Pois sysiminen

En nyt löydä sitä pätkää, jonka tahtoisin Nietzscheltä siteerata tähän. Jakke Holvas luki sen Tutkijaliiton kesäkoulussa, jossa vietin viikonlopun. Muistin katkelman hyvin, Nietzsche puhuu siinä ystävien työntämisestä mahdollisimman kauas itsestä taivaan tuuliin, ei pitämisestä lähellä: miten heistä muuten saisi tähtiä? Pidän tuosta ajatuksesta.

Tilan antaminen toisille luo omaa tilaa, jota voi käyttää vapaasti. Tilan antaminen ymmärretään väärin jos oletetaan, että annettu tila on omasta pois. Oletus on epäoikeudenmukainen muita kohtaan. Ei kunnioitus ole sitä, että vaikenen ja kuuntelen toista, vaan että kuuntelen, ja puhun jos minullakin on sanottavaa. Vaikenemalla vaikka minulla olisi sanottavaa teen toisesta tyrannin tahtomattaan. Entä jos hän mielihyvin antaisi minulle tilaa, mutta en ota sitä? Silloin tunkeudun liian lähelle, vien oman tilani antamalla sen toisen tilaksi.

Otin tilaa, mutta samalla hetkittäin kihisin. Miksi joukossa, jossa jokainen on varmasti naistutkimuksensa sun muun potentiaalisesti emansipoivan lukenut, nuoret naiset, joilla olisi sanottavaa, istuvat hiljaa ja antavat vain muiden puhua. On turha väittää, ettei heidän/meidän annettaisi puhua tai ei otettaisi vakavasti jos suun avaa. Keskustelu kai kiinnosti, paikallehan tultiin. Miksi siis linnoittautua hiljaisuuden turviin? No, ehkä teen vääryyttä, menin monia muita aiemmin nukkumaan, aamuyön tuntien hämärä saattoi liittää muulloin hiljaiset keskusteluun mukaan. Päivien keskusteluissa sukupuoli- ja ikäroolitus kuitenkin häkellytti.

Jätin herjaamatta vaikka harmitti, olisi ehkä pitänyt provosoida. Olen siinä vielä aika huono. Koetan opetella.

Keskinkertaista mutta hauskaa

Es winkt und neigt sich seltsam
am Fenster die Rebe rot
und kündet mir mitleidig
der heißen Liehe Tod.
Die wilde Weinesranke,
so rot wie helles Blut,
neigt sich wie mein Gedanke
sich wiegt in stiller Flut.

Hoch auf und wieder nieder
sie wie im Traume nickt.
Ob sie in meinem Auge
wohl eine Trän' erblickt?
Du wilde Weinesranke,
zerflatternd Blatt um Blatt,
du sagst mir, daß die Liebe
ein schmerzlich Ende hat.

Harmi, että ainoa varmasti Nietzschen sekä sanoittamaksi että säveltämäksi tiedetty laulu Junge Fischerin on niin pitkä ja paikoin hankala, että tuskin tulen koskaan soittamaan sitä. Tämä runo lienee joko Sándor Petőfin tai Nietzschen kirjoittama, ja ainakin Nietzsche on säveltänyt sen. Laulun voi kuulla täällä. Minusta se kuulostaa joululaululta. Enpä toisaalta olettanutkaan, että Nietzsche olisi merkittävä säveltäjä.

Löysin Sibeliusakatemian kirjastosta Nietzschen sävellysten nuotteja etsiessäni hurmaavan opuksen Der musikalische Nachlass; kopioin siitä muutaman pianokappaleen ja laulun, jotka eivät näyttäneet liian vaikeilta. Laulun Es winkt und neigt sich lisäksi olen tapaillut eilen ja tänään huimat 21 tahtia pitkää pianosävelmää, joka kulkee nimellä Das "Fragment an sich". Sen lopussa soittajaa opastetaan "da capo con malinconia".

Ohuet seinät

Rakastuneen negatiivinen hulluus voi liittyä myös eläimelliseen erokseen tai hallitsemattomaan passioon. Monissa runoteksteissä jokin ikään kuin valtaa runon minän ja vie häntä suuntiin, jotka eivät näyttäydy niinkään positiivisina ja haluttavina, mutta aina kuitenkin väistämättöminä. Tämä groteskista diskurssista periytyvä ja romantiikan merkityssysteemissä luonnontilana tunnettu ilmiö voidaan sekin nähdä sekä negatiivisen että positiivisen hullun figuurina. Eläinluonto lyö normeja korville, mutta samalla altistaa irrationaaliseen toimintaan, joka vie rakastuneen diskurssin sivuraiteille.

Olen yhdeksättä päivää kuumeessa ja luen laiskasti uusinta Nuorta voimaa, sen teemana on rakkaus. Siteeraan tähän katkelman Ville Sutisen artikkelista "'Rakkaus on mielenhäiriö' – Rakastuneen hullun lyyrinen diskurssi 2000-luvun esikoisrunokokoelmissa". Luin artikkelin melko huolimattomasti, se voi olla parempi kuin luulen. Minun on viime aikoina ollut vaikea lukea kirjallisuustiedettä, en ole vähään aikaan osannut kokea suurinta osaa siitä poliittisesti merkitykselliseksi. Kääntäjä minussa virnuilee kuitenkin, ajatelkaa kuinka hassua on, että koetetaan kirjoittaa suomea kuin se olisi indoeurooppalainen kieli, koetetaan niin kovasti, että kieli alkaa rakoilla ja niukahdella ja nyrjähdellä. Olen huomannut kirjoittavani sellaista joskus luettuani paljon ranskaksi. Tuntuu jostain toisesta kielestä tehdyltä raakakäännökseltä. Joku voi luulla, että tämä on moite, joten kiistän jo valmiiksi; kieltä saa venyttää.

Eilen illalla pelästyin. Yläkerrassa on kolisteltu joskus aikaisemminkin kuin paiskottaisiin huonekaluja. Se on kuulostanut aika samanlaiselta kuin se, kun naapurin mies Ranskassa löi vaimoaan, paitsi että hänellä oli tapana välillä karjua. Vaimo ei huutanut mutta lapset itkivät, joten tiesin mitä tapahtui. Kerran soitin poliisin kun vaimo seisoi ovellaan veitsi kädessään ja huusi tappavansa jonkun, miestään hän oli puukottanut jo moneen otteeseen aiemmin. Yläkerrassa ei asu lapsia.

Eilen kolinaan liittyi ensimmäistä kertaa huuto. Olen kuullut riitoja, mutta kuulin nyt ensimmäisen kerran kuinka mies pahoinpitelee naista, joka huutaa apua, poliisia, itkee että lopeta jo, kirkuu, ei jaksa enää, nyyhkyttää ja huutaa taas. Ensimmäinen huuto sai minut soittamaan. Sitten huusin kaikuvalle pihalle, että poliisi on kutsuttu; en tiedä oliko se viisasta. Kumpikaan tuskin kuuli. Miehen äänen kuulin vasta istuttuani määrittelemättömän pituisen ajan kuullen kolinaa, rukouksia, itkua, avunhuutoja. Aiemmin mies ei kai puhunut. En saanut hänen sanoistaan selvää, ääni oli vihainen. Oli hämärää, en sytyttänyt lisää valoja vaan olin paikallani tunnustellen adrenaliinia, meteli jatkui. Poliisin tultua hiljaisuuskin tuli.

Itsen kouliminen

Täytyy tehdä yhteiselämä muiden ihmisten kanssa mahdollisimman kitkattomaksi. Se on kullekin itselleen parhaaksi ja miellyttävintä muille. Oikut ja päähänpistot eivät saa johtaa yksilön elämäntapoja; ellei omatunto ja luontainen hienotunteisuus riitä niitä ohjaamaan, tarvitaan muita tekijöitä. [...]
Tahdikkuuden tulee ilmetä sekä eleissä että käytöksessä eikä yksinomaan puheessa ja keskusteluissa. Jo kadulla kulkiessa saattaa tehdä havaintoja huonosti kasvatetuista ihmisistä sen perusteella, miten he kävelevät, millaiset heidän liikkeensä ja katseensa ovat. Tahdittomuus voi olla synnynnäinen puute, mutta tahdikkuus on samalla myös ominaisuus, jota saattaa kehittää. Ihminen ei saa olla henkisesti ylpeä ja paatunut. Huomattavissa asemissa ja korkeissa viroissa olevien henkilöiden on ennen kaikkea oltava varovaisia ja tahdikkaita kaikissa puheissaan ja teoissaan. Tässä suhteessa suoritettava itsekasvatus on erittäin tärkeätä. Täytyy huomioida itseään, valvoa esiintymistään, hillitä itsensä kaikissa tilanteissa.

Olen lukenut vain työtekstejä, joten ei tule eufemiatettua. Päädyin kuitenkin juuri ajattelemaan jotain, josta tahdon kirjoittaa, ja kaivoin hyllystäni Jokaisen naisen kirjan vuodelta 1945, jonka Illuusiakin vastikään mainitsi. Sitaatit ovat vapaaherratar Elsa Von Bornin kirjoittamasta luvusta Tahdikkuus ja hyvä käytös.

Oikeastaan tahtoisin siteerata myös Anna Kortelaisen Levotonta naista, mutta kirja taitaa olla äidilläni (jolta sain sen joskus joululahjaksi) lainassa. Kortelainen puhuu 1800-luvun käytöstapavaatimuksista, joiden perustava sääntö etenkin naisten osalta oli omien ajatusten ja tunteiden hallinta ja hillintä sellaisiksi, että ne saattoi itse ajan moraalisääntöihin ja naiskuvaan tukeutuen hyväksyä. Rippiä ei siis tarvittu, odotettiin oletusten sisäistämistä ja itsen koulimista niiden mukaiseksi. Foucaultiakin voisi tähän lainata, mutta jospa jätän, osannette yhdistellä itse.

Koetan konkretisoida tapoja, joilla itseään voi koulia ajattelemaan ja tuntemaan oikein. Soitin äsken pianoa. Rispaantunut Real Bookini (sellainen laiton, aikanaan Pop-Jazz -opiston kirjaston tiskin alta ostettu) on täynnä onnettomia ruikutuksia. Kirjassa on sanatkin, joten soittaessani ja välillä laulaessanikin päädyn ajattelemaan tällaista, tällaista tai tällaista. Liika eläytyminen ei tee minulle hyvää, mutta käy kovin helposti. Jos tahdon koulia itseäni eroon alakulosta ja yksinäisyyteen käpertymisestä, minun ei tulisi antaa noiden laulujen saada otetta itsestäni. Ne kyseenalaistavat tapoja joilla tahdon ajatella.

Itsen kouliminen ei kai ole nykyisten laajalti päteviksi ymmärrettyjen käyttäytymistapojen mukaan kovin tarpeellista tai edes mahdollista. Kohtaan usein fatalistisen ajatuksen luonteen synnynnäisestä tietynlaisuudesta. Itsen kouliminen kävisi ihmisen luontoa vastaan, olisi inhaa omien tunteiden ja luontaisten, spontaanien ajattelutapojen alistamista ulkopuolelta asetetun järjen kahleen alle. Tunnereaktiot, vaikkapa alakulo, ymmärretään herkästi jotenkin aidommin omiksi kuin itsen koulinnasta seuraava hallittuus. Olen ennenkin kirjoittanut siitä, etten ymmärrä miksi näin olisi. Totta kai monet tunnereaktiotkin ovat opittuja, se on helppo älytä kun tietää, kuinka aivan erilaiset asiat saavat eri kulttuureihin kasvaneet ihmiset vaikkapa loukkaantumaan ja kuinka eri tavoin loukkaantuminen käsitetään ja käsitellään.

En ollut menossa aivan tähän suuntaan, eksyin sivupolulle. Mietin miksi itsen koulimisen ajatus on saanut sen negatiivisen kaiun, joka sillä nykyään tuntuu olevan. Ehkä on niin, että koulinta sinänsä ja se muotti, jonka täyttämiseksi sitä on käytetty, menevät sekaisin. Eihän itseään tarvitse koulia nojautuen vaikkapa Elsa Von Bornin ihmiskuvaan. Etenkin naisten vastustaessa sitä pakkopaita-naiskuvaa, johon sopivaisuus on heitä kahlehtinut, on saatettu kieltäytyä koko itsen koulinnan ajatuksesta. On harmi jos näin on, sillä välineenhän voi ottaa omaan käyttöönsä.

Itseään voi halutessaan koulia nimen omaan eroon erilaisista opituista käsityksistä ihmisen luonnosta, ihmissuhteiden säännöistä, siitä kuinka tietyissä tilanteissa tulee käyttäytyä ja niin edelleen. Koetan tehdä niin, vaikka se välillä onkin väsyttävää. Olkoon, mikäs väsymyksessä. Ehkä minun ei tarvitse pelätä sitä alakuloista kauneutta, joka Billien lauluissa kuuluu, vaikken haluakaan ajatella näin.

Tietämättömyydestä ja epäpoliittisuudesta

Lähdin taipaleelle. Samana päivänä oli oltava Palojoella. Tulostani Palojoelle oli seuraus että tupa lämmitettiin ja paikalle saapu kymmenkunta tyttöä ja saman verran poikia jotka alko tanssia huuliharpun säestyksellä. No olimar siellä sentän kaksi vanhempaakin henkilöä ja ne lupasivatkin ninkun miehet huolehtia paikallisesta vaalikiihotus työstä.

Sitaatti on muurari Aleksander Kauppisen kertomuksesta agitaatiomatkastaan joulukuussa 1910, minä lainasin sen tähän Risto Alapuron teoksesta Suomen synty paikallisena ilmiönä 1890-1935. Kuten Alapuro toteaa, kun maailman makuuasentoa ei enää pidettykään itsestäänselvyytenä, tieto omasta puutteenalaisesta tilasta täyttyi epäoikeudenmukaisuuden kokemuksella ja poliittista aktivoitumista väritti "moraalinen katkeruus ja vimma".

Olen lukenut uteliaana Sediksen kirjoituksia kansan tietämättömyydestä. Hyvä että Sedis ehti jo painottaa puhuvansa tietämättömyydestä, ei tyhmyydestä. Tietämättömyys on hyvin helppoa eikä se tee ihmisestä tyhmää eikä pahaa. Vastaavasti tieto ei takaa automaattisesti viisautta ja hyvyyttä. Tietämättömyys ei ole merkki välttämättä juuri mistään, ehkä enintään tavanomaisesta annoksesta laiskuutta, mutta se on mahdollisesti vaarallista. Se on vaarallista sekä ihmiselle itselleen että muille ihmisille, sillä tietämätön ihminen on altis hahmottamaan väärin yksittäisen, jostain syystä tietoon tulleen asian merkityksen. Jos kokonaisuudesta tietää vain yhden osan, on vaikea tietää tuon osan merkittävyys sen kokonaisuuden kannalta, joka kuitenkin määrittää osaansa. Yksittäisten ja yhteyksistään irrotettujen tiedonsirpaleiden varaan rakentuva närä voi johtaa ja on johtanut lähes mihin tahansa.

Vaaliagitaatiotilaisuuden kunniaksi tanssimaan ryhtyneet nuoret tosiaan politisoituivat muutamaa vuotta myöhemmin. Syy oli heidän tapauksessaan selvä ja politisoituminen on minun mielestäni aina kannatettavaa, mutta verenhimo on vaikeampi asia. Vastapuoli ei pitänyt heidän politisoitumisestaan ja osoitti jo tiedetyn, eli etteivät keskimäärin enemmät tiedot vähennä verenhimoisuutta. Miksi puhun tietämättömyydestä poliittisesti vaarallisena asiana kun paljonkin tietävä ihminen voi käyttäytyä miten tahansa muita kohtaan?

On helppoa olla tietämätön ja rentoa käyttää vapaa-aikansa Sediksen kuvaamaan täysin turhanpäiväiseen toimintaan, vaikkapa television katseluun. Vain elämällä ilman televisiota osaan olla antamatta aikaani sille, ja vain pakottamalla itseni erilaisiin haastaviin muutoksiin saan mitään tehtyä ja saan lisättyä niiden asioiden määrää, joista tiedän edes jotain tai joiden osalta osaan edes jotain. Lähes kaikki tieto tuo tietoa siitä, kuinka olen erilaisten järjestelmien osa ja kuinka vähäisessä määrin kykenen vaikuttamaan näihin järjestelmiin. Tietämättömyys on paljon mukavampaa, ja olenkin onnettoman/onnellisen tietämätön monista sellaisista asioista, joista minun mielestäni tulisi tietää, siis jos tietäisin mitä ne ovat.

Tietämättömyydellä on väliä, sillä vain sellaiset elämääni vaikuttavat asiat, joista tiedän, ovat edes mahdollisesti hallittavissani. Tietämätön ei ota vastuuta poliittisista teoistaan, sillä hän ei tiedä mille perustaa ne. Täydellinen epäpoliittisuus ei ole mahdollista, liki jokainen arjen tekomme on poliittisesti merkittävä. Saamaton on aina vallitsevan tilan tukena ja tietämätön on houkuteltavissa tukemaan sellaista, jota hän ei ehkä tukisi jos tietäisi enemmän. Vain tietoa haalimalla ja tietämäänsä ajattelemalla voi saada selville mitä pitää itse sellaisena tietomääränä, jonka varaan uskaltaa laskea omat poliittiset päätöksensä.

Yliopistobyrokratiaa ja stressaantunutta ruikutusta

Tutkintoihin kuuluvat kieliopinnot tiedekunnittain: Humanistinen: Vieras kieli tekstinymmärtäminen: Kahdessa kielessä (2+2 ov). Vieras kieli suullinen taito: vähintään yhdessä kielessä (2 ov).

Kieli- ja viestintäopinnot:
3) kahden vieraan kielen taito (6 ov), toisessa kielessä sekä suullinen että kirjallinen taito, toisessa kirjallinen taito, ainekohtaisista määräyksistä ks. kyseisen oppiaineen tutkintovaatimusten kohdalta.

Ylempi on Kielikeskuksen opinto-oppaasta, alempi Humanistisen tiedekunnan opinto-opppaasta. Varmistin aikanaan väärästä paikasta, eli kielikeskuksen opintotoimistosta, että voin tosiaan tehdä kirjalliset kokeet kahdesta kielestä ja suullisen kolmannesta. Tänään samassa paikassa sanottiin, että heidän opinto-oppaansa (ja selvästi myös opintotoimiston henkilökunnan) tiedot ovat vain suuntaa-antavia, ja aina pitäisi varmistaa tiedekunnasta. Suuntaa-antava opinto-opas?

Käytännössä: Minun pitää saada pian kiinni joku, jolle voin suorittaa joko englannin tai italian suullisen kokeen. Kaikki kielikeskuksen opettajat ovat tietysti lomalla. Jos en saa merkintää opintorekisteriin ennen tämän kuun viidettätoista päivää, jatko-opiskelijaksi haku jää marraskuuhun. Voi se tietysti jäädä siksikin, että se ihminen, jolle pari viikkoa sitten kirjoitin kysyäkseni voisiko hän harkita ohjaajakseni ryhtymistä, on lomalla. Laitoksella sentään tänään jo vastattiin puhelimeen. Sen henkilön liikkeistä, jonka tahtoisin ohjaajakseni ja joka on lomalla, ei tiedetty mitään.

Miksi haku on elokuussa? Miksei syyskuussa kun yliopistolla on muitakin kuin hallinnon työntekijöitä?

(Eikä Blogilistakaan suostu komennoista huolimatta uskomaan, että blogini on päivittynyt.)