Päiväkirjamerkintä Mozartista ja vainojen uhreista

Minulla on sama syntymäpäivä kuin Mozartilla, ja nykyään päivä on nimetty myös Vainojen uhrien muistopäiväksi. Vietin sitä tuntien olevani tulossa kipeäksi, istuskellen kahvilassa, jutellen ja harhaillen, ja saattaen sitten erään ystäväni lentokentälle vievään junaan. Kun kohta saan noustua verkkokahvilan koneen äärestä, tiedän huomaavani että flunssa on iskenyt kunnolla. Täällä on ollut viime aikoina parikinkymmentä astetta pakkasta ja päivisin kirkas, sininen taivas.

Haastettiin

Monissa blogeissa on kiertänyt taas uusi ketjukirjettä muistuttava juttu (sellaisia kutsutaan jostain hämärästä syystä meemeiksi), ja Matti haastoi minut osallistumaan.

Tehtävänanto: paljastan viisi omituista tapaani. Tämän jälkeen valitsen seuraavat viisi ihmistä, jotka haastan tekemään saman perästä. Heidän tulee myös kirjoittaa nämä säännöt merkintäänsä. Linkitän haastamani ihmiset tämän merkinnän loppuun ja käyn ilmoittamassa heidän kommenttilaatikkoihinsa haasteesta ja tästä merkinnästä.

1) En muista milloin viimeksi olisin riidellyt. Muutaman kerran olen korottanut ääneni ärtyneeseen sävyyn täysi-ikäisenäkin, harmillista kyllä.

2) Ajatukseni ihmissuhteista poikkeavat huomattavasti siitä, mikä ymmärtääkseni on tavanomaista, ja toimin ajatuksiani seuraten.

3) Tämän matkin Matilta osoittakseni, ettei se ehkä olekaan niin omituista: Pystyn solmimaan romanttisia suhteita paikkoihin. Tuoksut liittyvät asiaan olennaisesti.

4) Pidän klassisista tyttökirjoista, vanhanaikaisesta naisille suunnatusta viihteestä, goottilaisista romaaneista ja vampyyritarinoista. Tämä kummastuttaa jostin syystä ihmisiä, jotka tuntevat minut, joten se kai on omituista.

5) Olen lähes riippuvainen hammastikuista.

Olikohan tuossa mitään erityisen outoa?

Haastan Jukka Kemppisen, Kari Klemelän, Karri Kokon, Jari Lehtisen ja Mette Södermanin kertomaan omituisuuksistaan.

Metodisesta sinisilmäisyydestä

Tunnistin jo joitain vuosia sitten taipumukseni käyttäytyä tietyllä tavalla, mutta nimesin sen vasta vähän aikaa sitten. Olen kai aika pitkään seurannut tätä metodia, nykyään tosin hieman johdonmukaisemmin kuin ennen. Täydellisestä johdonmukaisuudesta olen vielä kaukana, enkä välttämättä edes pyri siihen.

Se iskee haluna aina kun huomaan ärsykkeen, joka kutsuu epäilemään. Ei epäilemään mitä tahansa, vaan epäilemään että puhuja tai kirjoittaja, se jonka kanssa koetan keskustella, on turvaamassa selustansa puoli-ironialla. Toisin sanoen kun minusta alkaa tuntua siltä, että tälle kommentille tai kannanotolle pitäisi naurahtaa ironianymmärtäväisesti eikä väittää vastaan tai jatkaa keskustelua. Muuten on tosikkomainen. Tosikkomainen tilanteentajuttomuus ja ymmärtämättömyys herättävät muissa myötähäpeää. Myötähäpeän herättäminen muissa taas on ainakin niissä suomalaisissa keskustelukulttuureissa, joita tunnen, hirveä synti, jota tulisi mennä yksin kellariin häpeämään. Mutta näissä tilanteissa, kas, metodinen sinisilmäisyys hyökkää avukseni, sillä se juontuu muun muassa pahankurisesta halusta tuottaa myötähäpeää ja houkutella toinen joko seisomaan sanomansa takana tai erottautumaan siitä.

Minusta sinisilmäisyys tuottaa vilpitöntä iloa. Se on humoristista useammalla kuin yhdellä tavalla, muttei koskaan pilkallista. Hienoimmillaan se ehkä on silloin, kun se ei ole pyrkimys vaan ilmenee muuten vaan, mutta minusta se on hyvä asia metodinakin. On aina harmillista kun joku koettaa hankkiutua eroon taipumuksestaan sinisilmäisyyteen.

Siitä ei näet pidä hankkiutua eroon, sitä kannattaa jalostaa. Vilppiä epäilemätön luottavaisuus ei ole hyväksi kaikissa yhteyksissä, mutta se ei tarkoita, että siitä pitäisi hankkiutua eroon kaikissa yhteyksissä. Mitä myönteisemmin suhtautuu omaan sinisilmäisyyteensä, sitä paremmin kestää nekin kerrat, jolloin joutuu luopumaan sinisilmäisyydestään jollain alueella hetkellisesti tai pysyvästi.

Metodinen sinisilmäisyys on erityisen hyvä työkalu verkossa liikuttaessa. Jos joku väittää blogissaan olevansa seitsenjalkainen vompatti, niin sitten hän minun ajatuksissani on seitsenjalkainen vompatti. Minusta voisi olla hauskaa keskustella seitsenjalkaisen vompatin kanssa, joten jos joku sellainen bloggaa, toivottavasti hänen blogissaan on kommentointimahdollisuus. Ihmettelen huomatessani kuinka monet tuhraavat aikaa pohtimalla millainen ihminen "oikeasti" on jonkun verkko-olennon taustalla. Mitä mieltä siinä on, kirjoittajahan tuo blogissaan esille mitä tuo, esimerkiksi itsensä seitsenjalkaisena vompattina. Miksei voisi kohdata sitä mitä kohtaa ja katsoa sitä lähemmin, miksi pitää lähteä etsimään kätkettyjä todellisuuksia? Onneksi metodinen sinisilmäisyyteni on näissä asioissa niin vahvaa, että hädin tuskin voin kutsua sitä metodiksi.

Sinisilmäisyys ei tietenkään luhistu siitä jos keskustelukumppani toteaakin, ettei nyt ihan oikeastaan tarkoittanut sitä mitä sanoi, että se oli vähän niinkuin ironista tai silleen, tai jos seitsenjalkainen vompatti joku päivä ilmoittaakin olevansa oikeastaan patenttivirkailija. Keskustelua voidaan jatkaa iloisesti, ja blogissa voidaan kohdata uusi puoli siitä, joka aiemmin tunnettiin seitsenjalkaisena vompattina. Sinisilmäisyys näet ainakin pidempään harjoitettuna suojelee myötähäpeän pelkäämisestä johtuvalta häpeän tunteelta. Tuo häpeän tunteen laji taas on se, joka saattaa tällaisissa tilanteissa ihmiset pahastumaan ja väittämään että heitä on huijattu.

Suosittelen metodista sinisilmäisyyttä lämpimästi. Se näyttää vähentävän pilkallisuutta ja pahantahtoisuutta merkittävästi ja lisäävän nauruntyrskähdyksiä sekä sellaisen keskustelun mahdollisuutta, joista ainakin minä koen saavani jotain arvokasta.

(Oikeasti minulla on vaaleanvihreät silmät.)

Suomen yliopistoväelle

Seurasin joululomalla Suomessa käydessäni äitini toimia. Hän on korkeakouluopettaja, jolla on pitkä työkokemus, hän on tohtori alalla jolla tohtoreita on vielä varsin vähän, korkeakoulunsa hallituksen jäsen ja kaikkea muuta mitä nyt akateemisen uran tuohon vaiheeseen mahtuu. Hänen tyypillinen työviikkonsa on kuusikymmentuntinen tai pidempi. Hän ei tietenkään pitänyt enempää kuin pari päivää joululomaa, sillä hänen piti tehdä rästissä olevia töitä. Hän oli ennen joulua kuukauden työmatkalla maassa, jossa huteran verkkoyhteyden sai savimajassa olevasta nettikahvilasta, ja matkan jälkeen hänen kiireensä jatkui, eräs verkkokurssi piti saada pian valmiiksi.

Arvatkaa mihin pitkiä pätkiä hänen aikaansa kului "joululomalla"? Tietysti siihen, että hän joutui selvittämään kuinka tietyt 90-luvulla tehdyt tiedostot saisi muutettua sellaisiksi, että nykyiset ohjelmat ymmärtäisivät niitä. Ei, se ei ole hänen alaansa. Hän oli jo pari kuukautta aiemmin yrittänyt saada jonkun toisen huolehtimaan asiasta. Atk-tukea oli kuitenkin mahdoton saada.

Työskentelin kolmisen vuotta kansalliskirjastossamme. Olin tuntityöläinen, opiskelija vailla kirjastoalan koulutusta, tein siis lähinnä ilta- ja lauantaivuoroja. Aika monta kertaa sattui niin, että olin ammattitaitoisin kirjastotyöntekijä koko talossa. Vahtimestarit ovat tietysti kokeneita, joten turvallisuusriskejä tuskin oli, vaikka paikkaa pyöritti muutama parikymppinen opiskelijatyttö, mutta palvelun taso nyt oli mitä oli. Ei ole varaa pitää niin paljon ammattitaitoisia ihmisiä töissä, että iltaisin ja lauantaisinkin voisi aina olla joku ihan oikea kirjastoalan ammattilainen auttamassa asiakkaita heidän usein varsin monimutkaisten ongelmiensa kanssa.

Minun työssäni noina iltoina ja lauantaina ehkä tärkeintä olikin niistä tilanteista selviäminen, joissa joku ylityöllistetty tutkija, opettaja tai professori ei saanutkaan tarvitsemaansa palvelua, koska paikalla ei ollut ketään joka olisi osannut käyttää juuri sitä tietokantaa jota hän tarvitsi, tai ketään joka olisi tiennyt heti mistä lähteä hakemaan jotain tietoa. Ylityöllistetyt yliopisto-opettajat ja tutkijat näet saattavat joskus menettää hermonsa. Minä olin se johon hermojenmenetys purkautui.

Rakkaat Suomen yliopistoissa työskentelevät, kuten tiedätte, yliopistoissakin työskentelevien määrää aiotaan vähentää. Teitä on lohduteltu sanomalla, että eivät ne vähennykset toki kohdistu opettajiin ja tutkijoihin, vaan tukipalveluihin. Toisin sanoen atk-tukea on sitten entistä vähemmän, kirjastoissa on tulevaisuudessa entistä vähemmän ihmisiä töissä, hallinnon henkilökuntaa on entistä vähemmän pyörittämässä alati paisuvaa paperisotaa ja niin edelleen.

Viime aikoina olen huomannut muutamien hieman ärtyneen. Tuntuu tolkuttomalta, että ensin koulutetaan ihmisiä valtavilla summilla alojensa asiantuntijoiksi, ja sitten heidät pakotetaan käyttämään valtava osa tehokkaasta työajastaan hakemusten laatimiseen, omaan alaansa liittymättömien käytännön asioiden ratkaisemiseen ja jatkuvaan raportointiin siitä, miten päivä on taas mennyt raportoidessa.

Rakkaat Suomen yliopistoissa työskentelevät, milloin te oikein aiotte mennä lakkoon? Siitä ei olisi mitään hyötyä, että yliopistojen tukipalvelujen nykyiselläänkin aivan liian harvat ihmiset menisivät lakkoon, sehän haittaisi vain teidän elämäänne. Mutta te voisitte edes herättää hieman huomiota: kuvitelkaa miten media turhautuisi kun edes yhtä asiantuntijalausuntoa mistään, ei edes lakosta, ei tippuisi. Lakonhan pitäisi olla todellinen lakko. Te voisitte hieman nyrjäyttää tämän loputtomasti lavertelevan yhteiskunnan arkea lakkoilemalla. Vaatisitte lisää virkoja, lisää assistentteja, lisää kirjastotyöntekijöitä, lisää atk-tukea; vähemmän hakemusten laatimista ja raporttien täyttämistä.

Muuten Suomesta tulee nykyistäkin selvemmin aivovientimaa. Nykyisen nuoren lahjakkaan tutkijan reaktio kurjiin työoloihin ei ole neuvottelu, protestointi, kapinointi tai sopeutuminen. Ei, se on maastamuutto. Jos olosuhteet ovat huonot, ne hylätään. Kilpailu ei tänään merkitse sitä, että "me" kilpailemme "muita" vastaan, sillä mitään yhteishenkeä uhkuvaa "me"-joukkoa ei ole. Poliitikkomme selvästi elävät sellaisen harhan vallassa, että olisi, ja siksi lahjakkaimmatkin suomalaiset tiedemiehet heidän kuvitelmissaan jäävät Suomeen vaikka muualla saisi henkilökohtaisen avustajakaartin ja kuusinkertaista palkkaa. Tämän harhan vuoksi ja turvin suomalaisia yliopistoja ollaan rappeuttamassa työpaikoiksi, joihin kohta kukaan ei halua. Oikeasti kilpailu näet on kilpailua kyvyistä, juuri teidän kyvyistänne. Siksi teidän pitäisi osoittaa, ettei tämänhetkinen pelikenttä ole siedettävä.

Kirottujen luokka?

Kuten taulukosta 5 nähdään, ovat nuoret naiset selvästi miehiä koulutetumpia. 25–29 -vuotiaiden ikäryhmässä naisista 18 % ja miehistä 23 % on vailla ammatillista koulutusta. Tähän luokkaan kuuluvat myös pelkän ylioppilastutkinnon suorittaneet, joilla siis kuitenkin on keskiasteen tutkinto, mutta ei ammatillista tutkintoa. Vertailun vuoksi vuoden 2003 rekisteritietojen (ks. nuorten elinoloindikaattorit, http://www.nuoret.org) mukaan 25–29-vuotiaista naisista 11 % ja miehistä 17 % on kokonaan vailla peruskoulun jälkeistä tutkintoa.

Lopetin juuri työnteon tältä päivältä ja harhauduin lueskelemaan Nuorisoasiain neuvottelukunnan julkaisemaa vuoden 2005 nuorisobarometriä (pdf) sekä Työhallinnon jo pari vuotta sitten julkaisemaa Työpolitiikan strategiaa 2003-2007-2010 (pdf). Jälkimmäisen mukaan:

Työvoiman kysynnän ja tarjonnan välillä on ns. osaamiskuilu. Pahimmillaan uhkana on tilanne, jossa samanaikaisesti on pulaa osaavasta työvoimasta ja työttömyys pysyy silti korkeana. Vaikeudet työvoiman saatavuudessa saattavat kiihdyttää yritysten investointien siirtymistä runsaan ja halvemman työvoiman maihin. Työn siirtyminen pois Suomesta uhkaisi hyvinvointiyhteiskunnan kehitystä. [...] Kriittisintä on teollisten työpaikkojen häviäminen. Palveluelinkeinoissa työllisyyden kasvu on hidastunut eikä ole riittänyt enää korvaamaan teollisten työpaikkojen vähentymistä.

Nuorten, erityisesti nuorten naisten pätkä- ja osa-aikatyökierteestä puhutaan paljon. Itsekin olen prekariaattia eli tilapäistöä, ja vaikka se ei ole minulle ongelma, olen nähnyt riittävästi heitä, joille se on ongelma ymmärtääkseni olla vähättelemättä asiaa. En kuitenkaan osaa pitää työelämän epävakaistumista (tässä voisi puhua pitkäänkin postfordistisesta työstä, mutta jääköön toiseen kertaan) tilastojen kertomista ongelmista kipeimpänä.

Hankalimmalta näet tuntuu se, mistä erilaiset raportit ja toimintasuunnitelmat koettavat voimattomasti sanoa jotain käyttämällä sanaa "syrjäytyminen". Harhailen erilaisten tutkimusten ja tilastojen viidakossa, minkä verkko etsivälle tarjoaa, ja vahvistun käsityksessäni siitä millä tapaa syrjäytymisen luonne muuttuu työn luonteen muuttuessa. Kun työ yhä enenevissä määrin vaatii ymmärryksen, ei vain ruumiillisen tekemisen, keskittämistä työnantajan palvelukseen, se joka ei tässä onnistu, jää vaille työn tarjoamia sosiaalisiakin yhteyksiä. Työ vaatii "jatkuvaa kouluttautumista ja ammatilista liikkuvuutta", toteaa Köyhyyden ja sosiaalisen syrjäytymisen vastainen kansallinen toimintasuunnitelma vuosille 2003-2005 (pdf) - kuinkakohan hyvin suunnitelma toimi? Nyt on vuosi 2006 ja tilanne on eräiden osalta ennallaan, eikä siitä erityisemmin puhuta: en ole törmännyt edes yhteenkään blogiin, jonka pitäjä kertoisi olevansa se tilastojen kouluttamaton, työtön, alkoholisoituva nuori mies. En löydä edes sellaista blogia, joissa heihin suhtauduttaisiin ihmisinä. Yleensä heitä ei mainita, mutta jos mainitaan, niin öyhöttäjinä ja yhteiskunnan kuonana.

Kuulin taannoin opetusministeriön virkamiehestä, joka mietti ääneen mitä pitäisi tehdä niille nuorille miehille, joilla ei ole koulutusta eikä työtä. Miksikö puhun vain miehistä? Koska kuulemassani kuvauksessa oli jotain minkä arvelen todeksi: kaupungistuvassa Suomessa näillä nuorilla miehillä on vähemmän tekemistä kuin yhtä lailla kouluttamattomilla ja työttömillä nuorilla naisilla. Naiset voivat turvautua konservatiivisen arvomaailman tarjoamaan normistoon ja onnistua sen mittapuun mukaan elämässään kohtalaisesti.

Tilastojen olemassaolevaksi paljastama tyttö voi päätyä äidiksi, mahdollisesti yksinhuoltajaksi - siis ihmiseksi jolla on enemmän sosiaalisia kontakteja ja enemmän vastuuta kannettavanaan kuin veljellään. Hän voi tehdä itsensä tarpeelliseksi. Tämän ilmiselvyyden lisäksi on syytä muistaa, että naisten sosiaaliset verkostot tapaavat muutenkin olla vahvempia ja tiuhempia kuin miesten. Poikkeuksia on paljon, mutta säännönsuuntainen on silti löydettävissä: tytöt sinnittelevät.

Mainitsemani virkamies (nainen muuten) kuvasi kuinka kaupunkialueen nuorukaisella ei ole sitäkään tointa, mikä maaseudun työttömällä nuorella miehellä saattaa olla. Kaupunkilaisveikkosella ei ole ollut samoja mahdollisuuksia oppia rassaamaan koneita ja korjaamaan hajalle mennyttä, hän ei osaa. Tai mistä minä tiedän, hänhän voi olla taitava jossain tuottamattomassa touhussa, mutta hyödyksi olemisen tunne ja tunnustus jäänevät puuttumaan. Alkoholi sen sijaan ei jää.

Olen miettinyt tätä ennenkin. Vähän aikaa sitten törmäsin käsitteeseen kirottujen luokka (jonka kirjoittaessani teen muuten säännöllisesti virheen ja kirjoitan "kirjottujen luokka"). Mieleni tekee kutsua tilastojen nuoriamiehiä kirottujen luokkaan kuuluviksi, sillä heissä on eräs piirre, joka kertoo kirouksesta: heillä ei ole ääntä. Minulla ei ole kuin ennakko-oletuksia siitä, millaisia he lienevät, en tunne heistä ainoatakaan. He saattavat olla niitä jätkiä lähiöiden juna-asemien liepeillä ja muissa senoloisissa paikoissa, mutta saattavat olla olemattakin. He saattavat olla aikapommi, joka purkautuu joku päivä jonain poliittisena ääriliikkeenä. Toisaalta suomalaiseen tapaan he voivat ratkaista ongelman, jonka he tutkimuksille ja strategioille muodostavat, tappamalla itsensä, joko nopeasti tai sitten hieman hitaammin. Toisaalta voi olla ettei heitä yhdistä toisiinsa juuri mikään.