Halutaan / ei haluta blogikeskustelua välittämisestä ja kasvusta

Kataisella olikin bloggaajille kaksi kysymystä, joihin hän toivoi vastauksia ja pohdintaa.
Ensinnäkin: Miten Suomessa voitaisiin vahvistaa välittämisen kulttuuria? Mikä ruokkisi välittämisen tunnetilaa? Kataisen mukaan Suomessa on osattu välittää, kun ihmiset ovat tunteneet toisensa. Entä jatkossa?
Toisekseen Katainen toivoi vastauksia siihen, mitkä ovat Suomen kasvun lähteet. Metsäteollisuus tai Nokia eivät enää ole entisenlaisia jättiläisiä, ja tilalle tarvitaan uusia yrityksiä. Missä Suomi olisi niin hyvä, että siitä poikisi vielä suurempaa hyvää jatkossa?

Tässä Helsingin Sanomain artikkelissa annetaan ymmärtää, että bloggaajien halutaan osallistuvan keskusteluun syksyllä 2013 annettavasta tulevaisuusselonteosta, jonka laatimisen "prosessi on vähintään yhtä tärkeä kuin lopputulos", ja jota "aiotaan siksi työstää myös verkossa". Tai sitten ei ihan toivotakaan, sillä "mukaan on valittu esimerkiksi bloggaajia". Vain valittujen bloggaajien toivotaan osallistuvan? No, ei aivan näinkään, sillä heitä ei olekaan vielä valittu. Täällä bloggaajalle annetaan ohjeita: "Ilmoita lomakkeella oma kiinnostuksesi. Kontaktoimme sinua elokuun alussa." (Kontaktoimme. Voi perse.) Sitten todetaan, että "kuka tahansa, jolla on olemassaoleva, eettisesti kestävällä pohjalla oleva blogi saa osallistua". (Eettisesti kestävällä pohjalla? Tämä on selvästi tärkeää, sillä lopuksi vielä painotetaan, että blogin tulee olla "hyvämaineinen" eikä se saa sisältää "eettisesti arveluttavaa tai moraalitonta sisältöä".)

En saanut selville toivotaanko minun bloggaavan mainituista aiheista milloin lystään vai ehkä syyskuussa (ja silloinkin vain siinä tapauksessa, että saan luvan) enkä ymmärtänyt mitä se tarkoittaa, että keskustelu "syntyy pääasiassa aktiivisten blogaajien kirjoituksissa" mutta "alkaa syyskuun alussa tässä www.2030.fi -osoitteessa". Epäselväksi jää sekin mahtaako blogini olla tarkoitetulla tavalla eettisesti kestävällä pohjalla – ehkä en "saa osallistua".

No niin, piruilut sikseen. Bloggauskutsun kirjoittaja ei luultavimmin tiedä millaisia oikeat isot blogikeskustelut (esim.) ovat, eikä hänellä varmasti ole pienintäkään aavistusta siitä, miltä kutsu esimerkiksi minun silmissäni näyttää. Saarna: Jos haluatte blogikeskustelua jostain aiheesta, pyytäkää bloggaajia kirjoittamaan siitä. Pyytäkää heitä jättämään sivuillenne linkki siihen kirjoitukseen tai niihin kirjoituksiin, joissa he aihetta käsittelevät. Älkää sanoko, että vain jotkut tietyt teidän valitsemanne bloggaajat saavat kirjoittaa, se on naurettavaa kun puhuttelette ihmisiä, jotka hallitsevat omia julkaisualustojaan aivan teistä riippumatta. Älkää vaatiko bloggaajia täyttämään mitään epäselviä moraalisuusehtoja. Jos haluatte bloggaajien kirjoittavan syyskuussa, ilmoittakaa asiasta elokuun lopussa. Nyt kysymyksiä heitettiin julkisuuteen kesäkuussa, joten jos väki tarttuu täkyyn, blogikeskustelu on hyvinkin mahdollisesti syyskuussa jo ohi. Lisäksi, jos pyydätte bloggaajilta jotain, ja erityisesti jos vaaditte nimimerkkikirjoittajia kertomaan nimensä, olisi asiallista kertoa kuka pyytää. Ainoa bloggauskutsussa mainittu nimi on Jyri Häkämiehen, enkä usko hänen kirjoittaneen kutsua. Anonyymi monikon ensimmäisessä persoonassa esiintyvä kutsuja ei saa ainakaan minua kertomaan nimeäni. (Voisi myös olla hyvä huolehtia siitä, ettei kutsussa luvata "kontaktoida" tai sanota, että "blogaajan henkilöllisyys ja yhteystiedot pitää olla tiedossamme".)

Ei se mitään; vastaan silti, nyt ja nimellä Eufemia.

Suomen kasvun lähteiden pohdinnan jätän muille, mutta Helsingin Sanomissa julkaistu muotoilu Kataisen ensimmäisestä kysymyksestä herätti kiinnostukseni. "Miten Suomessa voitaisiin vahvistaa välittämisen kulttuuria? Mikä ruokkisi välittämisen tunnetilaa? Kataisen mukaan Suomessa on osattu välittää, kun ihmiset ovat tunteneet toisensa. Entä jatkossa?"

Aloitetaan Kataisen väitteestä, että "ennen Suomessa on osattu välittää, kun ihmiset ovat tunteneet toisensa". Minä kun en usko, että näin on. Tai pikemminkin tiedän melko varmasti, että näin ei ole. Esimerkiksi kansatieteen perusopintojen tenttikirjoista syntyvä kuva Suomen lähihistoriasta on niin kertakaikkisen lohduttomassa ristiriidassa tuon väitteen kanssa, etten voi kuin väittää vastaan. Sata vuotta sitten Suomessa romanien lapset jäätyivät kuoliaiksi kun talvella ei löytynyt taloa, jossa olisi annettu yösija. Punaorpojenkaan hengelle ei paljoa painoa pantu. Kehitysvammaiset kahlittiin piiloon muiden katseilta ja mielisairaasta huolehtiminen riippui paljolti siitä, kuinka ikävästi sairas käyttäytyi. Jos portto sairastui, harva auttoi. Olisko näin ollut jos pelkkä tuttuus olisi saanut ihmiset välittämään? Lukekaa Minna Canthia.

Tämä ei ole muuttunut miksikään. Otan elävän esimerkin, jota Pirkko Saisio käytti näytelmässä Odotus muutama vuosi sitten. Tiedättehän ainakin kaikki helsinkiläiset sen Suomen kantaväestöön kuuluvan, keski-iän ehkä jo ylittäneen naisen, joka on jo monta vuotta kerjännyt Aleksanterinkadulla hyvin vaativaan sävyyn? Hän tunnisti Saision ja tapasi huudella tälle kovaan ääneen, ja Saisio kehitti tästä näytelmään mehukkaan jutun. Kuinka monelle teistä on tullut mieleen koettaa oikeasti auttaa Aleksanterinkadun kerjääjänaista? Ei minulle ainakaan, mutta eräälle ystävälleni sen sijaan kyllä. Hän tutustui naiseen ja tapasi käydä tämän luona kylässä auttelemassa kaikenlaisissa pikkuaskareissa. Ällistyin kun hän kertoi siitä. Hylkiöiden auttaminen on aina ollut harvinaista ja on sitä edelleen; hyvinvointivaltion idea on siinä, että myös hyljeksityt pysyvät hengissä ja saavat katon pään päälle, eikä apu riipu ystäväni kaltaisista harvinaisista hahmoista.

Tästähän Katainen ei tietenkään puhunut. En usko hänen kuvitelleen, että suomalaiset olisivat joskus välittäneet hylkiöistään sen enempää kuin nykyäänkään. Hän epäilemättä tarkoitti, että suomalaiset olisivat joskus aiemmin välittäneet normaaleina pitämistään ihmisistä enemmän kuin nykyään. Tästäkään en ole varma, enkä oikein tiedä miten "välittämisen tunnetilaa" mitattaisiin. Itse asiassa epäilen suomalaisten keskimäärin välittävän muista, normaaleina pitämistään suomalaisista melko paljon. Sitä ei vain nykyään ilmaista aivan samalla tavalla kuin ennen.

Koska en tiedä mitä Katainen tarkoittaa "välittämisen kulttuurilla", arvaan. Oletan hänen tarkoittavan sitä, että kasvatetaan vähän muidenkin lapsia, keitetään kahvit naapurin yksinäiselle mummolle ja muuta sellaista. Tämä on käytöstä, ei tunnetila. Voi välittää syvästikin, mutta olla silti tekemättä mitään – ja vastaavasti edellämainittuja asioita voi tehdä jostain muustakin syystä kuin välittämisen vuoksi; esimerkiksi velvollisuudentunnosta. Sitä pidän ihan mahdollisena, että ylläkuvatun kaltaiset yhteisöllisen valvonnan positiiviset puolet ovat vähentyneet.

Leikitään, että a) suomalaiset välittävät suunnilleen yhtä paljon kuin ennenkin, mutta b) välittäminen ei enää johda siihen, että kasvatettaisiin vähän muidenkin lapsia ja käytäisiin rupattelemassa mummojen kanssa. Mistä tällainen voisi johtua?

Osan vastausehdotuksestani annoin jo: yhteisöllinen valvonta on vähentynyt. Muiden lapsien kasvattaminen käy päinsä jos kasvatuksen päämäärästä vallitsee konsensus. Nykyään ei vallitse, ja muiden lasten kasvatusta yrittävä saattaa saada niskaansa lapsen vanhempien vihat. Yhteisöllisen valvonnan vähentyminen on positiivinen asia. Joitain vuosia sitten eräissä blogeissa käytettiin sanontaa "yhteisöllisyys eli kiusaaminen", ja siinä oli minusta vinha perä; kyttäämisen väheneminen suo tilaa hengittää.

Toisten lasten kasvattaminen tuskin kuitenkaan olisi kummoinenkaan tabu jos ei kulttuurimme mielikuvituksessa eläisi myös oletus tiiviistä, koskemattomasta ydinperheestä. Kasvatusratkaisujen katsotaan kuuluvan lasten vanhemmille, eikä tähän ole sopivaa puuttua kuin ääritapauksissa. (Selän takana kyllä jupistaan, eli välinpitämättömiä ihmiset eivät ole. Välittäminen vain voi johtaa paitsi auttamiseen, myös esimerkiksi päivittelyyn tai itsekseen hiljaa ahdistumiseen.) Jos siis koettaa kasvattaa toisten lapsia, mutta erehtyy kasvattamaan lapsen vanhempien mielestä väärin, voi saada niskaansa paitsi vanhempien vihat, myös muiden ihmisten toruja. Niinpä me vietämme unettomia öitä ennen kuin uskallamme puuttua, ja silloinkin puutumme tekemällä nimettömän ilmoituksen lastensuojeluun.

Jos olen oikeassa, ihmiset voisivat alkaa taas kasvattaa vähän muidenkin lapsia joko a) jos meillä vallitsisi taas konsensus kasvatuksen päämääristä ja konsensusta vastustavat vaiennettaisiin tai b) jos oletus tiiviistä ydinperheestä heikkenisi. Jälkimmäinen voisi olla hyvä juttu.

Mutta miksei naapurin yksinäisen mummon luona käydä? Tämä tuntuu vaikeammalta kysymykseltä, sillä mummon luona kylästelyä ei kukaan paheksuisi, päinvastoin. Joissain tapauksissa kyseessä tietysti on itseään ruokkiva kierre, eli yksinäiset vanhukset ihan tutkitustikin masentuvat ja masentunut ihminen saattaa – anteeksi nyt – käyttäytyä sen verran hankalasti, ettei kylästely juuri huvita. Yksinäisestä voi tulla hylkiö. Useammin kuitenkin kyse lienee niinkin yksinkertaisesta asiasta, ettei kukaan naapureista edes tiedä mummon kaipaavan seuraa. Tervehdin naapureitani kun kohtaamme rappukäytävässä ja saatan jäädä hetkeksi juttelemaankin, mutta silloin puhutaan yleensä siitä, että onpas hieno keli ja hissi näkyy olevan taas rikki. Olisi tunkeilevaa tehdä oletuksia toisten seurankaipuusta tuollaisten keskustelujen pohjalta.

Väitän ihmisten välittävän vanhusten yksinäisyydestä; harvasta asiasta ollaan Suomessa yhtä yksimielisiä kuin siitä, että vanhusten yksinäisyys on paha asia. Yksinäisiä vanhuksia on silti paljon, eli välittäminen ei tuo heille seuraa. Tarvittaisiin rakenteita, joiden avulla seuraksi tarjoutuminen olisi mahdollisimman helppoa eikä silti tuntuisi tunkeilevalta. Monet järjestöt tarjoavatkin mahdollisuuden monenlaiseen ystävätoimintaan, mutta totta kai näitä rakenteita voisi kehittää lisää. Samalla tulee muistaa, että ihmisillä on monenlaisia näkemyksiä hyvästä vanhuudesta.

En siis usko, että meidän tarvitsisi "ruokkia välittämisen tunnetilaa". Sen sijaan voisi olla hyvä tarjota ihmisille helppoja tilaisuuksia tehdä ystävällisyyksiä ilman, että se vaikuttaa tunkeilevalta toisten ihmisten asioihin puuttumiselta. Voitaisiin esimerkiksi panna pystyyn uudentyyppinen taksvärkkipäivä, jolloin ihmiset voisivat (täydellä palkalla tietysti) käyttää työpäivänsä jonkin yleishyödylliseksi, ystävälliseksi tai tarpeelliseksi katsomansa asian tekemiseen. Teoista raportoitaisiin julkisesti verkossa.

Minusta on hauskaa, että bloggaajia kutsutaan osallistumaan tulevaisuusselonteon valmistelukeskusteluun. Vaikka kutsusta löytyikin kaikenlaista huomautettavaa, mieleeni tulee heti monta bloggaajaa, joiden toivoisin osallistuvan, omilla ehdoillaan tietysti. Mites olisi, Hannu, Kaskaste, Matti, Panu, Tommi ja Veloena?

Kerrottu minä

Also, I am aware that the discursive constructions I examine are in no way beneath me; on the contrary, I am as enmeshed in them as anyone else. The reason for beginning this research was exactly my intuitive recognition of the pervasiveness of the processes of self-promotion in my own life, and I wanted to examine this phenomenon precisely because it seemed to be something that affected everyone and offered very few possibilities for critical resistance.

Luen Katariina Mäkisen väitöskirjaa Becoming Valuable Selves: Self-Promotion, Gender and Individuality in Late Capitalism. Mäkinen selvittää sitä, millaista minuutta työelämävalmennuksessa nykyään rakennetaan, ja millaisten prosessien myötä minuuden markkinointi ja mahdollisivan myyvän minän idea on saavuttanut merkittävän aseman; miten me nykyään pidämme mielekkäänä rakentaa sellaista minuutta, joka myy. Aihe on kiinnostava, mutta kirja on minulla vielä kesken enkä siis tiedä kuinka hyvin Mäkinen on työssään onnistunut. Joka tapauksessa sitaatti yllä yhdessä viime aikoina kirjoittelemieni tekstien kanssa sai minut miettimään erilaisia tarinatyyppejä, joita käytämme kertoessamme itseämme.

Olen kertonut itseni itselleni tähän mennessä monta kertaa. Uusia kertomuksia lienee tulossa jatkossakin, aina sitä mukaa kun tajuan itsestäni jotain uutta. Merkittävät uudet havainnot tai näkökulmat toimivat kiintopisteinä, joiden varaan rakentuu tarinoita: kuinka minusta tuli tällainen, mistä tämä luonteenpiirre johtuu, kuinka rakensin tuon tavan ja opin siitä sitten eroon.

Uudet tarinat ovat tervetulleita, sillä jos niitä ei avautuisi, epäilisin juuttuneeni toistamaan jotain vanhaa ja turvallista ja torjuvani uusia havaintoja itsestäni. En tyhjene mihinkään yhteen tarinaan, ja pidän myös selvänä, että eri tarinoiden luomat kuvat minusta eivät sovi välttämättä saumattomasti yhteen. Olkoon niin; sitä on kiinnostavaa tarkkailla. On kiinnostavaa esimerkiksi vertailla toisiinsa sellaisia tarinoita, jotka kertovat ihanneminästäni, ja tarinoita, joita kerron haitalliseksi katsomieni luontumusteni synnystä. Vielä kiinnostavampaa on vertailla eri aikojen ihanneministäni kertovia tarinoita toisiinsa. Se auttaa hahmottamaan minkä verran tavoittelemani luonteenpiirteet ja käytösmallit ovat ajan saatossa vaihdelleet.

Kirjoitin vastikään lausunnon eräästä romaanista, jossa antiikin aikaan elävän minäkertojan suuhun oli soviteltu tämän päivän kasvutarina. Kirja oli hieno ja eläydyin, mutta luultavasti juuri siksi, että olen näitä taas viime aikoina miettinyt, tiedostin samalla kerronnan anakronistisuuden. Antiikin Kreikassa elänyt henkilö ei olisi voinut kertoa sellaista kasvutarinaa, koska kasvu aikuiseksi miellettiin toisin kuin nykyään ja ennen kaikkea itsestä kerrottiin aivan toisin kuin nykyään. Tällä ei tietenkään ole romaanissa mitään väliä, mutta yhdessä Mäkisen väitöskirjan lukemisen kanssa se sai minut tuumimaan olisiko mahdollista pyrkiä tietoisesti käyttämään toisistaan poikkeavia tarinatyyppiejä itsestään kertoessaan.

Koetan selittää: minä esimerkiksi olen vahvasti kiinni sellaisissa tarinamalleissa, joissa jonkin ikävän luontumuksen taustalta löytyy vahva lapsuudenkokemus. Toinen paljon käyttämäni tapa kertoa on sellainen, jossa henkilöhahmojen väliset suhteet jäsentyvät dynaamisina valta-asetelmina, ja asetelmien epätasapaino johtaa muutoksiin. Ja tosiaan, kerron itseäni – etenkin työssä – myös Mäkisen luonnehtimilla tavoilla; rakennan kertomusta myyvästä kyky- ja piirrepaketista. Nämä ovat kaikki vahvasti tähän päivään sidoksissa olevia kertomisen tapoja.

Mitä tapahtuisi jos koettaisin, kokeen vuoksi, omaksua käyttööni myös jonkin tälle ajalle ja paikalle vieraan itseni kertomisen tavan? Sellaisen voisi epäilemättä opetella kohtuullisen käyttökelpoiselle tasolle jostain keskiaikaisesta luostariohjesäännöstä, epikurolaisista kirjoituksista tai muusta vastaavasta. Onnistuessaan kokeilu olisi varmasti rikastuttava, mutta voisi käydä niinkin, että se saisi minut kokemaan oloni elinympäristössäni vieraammaksi kuin nyt koen.