Kiirastorstain polku

After not quite half an hour, the camino begins a short and slightly exposed traverse to the left. Just after, past a few beige/red-coloured steps cut into the rock and a shallow, sheltering cave, a traverse leads to the right over a narrow, precipitous but soon sufficiently wide rock ledge that opens lovely downwards views to the valley. Afterwards continue ascending, mostly steeply.

Joitain päiviä sitten Suomessa kyyhötin kirjahyllyn alalaatikon äärellä penkomassa. En löytänyt patikkareittiopaskirjaa, jonka kuitenkin tiesin omistavani, ja kasvavaan ärtymykseeni sekoittui jo huoli. Olin varmaan lainannut sen jollekulle, ja nyt joutuisin ostamaan uuden. Siis saisin ostaa uuden, jos löytäisin. Aina ei ole sanottua, että paikka, jossa on hyviä polkuja, tarjoaisi myös poluille opastavia kirjoja. Opin tämän muutama vuosi sitten jätettyäni opaskirjan ostamatta etukäteen. Silloin vaelluspolut ja päiväretkiksi sopivat patikkareitit toki kulkivat kehitysmaan rinteillä, toisin kuin nyt, mutta silti huolestuin. Reittiohjeita on ikävä etsiä ja kopioida tai kirjoittaa käsin. Minulla oli se kirja jo. Löytäisinkö uuden niteen? Lopulta onneksi löysin; tämä tosiaan ei ole kehitysmaa, joten rantakujan rihkamakauppa myy opaskirjoja kolmella kielellä.

Olen kiivennyt joitain vuosia sitten yksin ylös sen polun, jota yllä kuvataan. Tällä kertaa otimme taksin ylös kilometrin korkeuteen ja lähdimme kulkemaan poikki viiniviljelmien ja perhosista värisevien niittyjen. Tiheikköiset rinteet suojasivat ylätasankoa tuulilta. Polku nousi pensaiden ja matalien puiden katveessa harjanteelle, laskeutui taas ja toi meidät kylään lähelle tasangon reunaa ja jyrkkinä putoavia rinteitä. Tällä kertaa laskeutuisimme alas.

Vaellus- ja patikointioppaat eivät ole kielellisesti lainkaan yhtä kiinnostavia kuin esimerkiksi sienikirjat. Syy on tietysti selvä. Poluille opastavaa kirjaa joudutaan uudistamaan tavan takaa, koska ihmiset rakentavat taloja ja teitä, rinteitä sortuu ja metsäpalot muuttavat maisemaa. Sienten kuvauksiin sen sijaan on kerrostunut ilmauksia ajoilta, jolloin painettua tekstiä pääsivät kirjoittamaan vain valitut. Aikaa sitten hioutuneet ja vakiintuneet, ylettömän tarkat ilmaukset toistuvat kirjasta toiseen ja muodostavat yhdistelmiä, josta tarkkaavainen tunnistaa eri vuosikymmenten kieltä. Niissä on samaa hurmaa kuin boforiasteikon kuvauksissa.

Polku vei kylästä kedon halki ja nousi sitten harjanteelle. Saavuimme paikkaan, jota opaskirja kutsuu "splendid viewpointiksi". Tuuli tuntui iholla, pensaat kahisivat ja jos pudotuksen reunalla olisi ollut tuuliviiri, se olisi kääntynyt kohti ylänköä takanamme. Kaukana laakson suulla kuviot meren pinnalla vaihtelivat, mutta aallonharjat tuskin murtuivat. Kasvojamme viilensi siis kahden boforin tuuli. Vasemmalla rinne putosi kuruun. Edessä polku jatkui pitkin kapenevaa harjannetta ja alkoi sitten laskeutua kivisinä, rinteen muotoja seuraavina portaina alas laaksoon. Lintu huusi, yksinäisten palmujen alimmat, kuivat lehdet kahahtivat, ja rinteeseen takertuneiden pensaiden kukat tuoksuivat kuumalta keväältä. Kulkijan on näissä paikoissa valittava. Voi seisahtua ja katsoa avaruutta edessään. Tai voi laskeutua, askel kerrallaan, katse hartaasti polun kuluneissa kivissä.

Epälineaarinen narratiivi

To all in the village I seemed, no doubt,
To go this way and that way, aimlessly.
But here by the river you can see at twilight
The soft-winged bats fly zig-zag here and there –
They must fly so to catch their food.
And if you have ever lost your way at night,
 In the deep wood near Miller’s Ford,
And dodged this way and now that,
Wherever the light of the Milky Way shone through,
Trying to find the path,
You should understand I sought the way
With earnest zeal, and all my wanderings
Were wanderings in the quest.

Kävin eilen Tate Modernissa, jossa on käynnissä Philippe Parrenon teos Anywhen. Tiesin että sen osia ohjaava ohjelmisto on oppivaa sorttia, eli ihminen ei ole ennalta päättänyt, kuinka tilan täyttävä teos toimii. Huomasin pian ajattelevani Googlen generoimia videoita, jotka ovat usein muuten täysin onnistuneita, mutta joista puuttuu lopetus. Kone ei osaa luoda lopetusta, koska se ei toistaiseksi ymmärrä tarinoita. Vasta sitten luin taiteilijan lausunnon: "the exhibition is a construction of situations or sequences in a non-linear narrative". Nerokasta. Miten ihminen paremmin voisikaan luoda epälineaarisen narratiivin kuin rakentamalla teoksen, jossa "the sequences of events are triggered by software which is informed by micro-organisms".

Olen matkalla taas edennyt Spoon River Anthologyssa, jota olen pitänyt satunnaisena matkalukemisenani jo ties kuinka kauan. Lähestyn kirjan loppua. Yllä William Goode kehottaa lukijaa etsimään lineaarista narratiivia, vaikka vaikutelma on päämäärätön.

Tänään vietin nelisen tuntia British Museumissa, joka tuntuu aina yhtä ristiriitaiselta. Koska oli sunnuntai, oli paikka auringonpaisteesta huolimatta täynnä. Se ei auttanut yhtään. Kun ensin luin seiniltä kuvauksia siitä, kuinka esineet on aikanaan hankittu, ja sitten katsoin ihmisiä, jotka kunnioitusta vailla, kielloista piittaamatta lääppivät vuosituhansia säilyneitä kivisiä aarteita, ne kun on asetettu esille suojatta, luottaen yleisön sivistyneisyyteen – huomasin misantroopin itsessäni heräävän.

Matkakirjoittamisesta

Erityisesti minua tuolloin, noilla vainajien leposijoilla, ihmetytti se seikka, ettei hautakivissä näkynyt ainuttakaan kirjoitusta, joka olisi ollut peräisin aiemmalta ajalta kuin kuusi tai seitsemänkymmenluvulta. Selityksen löysin muutaman kuukauden kuluttua, kun luin tutkimuksen Korsikan omituisista oloista, verikostosta ja rikollisjärjestöistä – englantilaisen kollegani Stephen Wilsonin mielestäni monella tapaa esimerkillisen tutkimuksen, jossa tekijän laaja, monivuotisen tutkimustyön tuloksena kertynyt aineisto esitetään lukijalle erittäin huolellisesti, selkeästi ja liioittelematta. Syynä siihen, ettei hautakivissä näkynyt kuolinpäiviä edes 1900-luvun alusta, ei suinkaan, kuten alkuun kuvittelin, ollut vanhojen hautojen vähittäinen ja yhä yleistynyt hylkääminen sen paremmin kuin sekään että Pianassa oli aiemmin ollut toinenkin hautauspaikka; ei, vaan kaikki johtui siitä, että Korsikassa oli ylipäänsä vasta 1800-luvun puolivälissä alettu viranomaisten määräyksestä perustaa hautausmaita, joita väestö vielä pitkään vierasti ja vastusti.

Sebaldin Merkintöjä Korsikasta täyttää matkakerronnalle idiosynkraattisten mieltymysteni tähden asettamani vaatimukset. Idiosynkrasia, Uuden suomalaisen sivistyssanakirjan mukaan 1. lääk. yliherkkyys tietylle aineelle 2. yksilöllinen käyttäytymispiirre. Kumpikin merkitys kuvaa matkakerrontamakuani osuvasti, joskaan yliherkkyys ei ole lääketieteellistä lajia.

Tyhjä, irrallinen aika on keskeinen osa matkustamista. Ja juuri siitä Sebald aloittaa; hän kävelee ensimmäisen esseen ensimmäisellä sivulla pikkukaupungin kujilla sen kummempaa suunnitelmaa vailla. Pois ei pääse, kaikki tekemistä odottava odottaa jossain muualla. Päämäärättömyys vieraassa ympäristössä saa huomiokyvyn kuin sellaisen seitinohuen humalan valtaan, jonka voi kokea vain kuumana iltapäivänä. Matkaaja on hereillä ja kiireetön, mieli hajaantuu harhailemaan, ja ympäristön yksityiskohdat hehkuvat. Huomio kiinnittyy johonkin. Siitä jostakin lähtee puro, jonka kyytiin kiireetön matkaaja – tai kertoja tai esseen puhuja – laskee ajatuksensa.

Matkaaja on mieluiten yksin; ainakin kertojan tai puhujan on syytä olla matkallansa yksin. En tarkoita, etteikö matkustaminen muiden kanssa olisi miellyttävää. Mutta se, mikä matkustamisessa on niin keskeistä, että siitä kannattaa kirjoitaa, tapahtuu yksilössä. Siksi olen yliherkkä matkakertomusten henkilökavalkadeille. Matkaaja on irrallaan vain ollessaan irrallaan myös muista ihmisistä; ja juuri irrallisuudesta syntyy kirjoittamisen arvoista matkakerrontaa. Eivätkä muut ihmiset ole Sebaldin esseissä läsnä kuin ajatuskulkuja sattumalta sysivinä sivuhenkilöinä tai kaupan kassajonossa kohdattuina enteinä tulevasta pahasta.

Sebaldin tekstit eivät ole valmiita. Hän kuoli, ja tämäkin kokoelma on harsittu kasaan hänen jälkeenjääneistä kirjoituksistaan. Keskeneräisyys saattaa jopa voimistaa kirjan viehättävyyttä; en tiedä, solahtelisiko viimeistelty essee yhtä vaivatta korsikalaiselta hautausmaalta kansatieteellisten huomioiden kautta puhujan omiin kokemuksiin aaveista.

Katon huojuva hyrrä

Joulumyrsky Urd on saapumassa Norjan rannikolle, ja Norjan meteorologian laitos varoittaa ihmisiä äärimmäisen vaarallisesta säästä. Myrskytuulien odotetaan puhaltavan puuskissa jopa 45 metrin sekuntivauhdilla.
Meteorologian laitoksesta varoitetaan, että tuulet nostattavat korkeita aaltoja länsirannikolle. Aallokon keskikorkeudeksi odotetaan kymmenen metriä, mutta ne voivat nousta jopa 25 metriin Vestlandetissa. 

Pohjoisessa myrskyää, kertoo Yle. Färsaarilla mitattiin vastikään yli 74 m/s puuskia. Jäin tuijottelemaan tätä; Norjan rannikon lähellä tuulee näemmä juuri nyt kovemmin kuin missään muualla pallollamme. Sivustolla kannattaa myös avata valikko sanasta "Earth" ja valita Overlay: MI, eli misery index – Wind + Misery (Wind Chill & Heat Index) @ Surface. Siitä voi katsoa, missä päin maapalloa on juuri nyt ikävää. Täällä ei vielä ole, koska on aamupäivä. Myös katossa pyörivä, hiljakseen huojuva tuuletin auttaa asiaa. Iltapäivällä paras tapa välttää kurjuus on raahautua rantaan, asettua palmunlehväkatoksen alle, tilata ananasmehu ja katsella merelle. Eilen näimme hyppivien delfiinien lisäksi valaan pärskäytyksiä ja suuren pyrstön.

Vuokraisännäkseen ei kannata valita pilveä polttelevaa hippiä. Voi käydä niin, että hippi on antanut verkon varausjärjestelmien hoitelun kaverinsa tehtäväksi, ja kaveri hutiloi, koska on itsekin pilveä polttava hippi, ja niin hyvissä ajoin varattu asunto on tuplabuukattu. Sitä joutuu sitten etsimään muun majapaikan siksi aikaa kun hippi remontoi kiireesti toisen asunnon kylpyhuonetta. Sitten saa käyttöönsä melkein valmiin huoneiston, jonka hyttysverkko-oven pieliin on iltaisin syytä levitellä hyönteismyrkkyä, koska muuten sisään tulee yön aikana verta imevä kuoriainen, myrkyllinen toukka ja muurahaisarmada. Aina välillä hippi käy vielä poraamassa seinän takana tai korjaamassa lukkoa huonolla, kirskuvalla viilalla.

Ikävystyttävä joukkomurha

L'ennui naquit, dans la solitude, du silence et de l'oisiveté.

Pierre-Claude-Victor Boiste kertoo näin Dictionnaire universelissaan. Olen eri mieltä. Minulla on seuraa, ikkunan ulkopuolelta kuuluu vasaran pauke, aaltojen kohina ja etäinen radio, ja töistä saan valita mieleiseni; tehtävät eivät lopu. On liian kuuma, jotta viitsisin ulos. Säärissäni on pinttynyttä likaa; suolaveden, hien, aurinkorasvan, hyttysmyrkyn ja hiekan keskinäisvaikutuksissa syntynyttä tahmaa, jonka voin pestä pois jos tahdon, mutta joka pian taas muodostaa harmahtavan kettonsa pintaani.

Tapahtumarikkainta tänään oli muurahaisten joukkomurha. Asuntomme on maantasassa, ja herätessämme saimme huomata, että pihan muurahaiset olivat löytäneet tien keittiöön. Musta jono kulki vuoteemme ali. Lakaistuani kuhisevan polun ovesta ulos turvauduimme paikallisiin pesuaineisiin. Minua ei haittaa, että niihin on usein lisätty desinfiointiainetta. Myöhemmin ikkunalaudalla oli liian iso kuoriainen. Verkko-oven läpi näkyy kana, valtava palmunlehvä, vaaleanpunaisia kukkia, meri ja kaartelevia kondoreita.

Meri

Partainen vanha joogahippi kävelee vesirajaa auringon noustessa. Tulen aamulenkilläni häntä vastaan, nyökkään ja hän nyökkää takaisin. Näen hänet usein myös iltakuudelta, auringon laskiessa, kun käyn uimassa, mutta silloin emme tervehdi toisiamme. Väkeä on silloin paljon enemmän kuin aamuisin. Hippi kantaa mukanaan lyhyttä keppiä. En tiedä, mitä hän sillä tekee, mutta arvaan, että sillä voi piirtää kuvia aaltojen silottamaan hiekkaan.

En tiedä sitäkään, käveleekö hippi keppeinensä rannalla päiväsaikaan, sillä silloin istun bungalowimme terassilla palmunlehväkaton alla tekemässä töitä. Terassi on korkealla. Ranta peittyy portaiden kivikaiteita ympäröivän kukkarunsauden taa, joten näen edessäni vain meren. Kuulen toki skootterit ja kukot ja aaltojen kohahdukset hiekkaan, mutta tiedän, että siellä minne katson, tulee maata vastaan seuraavan kerran Antarktiksella.

Eräs ystäväni kertoi kerran, ettei viihdy valtamerten rantojen pikkukylissä. Niissä tuntee olevansa maailman reunalla, ja hän halusi keskelle, sisämaan kaupunkeihin, Berliiniin ja Pariisiin. Minusta taas on iän myötä tullut reunojen ihminen. Edes tämä mantereen laita ei tahdo riittää; valtameren saari olisi vielä parempi.

Evoluutio ja hydrophis platurus

The evolutionary portrait of human nature would appear to be a rather grim one. We are this way because it has been adaptove for the species to develop in this manner, and everything about our personalities and social behavior is coded in our genes. This would seem to leave little room for positive change.

Joku aika sitten luin, tai osin pläräsin, Atkinson & Hilgardin Introduction to Psychologyn (16. painos, jolla on liuta muitakin kirjoittajia). Oli kiinnostavaa nähdä, miten psykologianopiskelijat johdatetaan alansa pariin. Kirja ei varsinaisesti vakuuttanut. Viime vuosina hälyä herättänyt replikaatiokriisi on koetellut erityisesti psykologiaa, ja jos tästä perusoppikirjasta saa edes jonkinlaisen käsityksen alan luonteesta, ihmettelen lähinnä sitä, etteivät ongelmat ole aiemmin paisuneet kriisiksi.

Kiinnitin huomiota siihen, että aina kun kirjassa alettiin puhua evoluutiopsykologiasta, sävy kävi jotenkin ärhäkäksi. Alaa ja sen väitteitä kuvattiin kärjistetysti, yllä näkyvään tapaan, mutta sitä myös puolustettiin äkein sanankääntein. Sävy on tuttu: olen joskus kirjoittanutkin tästä omituisesta hyökkäävyydestä. Vaikuttaa siltä, että evoluutiopsykologit ovat poikkeuksellisen äreää väkeä, ja että hyökkäävyys kuuluu alan normaaleihin käytöstapoihin. Aloin sitten miettiä, mistä moinen voisi johtua.

Suomessahan evoluutiopsykologien ja alasta innostuneiden äreys kohdistuu ennen kaikkea humanistisiin tieteisiin ja yhteiskuntatieteisiin, ja etenkin sukupuolentutkimukseen. Se tuntuu oudolta, koska näillä aloilla ei käytetä erityisen paljon paukkuja evoluutionäkökulman kanssa kärhämöintiin. Kiinnostus kohdistuu muualle, eivätkä tutkimuskysymykset yleensä ole sellaisia, että evoluutionäkökulma toisi niihin mitään uutta tai relevanttia sanottavaa. Tältä suunnalta katsoen näyttääkin lähinnä siltä, että evoluutionäkökulma on jostain syystä nykyään tiukasti kytköksissä tiettyihin poliittisiin kantoihin, joihin puolestaan liittyy vimmaisa paheksunta esimerkiksi sukupuolentutkimusta, mutta myös ylipäätään humanistista tutkimusta ja laadullista yhteiskuntatieteellistä tutkimusta kohtaan.

Sitten tajusin, että evoluutiopsykologien ärhäkkyys on tuontitavaraa. Yhdysvaltalaisessa kontekstissa se on paljon ymmärrettävämpää kuin täällä. Siellä näet mikä tahansa ala, jonka nimestä löytyy sana "evoluutio", on vääjäämättä osa poliittista kärhämää, ja evoluutiopsykologia on tuossa kärhämässä poikkeuksellisen omituisessa asemassa. Toisaalta se saa varmasti niskaansa kaikenlaista kreationistista kuraa. Mutta toisaalta uskonnollisen oikeiston hyökkäys tiedettä vastaan kohdistuu myös esimerkiksi sukupuolentutkimukseen, jonka suunnalta evoluutiopsykologiaa on myös kritisoitu, ja jonka tiettyjä selitysmalleja evoluutiopsykologit eivät yleensä hyväksy. Lopulta myöskään kaikki evoluutiobiologit eivät suhtaudu evoluutiopsykologiaan mitenkään varauksettomasti – alaa moititaan hatarista menetelmistä ja liiallisesta spekulatiivisuudesta. Alan puolustajien ärhäkkyys ei enää tunnu mitenkään kummalliselta. Paitsi silloin kun defensiivinen puhetapa siirtyy sellaisenaan Suomen kaltaiseen, poliittisesti rauhallisempaan ympäristöön.

Evoluutiosta tulikin sitten mieleeni toinen juttu. Näin eilen hydrophis platuruksen (aiemmin pelamis platura), eli levykäärmeen. Aallot heittelivät sitä vasten rantahiekkaa, ja se näkyi olevan kyvytön uimaan takaisin merelle. Ruskettunut joogaturisti varoitti minua sen myrkyllisyydestä. Selvitin majapaikallemme palattuamme, mistä otuksesta oikein on kyse, ja luettuani yllä linkittämäni Wikipedia-artikkelin tajusin lukeneeni käärmeestä vastikään myös suomeksi. Levykäärme on tosiaan aika avuton aaltojen heitellessä sitä rantaan. Lisäksi vaikka se elää koko elämänsä merellä, se juo vain sadevettä, joten kuivalla kelillä se kärsii nestehukasta – jopa kuukausikaupalla. Mutta se on maailman yleisin käärme. Sellaista on evoluutio.