittamaan facebook-profiilissani, että "In a Relationship". Ristiriidat on aiheellista tuoda rehdisti esille. (Samasta syystä kirjoitin vastikään eräälle ystävälleni, että hänellä on täysi oikeus sanoa "mitäs minä sanoin" – vaikka edelleenkään en ole itseni kanssa eri mieltä.)

Läheiset suhteet ovat paljon uhkaavampia kuin etäiset. Ei siksi, mitä toinen voi tehdä, vaan siksi, mitä voi itse tehdä. Olen edelleen samaa mieltä itseni kanssa siitä, mitä kirjoitin yli kolme vuotta sitten: "on tärkeää kantaa vastuu siitä, että antaa itselleen oikeuden kuvitella itsensä peilikuvana toisen silmissä". Minua huolestuttaa sitoa itseni mihinkään sellaisiin instituutioihin, jotka rohkaisevat velvollisuusajatteluun ihmissuhteissa, suuntaan tai toiseen. Minua huolestuttaa myös omaksua sellaisia käytäntöjä, jotka johtavat ihmissuhteiden mitallistamiseen. Tämä täytyy selittää tarkemmin.

Parisuhde on oletusarvoisesti ulossulkeva, se rajaa mahdollisuuksia. Ulossulkevuus tuo mukanaan vertailua ja mittaamista. Toisin sanoen koska se sulkee asioita pois, se saa punnitsemaan mistä on valmis luopumaan ja vertaamaan siihen mitä saa. Se saa vertaamaan ihmisiä toisiinsa: jos valitsen tuon, en saa tuota. Tämä kaikki puuttuu parisuhteettoman elämän vapaista suhteista, mikä on rakentavaa: on helpompi keskittyä toiseen sellaisena kuin hän on kun tietää, että monet muunkinlaiset ihmiset ovat tavoitettavissa eikä suhteita heihin ole rajoitettu.

On kummallista, että olen huomannut tämän vertailun ja mittaamisen, sillä olen aina ollut tunne-elämältäni varsin yksiavioinen (aivan, halu kyseenalaistaa yksiavioinen parisuhdemalli ei välttämättä johdu promiskuiteetista). Vertailu ja mittaaminen eivät johdu houkutuksista – tai ainakaan en huomaa mitään houkutuksia – vaan siitä, että parisuhteeseen sisältyvä enimmäkseen implisiittinen sopimus tuo mukanaan ajatuksia niukkuudesta, vaihtokaupasta ja niin, vertailusta ja mittaamisesta.

Olen silti päätynyt tähän, ja olen tyytyväinen. Tämän selittäminen on se, mitä en hahmota kunnolla. Ensimmäinen mieleeni tuleva sana on rentoutuminen. Myös läheisyyden- ja hellyydenkaipuun täyttyminen ja siis hellittäminen tulee mieleen. Hän löytää minulle aikaa, mikä täyttää sellaisen tarpeen, josta en kykene hankkiutumaan eroon. Yllä jo kerran linkittämässäni minulle tärkeässä tekstissäni puhuin arkuudesta ja epäluottamuksesta. En löydä niitä itsestäni. En elä symbioosissa, en välillä lainkaan ymmärrä armaani ajatuksenjuoksua, enkä luule kovinkaan hyvin tietäväni mitäköhän mieltä hän on mistäkin (vahvoja ennakkoluuloja onnistun kyllä kehittämään, mutta ne osoittautuvat usein vääriksi). Mutta hän on jollain yllättävän mutkattomalla tavalla läheinen. En tiedä johtuuko se hänestä, minusta, meistä, vaiko siitä, että ulossulkiessaan parisuhde saattaa samalla tarjota tähän tilaa.