Tulivuorista

Cyrus Smith suivit le même chemin que la veille. On contourna le cône par le plateau qui formait épaulement, jusqu’à la gueule de l’énorme crevasse. Le temps était magnifique. Le soleil montait sur un ciel pur et couvrait de ses rayons tout le flanc oriental de la montagne.
Le cratère fut abordé. Il était bien tel que l’ingénieur l’avait reconnu dans l’ombre, c’est-à-dire un vaste entonnoir qui allait en s’évasant jusqu’à une hauteur de mille pieds au-dessus du plateau. Au bas de la crevasse, de larges et épaisses coulées de laves serpentaient sur les flancs du mont et jalonnaient ainsi la route des matières éruptives jusqu’aux vallées inférieures qui sillonnaient la portion septentrionale de l’île.
L’intérieur du cratère, dont l’inclinaison ne dépassait pas trente-cinq à quarante degrés, ne présentait ni difficultés ni obstacles à l’ascension.
On y remarquait les traces de laves très-anciennes, qui probablement s’épanchaient par le sommet du cône, avant que cette crevasse latérale leur eût ouvert une voie nouvelle. Quant à la cheminée volcanique qui établissait la communication entre les couches souterraines et le cratère, on ne pouvait en estimer la profondeur par le regard, car elle se perdait dans l’obscurité. Mais, quant à l’extinction complète du volcan, elle n’était pas douteuse.

Luen vaihteeksi Verneä. Haaksirikkoutuneet kiipeävät insinööri Cyrus Smithin johdolla ylös sammuneen tulivuoren rinnettä. Huipulta avautuva näkymä paljastaa, että myrsky on heittänyt heidän rikkoutuneen kuumailmapallonsa saarelle, ei mantereelle.

Vernen tarinassa sammuneeksi arveltu tulivuori herää myöhemmin henkiin ja laava valuu pitkin vehmasta saarta. Ei mitenkään mahdotonta. Jouluaterialla join valkoviiniä, jota ei enää kohta saa, koska todellisetkin tulivuoret tuhoavat kasveja. Fogon viiniviljelmiä ei enää ole.

Me emme kuitenkaan ole Fogolla. Eilen lähdimme kivetylle polulle, joka johti laaksosta ylös kohti tulivuorta, jota todella pidetään sammuneena. Polku kiemurteli pitkin yhä hiljaisemmaksi ja mustemmaksi käyvää rinnettä. Kun leveän laakson äänet jäivät taa, harjanteilla puhaltava tuuli alkoi kuulua selvemmin. Alhaalla helle vaivasi, mutta kun lähestyimme kraaterin reunaa lähes puolentoista kilometrin korkeudella, oli sää jo mukava, kuin kesäisessä Suomessa. Reuna oli hyvin kapea, tuuli äityi sen kohdalla puuskaisaksi viimaksi. Polku kääntyi heti taas alas. Saavuimme suojaisaan, pyöreään laaksoon, jossa lehmät laidunsivat.

Ei Vernen tarinan pohjatonta kuilua, vaan peltoja ja niittyjä. Mies ärähteli lehmälle, joka ei tahtonut edetä toivottua vauhtia, ja sai vastaukseksi laiskaa mölinää. Ylempänä rinteellä vuohet määkyivät. Polulla tuli vastaan paikallinen Pikku Heidi, jolta kysyimme tietä. Viittilöiden hän opasti.

Valkoiset aallot ja mustat vuoret

Sataman aallonmurtajan suojasta lähti juuri kirkkain värein maalattu puuvene. Hetken aikaa perämoottorin pärinä erottui meren äänten lomasta. Kahdella miehellä oli yllään oranssit sadevaatteet, yhdellä keltaiset. Vesi velloo matalalla ja pienet kahlaajat astelevat röpelöisellä laavakivellä, jonka kolojen leväisiä lammikoita aallot ruokkivat. Kahlaajien ja aallonmurtajan välissä vesi lainehtii turkoosina, koska kuohut sekoittavat siniseen valkeita ilmakuplia. Etäämpänä tuuli heittää murtuvien maininkien kärjiltä ilmaan valkeita vihmoja.

Saavuimme saarelle viikko sitten. Majapaikkamme on kaupunkipahasessa, tai ehkä pikemminkin kylässä, jossa ei sunnuntai-iltaisin tapahdu mitään. Ensimmäisenä iltana söimme huoltoasemalta löytyneitä, kamalan pahoja säilykkeitä ja ihmettelimme minne oikein olemme päätyneet. Jatko on kuitenkin rauhoittanut. Kaupunki elää auringonnoususta auringonlaskuun ja nukahtaa pian pimeän tultua. Kauppahallista saa kypsää, tuoretta papaijaa, ja aina välillä vuohenlihaa. Kaupasta saa riisiä vähemmänkin kuin säkillisen kerrallaan. Pienen ajomatkan päässä niemen kärkeä koristaa liki autio lomakylä, jonka rantakahvilassa nyt katselemme rantahiekalle vedettyjä kalastajaveneitä ja merta. Se jatkuu rikkumattomana Amerikkaan asti. Kylät pakkaantuvat laaksoihin, joiden yllä kohoavat jyrkät tai pystysuorat rinteet. Valkoihoisilla, silloin kun heitä näkee, on yleensä jalassa vaelluskengät.

Emme asettuneet hotelliin, vaan pieneen kalustettuun asuntoon. Kokkaamme sähköliedellä, joka näyttää kippuralle käännetyltä sähkökiukaan vastukselta. Päivän ruoka riippuu pitkälti siitä, mitä kaupassa sattuu sinä päivänä olemaan, sillä asunnon varustukseen ei kuulu jääkaappia. Yhtä sun toista muutakin uupui, myös välttämättömiä asioita kuten leikkuuveitsi, paistolasta ja henkarit, joten pääkadun roinakaupat tulivat tutuiksi. Luin joskus C. K. Prahaladin ja Stuart L. Hartin kirjan The Fortune at the Bottom of the Pyramid, joten en yllättynyt siitä, että kaikki tavaroita myyvät kaupat ovat aasialaisten pitämiä. Pitäjät lienevät kiinalaisia. Ainakin veitsi, siivilä, paistolasta ja henkarit ovat nyt kaikki Made in China. Ruokakauppiaat sen sijaan ovat paikallisia. Kaupoissakaan ei ole jääkaappeja.

Asuinpaikastamme joitain kilometrejä etelään ja puolisentoista kilometriä ylöspäin on sammuneen tulivuoren kraaterissa kylä. Sieltä alas johtaa polku. Suunnittelemme tapaninpäivävaellusta.

Kuvitelma eläkkeestä

The hodgepodge of existing rules and schemes frequently confuses the issue, and people underestimate the magnitude of the resources already devoted to public pensions and fail to realize that these amounts cannot be increased indefinitely. For example, the French system is so complex that many younger workers do not have a clear understanding of what they are entitled to. Some even think that they will get nothing even though they are paying a substantial amount into the system (something like 25 percent of gross pay).

Totesin äsken ääneen muistavani epäilemättä puolen vuoden päästä, että tänä syksynä tuli muun ohessa selattua lukupiiriä varten läpi Pikettyn Le Capital au XXIe siècle, tai oikeastaan sen enganninnos Capital in the Twenty-First Century. Sisällöstä tuskin kuitenkaan muistan juuri mitään. Syksy on ollut sen verran työntäyteinen, että kirja tuli luettua kehnosti.

Posti kantaa myös silpputöillä ja apurahalla elävälle aina joskus paperinipun, joka muistuttaa tulossa olevan eläkkeen olemattomuudesta. En ole koskaan piitannut asiasta, sillä ajatus, että nykyinen tai nykyisen kaltainen eläkejärjestelmä voisi kestää siihen saakka, kun joskus mahdollisesti jään vanhuuseläkkeelle, on aina tuntunut epätodennäköiseltä. Olen siis ollut yksi Pikettyn mainitsemista ihmisistä, jotka eivät edes kuvittele koskaan saavansa mitään eläkettä (eläkemaksuni ovat kyllä viime vuosina olleet Pikettyn mainitsemia pienemmät, sillä Suomen koomillisen lainsäädännön mukaan rinnastun maatalousyrittäjiin).

Minua ei ole koskaan haitannut maksaa muiden ihmisten eläkkeitä. En usko, että maksaminen haittaisi, vaikka päätyisin tästä vielä ihan oikeisiin kuukausipalkkatöihinkin ja maksut sitä myötä kasvaisivat. Eläkeasia ei siis ole minulle moraalisen närkästyksen aihe. Pikettyn kirjan lukeminen sai minut kuitenkin miettimään, olisiko moraalisesti arvokasta tai hyödyllistä alkaa kuvitella, että voin joskus saada vanhuuseläkettä. Asenteellani olen näet oikeuttanut itselleni sen, etten kiinnitä koko eläkeasiaan minkäänlaista huomiota. Oikeutus on kehno, sillä arvellessani passiivisesti, että koko eläkejärjestelmä voi hyvinkin romahtaa omaan kummallisuuteensa, tai että ainakin kaltaiseni silpputyöläiset jäävät eläkkeettä, olen fatalistisesti hyväksynyt sen, että huomattava osa ikäluokastani ja minua nuoremmista jää eläkkeettä.

Fatalismi on vastustettavaa. Piketty totetaakin tomerasti, että "One of the most important reforms the twenty-first-century social state needs to make is to establish a unified retirement scheme based on individual accounts with equal rights to everyone, no matter how complex one's career path."

Muistutan siis täten itselleni, että sitten kun joku päivä taas ehdin, tulee minun ajatella muun muassa eläkkeitä. 'Sitten kun' -listani on kyllä jo epäilyttävän pitkä.