Kaksi ihmistä, jotka oletettavasti pitivät kirjoista

"Ensimmäinen varsinainen suurtyö oli kuitenkin 1545 ilmestynyt Bibliotheca universalis, joka voidaan nähdä ikään kuin monumentaalisena johdantona Gessnerin mielessä hahmottuneeseen ensyklopediaan, joskin hän itse sanoi laatineensa sen ennen kaikkea siksi että maailman kirja-aarteisto ei joutuisi hukkaan niin kuin Aleksandrian kirjasto aikoinaan oli joutunut. Bibliotheca universalis oli lyhyesti sanottuna luettelo kaikista niistä kirjoista ja kirjoituksista joita kolmella oppineiden kielellä - latinaksi, kreikaksi ja hepreaksi - oli aikojen alusta lähtien kirjoitettu, olivatpa ne kadonneita tai säilyneitä, painosta julkaistuja tai kirjastojen kätköissä manuskripteinä piileviä. Tittelilehti kertoo kuin nykyaikainen takakansimainos: "Uudenlainen teos, joka ei ole vain välttämätön julkisia ja yksityisiä kirjastoja varustettaessa vaan myös erittäin hyödyllinen kaikille minkä hyvänsä taiteen tai tieteen opiskelijoille opintojen edistämiseksi." (Anto Leikola: Oppineisuuden hirmu)

Conrad Gessner pyrki esittämään kaikista luettelemistaan noin 10 000 kirjasta ja käsikirjoituksesta mahdollisimman täydelliset viitteet ja usein myös sisällönkuvaukset. Teokseen kuului myös laaja aiheenmukainen hakemisto. Leikola toteaa alle viidenkymmenen vanhana ruttoon kuolleen miehen kirjoittaneen niin paljon, että tuskin kukaan on jaksanut hänen koko tuotantoaan lukea. Gessner oli kuulemma myös lempeä ja ihmisystävällinen ja hänen kotinsa oli aina vieraille avoinna.

Vulgatan isä, kirkonopettaja pyhä Hieronymus on tietysti kääntäjien, mutta myös kirjastojen ja kirjastonhoitajien suojeluspyhimys. Hänet kuvataan yleensä joko kirjoittamassa tai lukemassa, joko kammiossaan paperikääröjen ympäröimänä tai erämaan rauhassa, tai irroittamassa piikkiä leijonan tassusta. Leijona kesyyntyi ja pysyi vuosia autiomaahan vetäytyneen Hieronymuksen rinnalla. Selailen kuvia, ja näyttää siltä, että Hieronymus irroitti sen piikin leijonan tassusta kynällään.

Kuulostaa mukavalta.

Oi Emma, Emma

"Un jour qu'ils s'étaient quittés de bonne heure, et qu'elle s'en revenait seule par le boulevard, elle aperçut les murs de son couvent; alors elle s'assit sur un banc, à l'ombre des ormes. Quel calme dans ce temps-là! Comme elle enviait les ineffables sentiments d'amour qu'elle tâchait, d'apres des livres, de se figurer.
Les premiers mois de son mariage, ses promenades à cheval dans la fôret, le vicomte qui valsait, et Lagardy chantant, tout repassa devant ses yeux... Et Léon lui parut soudain dans le même éloignement que les autres.
'Je l'aime pourtant!' se disait-elle.
N'importe! elle n'était pas heureuse, ne l'avait jamais été. D'où venait donc cette insuffisance de la vie, cette pourritur instantanée des choses où elle s'appuyait?... Mais, s'il y avait quelque part un être fort et beau, une nature valereuse, pleine à la fois d'exaltation et de raffinements, un coeur de poète sous un forme d'ange, lyre aux cordes d'airain, sonnant vers le ciel des épithalames élégiaques, pourquoi, par hasard, ne le trouverait-elle pas? Oh! quelle impossibilité! Rien, d'ailleurs, ne valait la peine d'une recherche! tout mentait! Chaque sourire cachait un bâillement d'ennui, chaque joie une malediction, tout plaisir son dégout, et les meilleurs baisers ne vous laissaient sur la lèvre qu'un irréalisable envie d'une volupté plus haute."

Olisi pitänyt arvata. Loppupuolella Levotonta naista Kortelainen päätyy tietysti puhumaan Flaubertin Madame Bovarysta. En tiennyt kuinka suora kytkös Flaubertin teoksen ja ajan lääketieteen hysteriakäsitysten välillä oli; Flaubert loi Emman hahmon käyttäen lähteenään lääketieteellistä kirjallisuutta. Toisaalta kirja "vaikutti voimakkaasti myöhempään hysteriakirjallisuuteen, diagnooseihin ja potilaiden oireiluun. Lääkärit alkoivat kiinnittää potilaskertomuksissaan huomiota 'hysterian poetiikkaan', juoneen, joka taustoitti hysterian sukupuoleen, yhteiskuntaluokkaan ja perinnöllisyyteen liittyvillä ennakko-oletuksilla". Emman katsottiin olevan aito esimerkki kevyestä hysteriasta. Tyypillisenä naisena eli potentiaalisena hysteerikkona hänellä on, kuten Kortelaisen siteeraama Charles Richet toteaa, "ohimeneviä ja kiihkeitä tunteita, eloisia ja loisteliaita mielikuvia ja kyvyttömyys hallita näitä tunteita ja mielikuvia järjellä ja ymmärryksellä". Naisen omimpien piirteiden vahvistuessa liikaa hänestä tulee hysteerinen. Hysteerikko on nainen äärimmillään.

Emman haaveiden täydellinen, vahva ja kaunis ihminen on joku toinen kuin hän itse. Onni rakentuu tämän toisen ihailevalle katseelle, kestävyys lepää toisen ihmisen vahvuuden varassa. Emma peilaa itseään, koettaa löytää itsensä kuvasta ja jäljitellä täydellisen tarinan sankaritarta, jota täydellinen sankari palvoo. Rakkaus paljastuu narsismiksi, samastumiseksi miehen haluun, intohimo toiseen ihmiseen tarpeeksi saada tämä toinen tueksi toivotulle kuvalle itsestä. Ilman tukea ja peiliä kuva on mahdoton. Samalla naisen kyky rakastaa aidosti kyseenalaistuu, nasen tunteiden häilyväisyys ja naisen epäluotettavuus paljastuvat kaikessa raadollisuudessaan.
"Tämä teema oli hyvin yleinen vuosisadan vaihteen kuvataiteessa ja heijasteli jälleen ajan psykologian ja seksologian väitteitä naisen narsismista. Itseään peilaileva Venus-nainen oli oman kauneutensa lumoissa ja löysi peilistä yhtä lailla oman itsensä kuin naiset yleensä. Pelilistä ehyttä minää turhaan etsiviin ja peiliin hukkuviin naisiin saatettiin taiteessa yhdistää myös hysteerikon piirteitä. Peiliin takertunut hysteerikko syventyy itseensä ja järjestää julkisia kohtauksia. Peilinkaltaisuus muistuttaa myös myyttiä naisesta jäljittelijänä. Runoilijat saattoivat verrata hypnoottisesti naista puoleensa vetävää peiliä medusaan."

Palaan eilen kirjoittamani loppuun. Onko häpeällistä jäädä katsomaan peilikuvaansa? Peilin eteen pysähtymistä pidetään helposti sekä naisellisena että hieman hävettävänä asiana. Peilikuvan tarkastelu paljastaa toiveen miellyttää, ja koska tämä toive tuntuu hankalalta, puolustautuminen saattaa tuntua tarpeelliselta. Olen usein kuullut painotettavan, että pyrkimyksenä on viehättää omia, ei muiden silmiä. Toisten vuoksi peilaaminen on ajatuksena ärsyttävä ja jotenkin alentava.
Selvähän se, toisen katseeseen ja haluun samastuminen viittaa ajatukseen itsen määrittämisestä toisen kautta. Kukapa tahtoisi olla Emma? Subjektin itsenäisyyttä ja omavaraisuutta korkeassa arvossa pitävä ihminen ei tahdo asettaa itsenäisyyttään kyseenalaiseksi. Vielä oikeastaan varsin vähän aikaa sitten itsen määrittämisen toisen kautta, kyvyn jäljittelyyn ja tulkintaan muttei luomiseen sekä kyvyttömyyden tunteiden hallintaan katsottiin olevan naista yleisesti määrittäviä piirteitä. Nainen ei ollut subjekti vaan jotain subjektia vähäisempää ja heikompaa.

Peilailuaan häpeävä nainen tai peilailun vuoksi itseään naismaiseksi eli vahvaa subjektia vähäisemmäksi epäilevä mies on sisäistänyt monta kulttuurista kytköstä hyvin. Toive toisen miellyttämisestä viittaa suoraan tämän toiveen hysteeriseen huippupisteeseen, toisen katseen, vallan ja halun auttamattomaan tarvitsemiseen, riippuvaisuuteen. Kyvyttömyyteen olla muuta kuin kohde. Koska juuri naisen on väitetty olevan luonnostaan ja omasta halustaan masokistinen kohde, tämän väitteen kiistävä nainen saattaa vaivaantua omasta halustaan peilailla itseään.
Tässä kuitenkin mennään harhaan ja annetaan saman vanhan kuvan edelleen rajoittaa olemista. Toive toisen miellyttämisestä ei tietenkään merkitse ihmisen kyvyttömyyttä hallita ja ymmärtää toiveitaan. Kuitenkin kuva ripustautuvasta ja toisen varaan rakentuvasta heikosta naisesta ilkkuu pienenä demonina peilin karmilla ja pahimmillaan saattaa saada ärtyneen ihmisen kieltämään halunsa tulla toisen toivomaksi ja haluamaksi.

Hysteria - lisää intohimostereotypioista

Luin eilen Anna Kortelaisen kirjaa Levoton nainen, Hysterian kulttuurihistoriaa. Kortelainen tuntui välillä kommentoivan ajatuksiani kuvasta, jonka Leskov ja Maupassant sankarittaristaan piirtävät. Kuinka syvällä on käsitys naisen intohimosta hallitsemattomissa olevana asiana, jota nainen itse ei osaa ajatella, johon hän ei osaa ottaa etäisyyttä sen vertaa, että voisi miettiä itseään ja sitä, mistä on kyse? Tarinoiden jokseenkin oppimattomat ja tietämättömät naiset toteuttavat käsitystä naisesta enintään harkitun toiminnan rajoilla elävinä tunneolentoina. Leskov ja Maupassant toteavat toteuttamisen tapahtuvan, kuvaavat, enkä tässä edes yritä arvata missä määrin he katsovat kuvaavansa naista, missä määrin kulttuuriaan. Maupassantin novellin lopetus, jossa sentimentaalinen seurapiirirouva huokaa vain naisten osaavan todella rakastaa, ainakin kohottaa kulmiaan koko kuvalle.

Kortelainen kuvaa André Brouilletin maalausta Charcot opettaa Salpêtrièressa, jossa luennon aiheen, hysteerikkopotilaan, mallina toimi eräs kuuluisan sairaalan ja kuuluisan lääkärin tähtipotilaista:
" Blanche Wittman oli Salpêtrièren tähtipotilas. Brouillet'n maalauksen aikaan hän oli 28-vuotias ja elänyt klinikalla jo kymmenen vuotta. Hän oli erittäin tunnettu, näyttävästi oireileva ja kaunis hysteerikko, joka on epäilemättä seissyt mallina Brouillet'lle. Luentonsa "alttaritaulussa" Charcot on halunnut Brouillet'n kuvaavan Blanchea nimenomaan taintuvana, arabeskimaisen koristeellisesti kouristuvana ja hervahtavana. Raju arc-en-ciel tai muu dramaattinen asento olisi tehnyt maalauksesta liian järkyttävän Salongin seinälle ja markkinointimateriaaliksi. Taiteessa aihe, jossa nainen taintuu miehen katseen alla, oli perinteisesti merkinnyt naisen voimien yli käyvää intohimoa, jolle antautuessaan nainen pyörtyy ja on siten altis intohimon nostattaneelle miehelle. Koko asetelma vahvistaa ajan käsitystä naisesta katsetta toivovana ja haluavana, masokistisena kohteena, jota miehet voivat veljellis-eroottisessa yhteisymmärryksessä omistaa."

Naisten ajateltiin sairastuvan hysteriaan tunteidensa haavoittuvuuden ja itsekontrollin puutteen takia. Hysteeriseen kohtaukseen kuuluvat voimakkaat ja dramaattiset elkeet ilmensivät näkyvästi, fyysisesti, naisen henkistä heikommuutta. Heikommuus tekee naisesta luontonsa vuoksi kohteen, joka elää toisen, vakaamman olennon kautta. Kun Leskovin Katerina Lvovna menetti Sergein katseen, hän menetti itsensä katsottuna ja haluttuna kohteena. Koska hänellä ei ollut muuta minä olla, hän tuhoutui. Samalla hän kosti, ehkä kuvitellen, että tappamalla Sonetkan hän veisi Sergeiltä jotain yhtä suuresti Sergein olemista määrittävää kuin Sergein katse ja halu oli Katerinalle ollut. Tuolin korjaaja tyytyy vähempään, joten hän ei ole vaarassa tuhoutua. Yksipuolinen omistautuminen riittää, hän ei tarvitse katsetta tai halua vaan pelkän puhtaan omistautumisen.

Kortelainen liittää tutulla tavalla yhteen kohteeksi asettumisen, katseen toivomisen ja heikommuuden, kykenemättömyyden. Objektiksi asettuva näyttää luopuvan asemastaan subjektina, ja tämä luopumus muistuttaa kaikista niistä edelleen vahvoista stereotypioista, jotka vaativat nimen omaan naiselta itsensä käsittämistä kohteena, toisen kautta. Samalla stereotypiat edellyttävät heteromieheltä ikuista kontrollia, tilanteen hallitsemista, vahvemmuutta.
Jos katseen toivominen ja kohteeksi haluaminen liitetään kuvaan naisesta avuttomana tunteittensa riepoteltavana elävänä olentoparkana, katsetta toivova nainen saattaa kokea toiveensa joksikin, mitä hän ei tahtoisi toivoa. Elämäänsä itsenäisenä olentona arvostava ihminen tuskin tahtoo omilla toiveillaan vahvistaa niitä tilaa vieviä vaatimuksia, joiden mukaan naiset ovat eläneet ja edelleenkin elävät.
On kuitenkin yhtä kyseenalaista liittää omistetuksi tulemisen toive kuin kontrollinhalukin sukupuoleen. Halua tulla katsotuksi ja kohteeksi ei tarvitse värjätä eettisesti epäilyttäväksi, sen ei tarvitse olla stereotypioiden vahvistamista eikä liittyä toiveeseen elää toisen kautta, rakentaa itseänsä toisen varaan.

Surullinen dramaattinen rakkaustarina

Nikolai Leskovin Mtsenskin kihlakunnan lady Macbethista muistui mieleeni Maupassantin novelli Tuolin korjaaja. (Tietysti myös Flaubertin Madame Bovary, Leskovin sankaritar rinnastuu kyllä Emmaan. Emman tavoitteet kuitenkin ovat opittuja ja selkeän kaavamaisia, mikä näytetään lukijalle. Leskovin Katerina Lvovna taas ei vaikuta sisäistäneen kulttuurin mielikuvituksen intohimokuvaa niin vahvasti, hän näyttää spontaanimmin onnettomuuteensa ajautuvalta ja hänen tekojaan kuvataan lähinnä ulkoapäin. Kaikki muut kysymykset mielestä siirtävä rakkaus on Leskovin tarinassa luonnollisempi ilmiö kuin Flaubertilla; kysymykseen siitä, voisiko Katerina muuta kuin seurata intohimoaan, ei keskitytä. Ei nyt kuitenkaan tämän enempää Flaubert-vertailua tällä kertaa.)

Tuolin korjaajan jalo antisankaritar jää nimettömäksi. Hän on vain köyhä, maata vaunuissaan kiertävä käsityöläinen, joka jättää kuollessaan vaivalla säästämänsä perinnön miehelle, jota on lapsesta saakka etäältä rakastanut. Mies, pikkupaikkakunnan apteekkari, närkästyy ja loukkaantuu ensin kuullessaan tästä halventavaksi katsomastaan intohimosta, mutta kun hänelle kerrotaan perinnöstä, hän ottaa sen vastaan.

Katerina Lvovna viettää ikävää ja yksinäistä elämää vanhan miehensä kodissa, kunnes päätyy lemmensuhteeseen Sergein, miehensä nuoren, kauniin ja huikentelevaisen apulaisen kanssa. Voidakseen pitää nuorukaisen luonaan Katerina murhaa yhdessä tämän kanssa appensa, miehensä ja vielä nuoren sukulaislapsen, joka muuten perisi osan miehen varoista. Pari jää kiinni ja tuomitaan pakkotyöhön. Pitkällä ja raskaalla matkalla kohti Siperiaa Sergei alkaa liehitellä erästä toista tyttöä ja kohtelee Katerinaa avoimen halveksuvasti. Lautalla ylitettäessä Volgaa Katerina kaappaa yllättäen tämän tytön mukaansa, hyppää veteen ja hukuttautuu hukuttaessaan samalla tuon toisen.

"- Sinäkin mokoma, kaikkien kaukalo! Sergei huusi Fionalle. - Puhut häpeämisestä! Mitä häpeämistä minulla! Kenties en ole rakastanut häntä koskaan. Nyt... nyt Sonetkan kulunut kenkäkin on minulla rakkaampi kuin tuon nyljetyn kissan naama. Mitä mukisemista sinulla on minulle? Halailkoon hän vaikka tuota vääräsuista Godjuskaa tai tuota... hän katsahti satulassa istuvaa mieshenkilöä, jolla oli yllään huopaviitta, päässä upseerinlakki, ja lisäsi: - tai tuota etappipamppua: hänen huopansa alla ei ainakaan sade kastele."

Katerina ei kestä halveksuntaa ja arvellessaan Sergein rakastavan Sonetkaa kostaa tappamalla tämän. Tuolin korjaaja hyväksyy halveksunnan ja jättää vaivalla keräämänsä rahat miehelle, "että mies ajattelisi häntä ainakin kerran, kun hän olisi kuollut." Monasti varioidun tarinan miehet taas käyttäytyvät jossain määrin samaan tapaan: halveksuvat, mutta ottavat hyödyn saadessaan. Sergei tosin tavoittelee hyötyä, varakas apteekkari vähän vaivaantuukin ahneudestaan.
Tuolin korjaaja tuntee etäisen rakastettunsa paremmin kuin Katerina rakastajansa, näkee piittaamattomuuden eikä piittaa siitä. Hänen elämäänsä rakastaminen tuo mielen. Hänkin toivoo, mutta hän toivoo vain sanaa tai paria joskus, sitä, että "hän sai nähdä miehen läheltä, puhua hänelle ja antaa vielä rahaakin".

Miksi tarina, jonka sankaritar rakastuu sokeasti, palvovasti, intohimoisen omistautuvasti, ja kohtaa inhoa ja halveksuntaa, on dramaattinen? Halu omistaa elämänsä toiselle ja elää tämän omistautumisen kautta, siinäkö dramaattisuus piilee? Itsen hylkäämisessä, tarpeessa olla olennaisimmin joko toisen rakastama, kuten Katerina, tai toista rakastava, kuten tuolin korjaaja. Onko tuossa antaumuksessa, luopumuksessa ja heittäytymisessä kauneutta, vai lähteekö se vain halusta paeta? Onko rakastetulla merkitystä itsenään, ihmisenä, muuna kuin rakastettuna?

Edellä kiirinyt maine

Etenen pikku hiljaa pitkin Kantin Prolegomenaa. Synteettiset arvostelmat toivat väistämättä mieleeni erään keskustelun, tai oikeastaan väittelyn. Ensin täytyy kai kertoa mitä analyyttiset ja synteettiset arvostelmat ovat, sitten kerron siitä väittelystä.

"Analyyttiset arvostelmat eivät predikaatissa ilmaise muuta kuin sen, mitä subjektin käsitteessä on jo itse asiassa ajateltu, joskaan ei niin selvästi tai yhtä tietoisesti. Kun sanon, "Kaikki kappaleet ovat ulottuvaisia", en ole vähääkään laajentanut "kappaleen" käsitettäni vaan ainoastaan purkanut sitä, koska ulottuvaisuuden itse asiassa ajateltiin sisältyvän tähän käsitteeseen jo ennen arvostelmaa, joskaan sitä ei selvästi sanottu julki. Arvostelma on siis analyyttinen. Sen sijaan lause "Jotkut kappaleet ovat raskaita" sisältää predikaatissa jotakin, mitä ei todellakaan ajatella yleisessä "kappaleen" käsitteessä; se siis lisää tietoani, koska se lisää käsitteeseeni jotakin, ja niinpä sen täytyy olla synteettinen arvostelma."

Jouduin siis kerran puolustamaan tapaa, jolla esimerkiksi tässä käytetään sanaa "predikaatti". Koulussahan opetettiin, että predikaatti on verbi. Lauseen "Jotkut kappaleet ovat raskaita" predikaatti on tuo olla-verbi, joka ei tietenkään yksinään tässä kopulakäytössään lisää kappaleen käsitteeseen mitään tietoanilisäävää. Tietoani lisää predikatiivi "raskaita", joka kopulan välityksellä määrittää subjektia.

Kielioppikirjoissa näin, muualla toisin. Prædictum on "quod dicitur de subjecto", eli predikaatti on se, mitä subjektista sanotaan. Sanahan tarvitsee vain jakaa osiinsa ja on selvää, että predikoiminen (pre-dire) on ennaltasanomista. Subjektista kerrotaan jotain, mitä ei aiemmin tiedetty. Tiedot subjektista kiirivät sen edellä, se saa mainetta.

Koulukirjojen predikaatti on siis kavennettu kieliopin tarkoituksiin sopivaksi merkitykseltään laveammasta sanasta "prædictum". Lisäksi se kukalienee, joka suomensi tuon kielioppitermin sanalla "maine", oli ovela.

Subjekti ihmettelee jääpuikkoja

Eilisen keskustelun jälkeen täytyi avata pitkästä aikaa Tere Vadénin Ajo ja jälki.
Kielemme ja kulttuurimme länsimaistumisen vuoksi länsimaiseksi subjektiksi ainakin jollain tavalla tullut reuna-alueen kasvatti, siis vaikkapa minä, saattaa kyseenalaistaa länsimaisen ajattelun yleispätevyyden. Entäpä jos voi olla muutenkin kuin länsimainen subjekti? Jos muita ajattelun tapoja ei voikaan jäännöksettä kääntää länsimaiselle ajattelulle ymmärrettäviksi?
Nykyäänhän länsimainen tiedostava subjekti muistaa, että länsimainen kulttuuri on tuhonnut paljon levittäytyessään ja mukauttaessaan muita, sulauttaessaan itseensä. Vadén puhuu "humanistisesta lähetyskäskystä".

"Rationaalisen valintateorian mukaisesti subjekti tekee vapaita valintoja, perustaen arvionsa parhaasta vaihtoehdosta representaatioittensa sisältämään tietoon tai informaatioon. Representaatiot vastaavat todellisuutta ja täten representaatioiden oikeellisuus takaa toiminnan ja valintojen menestyksellisyyden. Täten menestyksellisyydestä, esimerkiksi teknologisesta mukavuudesta, tulee kulttuurin tason mitta. Mitä parempi teknologia, sitä paremmat representaatiot ja maailmankuva. Subjektiviteetin metafysiikan ajattelutapa on teknologinen: ihmisen hyvä, teknologinen hyöty ja ajatus eloonjäännistä yhdistetään yhdeksi ja samaksi asiaksi, jonka tavoitteleminen edellyttää metafyysisen eron subjektin ja objektin välillä."

Nyt subjekti kyseenalaistaa ajatuksen yleisinhimillisestä yleiskulttuurista ja mietti olisiko mahdollisesti niin, että tämä hänen tapansa olla, subjektius, ei olekaan ainoa mahdollinen. Entä jos humanismi univeraalisuus-ideaaleineen onkin vain paikallinen, eurooppalainen pyrintö? Yleismaailmalliseksi naamioituvaa paikallista ajattelua?
Niin, onko sellaista ajattelua, jota ei voi kääntää, siis paikallista ajattelua? Jos on, sitä kai täysyisi etsiä juuri niistä erilaisista ärsyttävyyksistä, jotka haittaavat koetettaessa toimia sen oletuksen mukaan, että on yleinen ja yhtäläinen ihmisluonto. Ja subjekti koettaa etsiä. Mikä on tietysti ristiriitaista, etsintäänhän näet tarvitaan subjekti, eikä subjekti oikein voi aktiivisesti pyrkiä subjektia edeltävään. Toisaalta ilman subjektia subjektia edeltävän miettiminen on mahdotonta sekin: "Perinteen voi hylätä vain, jos se on oma." Koska eurooppalaisessa ajattelussa kyseenalaistetaan taas universalismi ja ihmiskunnan yhteisen teloksen olemassaolo, suomalainenkin subjekti innostuu asiasta, ja koettaa miettiä millaista voisi olla mahdollinen paikallinen ajattelu, joka ei siis käänny, muttei kuitenkaan ole sulkeutuneen nationalistista.

Minun täytyisi jotenkin saada tähän kuvaan istutettua sellainen subjekti, joka ei samasta menestyksellisyyttä ja teknologista mukavuutta. Toisin sanoen esimerkkini subjekti, joka perustaa vapaat valintansa vaikkapa siihen, että vahingoittaisi toisia mahdollisimman vähän eikä koettaisi vaatia näitä jakamaan hänen omaa käsitystään hyvästä. Tällainen subjektihan ei oleta muiden välttämättä olevan subjekteja eikä edes ajattele, että heidän pitäisi olla subjekteja. Tai ainakin tekee parhaansa ollakseen olettamatta ja varsinkaan vaatimatta.

Koska ikkunastani näkyi parvekkeen reunasta roikkuvia kauniisti kimmeltäviä jääpuikkoja, otan esimerkiksi pyrkivästä, uteliaasta ja uutta tavoittelevasta subjektista Gaston Lagaffen. Suomeksi häntä kutsutaan Niilo Pieliseksi.
Vastapäisessä toimistorakennuksessa työskentelevän ystävänsä Julesin avulla Gaston virittää korkealle kadun yli ikkunasta ikkunaan kulkevan narun. Pakastaa. Gaston ja Jules antavat työtoveriensa hytistä kylmästä ja norottavat pienistä kannuista hitaasti ja kärsivällisesti vettä pingotetun narun päälle. Lopulta kadun yllä on kauniisti kaartuva valkea jääpuikosto. Ja aivan lopuksi Gastonin ja Julesin työnantajat saavat korvata kummallakin puolen katua kuudessa kerroksessa hajonneet ikkunat. Naruhan tietysti petti.

Gaston on ilman muuta länsimainen subjekti. Hänen vähäinen menestyksensä ei kuitenkaan saa häntä muuttamaan käytöstään. Päinvastoin, hän alkaa aina sitkeästi uudestaan tavoitella tietoa, kokemuksia ja hyväksi katsomiaan asioita kun edellinen yritys on johtanut johonkin yleisesti pieneksi katastrofiksi katsottuun. Usein hän katsoo onnistuvansa. Muut eivät yleensä jaa hänen näkemystään.
"Subjektiviteetin metafysiikan ajattelutapa on teknologinen: ihmisen hyvä, teknologinen hyöty ja ajatus eloonjäännistä yhdistetään yhdeksi ja samaksi asiaksi". On selvää, että Gaston pyrkii hyvään. Eroaako siis Gastonin käsitys teknologisesta hyödystä jotenkin ratkaisevasti muiden yleisesti jakamasta käsityksestä teknologisesta hyödystä vai tavoitteleeko hän jotain muuta kuin teknologista hyötyä? Samastaako hän ihmisen hyvän ja teknologisen hyödyn? Vai onko hän jotenkin vahingossa onnistunut livahtamaan subjektiviteetin metafysiikan otteesta? Olenkohan väärässä vai oikeassa kun pidän häntä länsimaisena subjektina?

Kant, isä Camillo ja kiva

"Mutta en usko, että sielunpaimenen on järjestettävä parkeerauspaikkoja ja beatmessuja tarjotakseen uskovaisille kaikilla nykyajan mukavuuksilla varustetun uskonnon. Kristuksen uskonto ei ole eikä se voi olla mukavaa eikä hauskaa."
- Don Camillo, fiktiivinen italialaispappi

"Kehittelyäni arvioidaan väärin, koska sitä ei ymmärretä; sitä ei ymmärretä, koska lukijat kyllä selaavat kirjan läpi, mutta heiltä puuttuu asiaan paneutumisen halu; ajattelun vaivaa ei viitsitä nähdä, koska Puhtaan järjen kritiikki on kuiva, hämärä, ristiriidassa kaikkien totunnaisten käsitteiden kanssa ja lisäksi pitkäveteinen. Silti minun täytyy tunnustaa, että oli odottamatonta kuulla filosofien taholta valituksita kansanomaisuuden, viihteen ja helppolukuisuuden puutteesta. Onhan toki kyse siitä, onko tätä ylistettyä ja ihmiskunnalle välttämätöntä tietoa lainkaan olemassa. Asian ratkaisu vaatii järjestelmällisten sääntöjen tiukkaa ja täsmällistä noudattamista; esityksen alku ei koskaan voi olla helppotajuinen, vaikka se jälkikäteen onkin muokattavissa tällaiseksi."
- Immanuel Kant, saksalainen filosofi

Eikö vakava ja ihmisen kokemuksen kannalta merkittävä, maailmaa muovaava ja vaivaa sekä keskittymistä vaativa asia voi olla kiva? Aivan, aina se ei voi olla helppotajuinen. Perustavalla tavalla uuden asian ymmärtäminen vaatii työtä ja paneutumista. Ymmärretyn ja oikeaksi mielletyn asian kaikkien seurausten ajatteleminen voi olla hidasta ja vaikeaa, ja tällaiseen ajatteluun eksyttyään yksilöparka saattaa kokea joutuvansa vaatimaan itseltään uusia asioita. Pelottavan hankaliltakin tuntuvia asioita.

Mutta että ei muka kivaa?

Minusta kivoja ovat sellaiset asiat, joiden ajatteleminen saa hymyilemään. Jos huomaan ajattelevani eri tavalla kuin ennen ajattelin tai ajattelevani asioita, joita en ennen ehkä edes ajatellut, minua alkaa hymyilyttää. Onpa kivaa, jotain mielekkäältä tuntuvaa on tapahtunut. On mahdollista, että tulen ajattelemaan taas uusilla tavoilla ja uusia asioita, hankaliakin. Tuokin ajatus on kiva.