Uniperhe

Pepillä oli aikoinaan ollut isä, josta hän oli pitänyt tavattomasti. Niin, oli hänellä ollut äitikin, mutta siitä oli jo niin kauan, ettei Peppi muistanut häntä yhtään. Äiti oli näet kuollut, kun Peppi oli pienen pieni pahanen, joka makasi kehdossa ja parkui niin kauheasti, ettei kukaan voinut olla lähistöllä. Peppi uskoi, että hänen äitinsä istui nyt taivaassa ja tähysteli sieltä tytärtään pienestä reiästä, ja Peppi vilkutti usein hänelle sinne ja sanoi:
- Älä ole huolissasi! Kyllä minä aina selviän!

Selaan minulle tärkeitä lastenkirjoja miettiessäni käsikirjoitusta, jonka olen luvannut sisarelleni. Sen pitäisi olla valmis lähipäivinä. Samalla hajotan ajatuksiani yhteen esseeseen, yhteen artikkeliin ja gradun erääseen alalukuun. Tehokas ja miellyttävä työskentelyn muoto, jonka lomaan sopii blogikirjoittaminenkin. Joskus kuvittelen, että he, joiden ei ole mukava tehdä useaa asiaa yhtäaikaa, ovat jotenkin parkoja. Toisaalta en osaa tehdä juuri mitään jos aikaa on vain muutama tunti, tarvitsen koko päivän ja ehkä yön saadakseni aikaan.

Näin yllättävää ja hyvin onnellista unta. Yllättävää oli se, että aiheesta huolimatta uni oli onnellinen: olin näet unessa kahden lapsen äiti, ja olin jopa luomassa jonkinlaista läheistä luottavaa ja lämmintä ihmissuhdetta lasten isän kanssa. Tietysti oli niin, että lapset olivat kouluikäisiä, eikä heidän isänsä tiennyt heidän olemassaolostaan, eivätkä lapset isästään. Tämä kuulostaa luontevalta asetelmalta unissani, kaikki muu oli hämmästyttävää.

Ensinnäkin unessa äitiys ei estänyt minulta mitään eikä tuntunut ahdistavalta. Unilapset olivat tottuneet siihen, että muutimme silloin tällöin taas uuteen maahan, ja minä sain rauhassa tehdä töitäni sillä innolla, joka kulloinkin tuntui hyvältä. Silti lapset olivat tyytyväisen ja viisaan oloisia, ja tietysti terveen itsenäisiä. Lisäksi unilasten uni-isä, jonka unessa kai tapasin ensi kertaa vuosikausiin, ja joka jotenkin onnistui olemaan tietämättä kummastakaan lapsesta, tuntui läheiseltä ja mukavalta. En muista koskaan nähneeni mistään mahdollisesta itse luodusta perheestä muunlaista unta kuin painajaista.

Lastenkirjoissa on paljon orpoja. Orvot saavat elää mielensä mukaan. Tommi ja Annikka voivat aina joskus kokeilla jotain jännittävää, mutta palaavat sitten kotiin perheen luo.

Autenttinen terveys

Valte meni Hilman mukana keittiöön.
Siellä seisoi Pransu Tuovin oven takana korva avaimenreiässä ja kasvoillaan ihmettelevä ilme.
- Mitä se tekee? kysyi Hilma.
- Hyräilee se. Ja rykii aina välillä kuin keuhkotautinen. Eikä sanan sanaa puhu, vaikka ma olen kuinka koettanut.
- Herra varjele, mikääs sen on tullut. Ei nyt luulis ihmisen tollalailla olevan. Eikä syömässäkään koko päivänä ollu.
Pransu koputti oveen ja huusi: - Mikä sun on kus lukkujen takana oot?
Silloin aukeni ovi ja Tuovi tuli ulos.
Nähdessään hänen silmänsä he ymmärsivät mitä oli tapahtunut.
Tuovi oli pukeutunut parhaaseen pukuunsa ja päässään hänellä oli hattu, jota hän aina oli kehunut ja sanonut sen sopivan niin hyvin hänen arvokkaaseen ja syvälliseen ilmeenseensä. Kainalossaan hänellä oli sateensuoja ja käsissä oli hansikkaat. Kasvonsa hän oli maalannut entistä vahvemmin ja musta ripsiväri oli tarttunut hänen silmänalustoihinsa tehden silmien luonnottoman ilmeen hirvittäväksi.
Niiden katse ei ollut enää järjellinen. Ne eivät olleet tylsät kuten mielipuolen yleensä, vaan niissä oli jotain epämääräistä ja harhailevaa. Ne eivät olleet kiinnittyneet minnekään, vaan kuvasivat täysin irralleenpäässyttä ajatustoimintaa. Hän hymyili ylhäisen suojelevasti ja käveli pää pystyssä oikein diivanelein keittiön lattialla.

Olen lukenut viime päivinä Väinö Linnan varhaisia teoksia, Päämäärää ja Mustaa rakkautta. Tuovin hulluus Päämäärässä toi vahvan muistikuvan siitä, kuinka hotkaisin lapsena Täällä pohjantähden alla: papinrouvan liki luonnottoman ulospullistuneet silmät jäivät jostain sivulauseesta kummittelemaan muistiini. Täytyy etsiä se sivulause kunhan ehdin.

Eilen näin autenttisen udmurttiperformanssin sinisen Dubrovnik-neonvalotekstin alla. "Udmurtialainen etnofuturisti Kuchiran Juri esittää puolituntisen performanssin, jossa moderni maailmankulttuuri ja traditionaalinen kulttuuri kohtaavat. Muusikko Stepan Kharchenko käärii esityksen äänimattoa", kerrotaan tuolla. Kohtaaminen painottui esittelytekstissä, esittäjä puhui autenttisuudesta. Innoituin niin, että koetin saada erään seurassani olleen ihmisen oikeasti luomaan jotain rinnasteista: autenttinen lestadiolaisperformanssi, tarkasti rekonstruoitu kaikkein karismaattissävyisimmistä herätyskokouksista jäljelle jääneiden tietojen mukaan. Haltioituva esittäjä voisi kiertää maailman kapakoissa järjestettäviä runoiltoja.

Tuovin silmien ilme on luonnoton. Hän on menettänyt kosketuksen luonnolliseen, ajattelu on päässyt irralleen, joten se ei voi olla terve. Autenttinen olemisen tapa on kadonnut Tuovin ulottuvilta kun hän on suistunut samastumaan syvälle modernien naistenlehtien "itselliseen virkanaiseen". Luonnollinen on hyvä, koska luonnoton on sairas. Onko kosmopoliitti luonnoton, pullistuvatko hänen silmänsä väistämättä päästä ja valtaavatko neuroosit tai sula hulluus mielen, kun hän koettaa ravistautua irti luonnollisesta kansallisuudestaan, kytköksistä kulttuuriin ja perinteeseen, jotka ovat niin omia, että menettäessään ne menettää itsensäkin? Ajatteleeko Linna näin?

Mitä udmurtti menettää jos hänen kulttuurinsa katoaa? Minusta on iloista että kiinnostus omaan perinteeseen johtaa vaikkapa autenttisen udmurttiperformanssin esittämiseen ravintola Dubrovnikissa, aivan riippumatta ilmiön käsitteellisestä ristiriitaisuudesta, tai oikeastaan sen vuoksikin. Mutta jos kiinnostus ei riitä, mitä udmurtit itse menettävät? Katoaako heidän luonnollisuutensa ja vaipuvatko he sairaaseen vieraannukseen?

Alan nykyään hihitellä kummallisissa tilanteissa, sillä en oikein osaa olla aivan vakavana kuullessani sanan "autenttinen" tai "luonnollinen". Minua ei siis suututa, vaan absurdius riemastuttaa. Absurdius piilee argumentointitavassa, jolla puolustetaan vaikka mitä. Ensin siinä määritellään luonnollisuus tai autenttisuus jollain tavalla, jota ei yleensä lausuta ääneen. Sitten todistetaan, että jokin ilmiö on luonnollinen tai autenttinen. Tämä merkitsee että se on moraalisesti tuomitsemattomissa, yleensä kuitenkin pikemminkin hyvä kuin moraalin ulkopuolelle jäävä: se on terve. Luonnoton on paha ja sairas. Niin esimerkiksi homouden hyväksyttävyyden tai hyväksymättä jättämisen katsotaan jotenkin liittyvän vaikkapa siihen, onko eläinten joukossa homoja, tai onko seksuaalisuuden luonnollinen tarkoitus suvunjatkaminen, tai onko kulttuurissamme, tai vielä parempaa, luonnonkansojen kulttuureissa, kauan sitten jo vihitty homoja avioliittoon.

Tähän oikeutusmuotoon tarttuminen on välillä siksi sitkeää, etten jaksa liittyä keskusteluun ja alkaa purkaa luonnollisuus-oikeutuksen absurdiutta esille. Kuinka olisi paras astua sitä tapaa vastaan, millä ihminen määritellään jonkin luonnollisuuden ja autenttisuuden kautta? Entä jos tahdonkin jättää sikseen kaikki tavat määrittää luonnollinen ja autenttinen, tai enintään tarkastella niitä uteliaana? Nihilismiä, joka johtaa väistämättä silmien pullistumiseen päästä?

Free Mojtaba and Arash Day

Lue lisää. Via Kasa.

Lukeva / kykenisikö sitä?

Hämärä lankeaa aukeamalle kädet levällään,
sormeilee kirjaimia, nostaa ne pystyyn,
viskoo niitten varjot valkoista sivua pitkin.
Ilta, ahne toukka, söi sanat reikiä täyteen,
kompastelet rosoisilla lauseilla ja putoat äkkiä:
siinä on portaat,
siinä on käytävät syvälle vievät,
haarautuvat, yhtyvät, risteilevät,
käytävät kuopille tallatut, ikivanhat,
ja matka on aina uusi.
Kuljet ja poikkeat, portaista erkanee portaita,
käytävän seinät ovia täynnä, voit vapaasti valita,
vapaasti kulkea ohi, kiertää ja palata jälleen,
kutoa vanhoista langoista verkkoa joka on uusi taas kerran,
virittää aivojen verkon suurten hitaitten kalojen tulla.

Äkkiä seisot siinä
tyhjänä, matkasta typertyneenä.
Elämä, pieni ja nopea, puikkii silmukoissa.

Aila Meriluotoa, Lukeva. Olen huono lukemaan runoja. Nelivuotiaana satuja, yhdeksän ikäisenä Waltaria, Tolkienia, yksitoistavuotiaana jäin koko kesäpäiväksi kellariin, saunan pukuhuoneeseen, luin Saarikosken Odysseia-suomennoksen kerralla. Samaan aikaan Anni Swania, Alice Milleriä, Poeta, vanhoja Valittuja paloja, Kotiopettajattaren romaani. Nabokovia kun olin kahdentoista, ja Justine, olinhan tutkinut veljeni sarjakuvahyllyn Crepaxit ja Manarat jo kahdeksan ikäisenä. Täällä pohjantähden alla ja Stonen Van Gogh -elämäkerta olivat niitä, jotka luin kuumeessa vuoteessani peiton alla itkien, ei tarvinnut mennä kouluun. Muistan kuinka äitini katsoi minua hieman huolestunut ilme kasvoillaan kun jonain päivänä innoissani kerroin oivaltaneeni, että lukemisella voi saavuttaa jonkinlaista sosiaalista statusta, että lukeneisuuden tavoittelukin, pääoman kerääminen, voisi olla syy lukea.

Jatkui se silti; Dostojevskia 16-vuotiaana koulussa, matematiikantunneilla se ei haitannut, koska osasin joka tapauksessa, ruotsinopettajaa ärsytti syystäkin. Allende, Tournier, García Marquez. Mutta en koskaan lukenut runoja. En oppinut lukemaan runoja, arastelin runoja. Mistä minä tiedän, entä jos en osaa ja jos valitsen väärin, pidänkin huonoista, en ymmärrä. Sitten poikaystävä joka sanoi mitkä runoilijat ovat niitä, joita pitäisi lukea, enkä minä osaa kiinnostua. Toki Céline, Miller, Duras, Bataille, Genet, Böll, mutta ei runoja. Minä en osaa lukea runoja, päätin.

Sitten opin ettei tyyli ole tietty tärkee. Yhden kesän tein tietoisesti, itselleni annetun lupauksen vuoksi asioita, jotka olisivat olleet mahdottomia joskus aiemmin. Tyylirikkoja. Se on hauskaa, taivun paljon useammanlaiseksi kuin aiemmin olin älynnyt. Raikasta. Yllättäviä tilanteita joissa pitää improvisoida.

Olen alkanut ihan huvikseni lukea runoja.

(20.2. - Korjattu paha huolimattomuusvirhe, jonka joku saattoi huomatakin.)

Luen blogeja

Fennit ovat ihmeen villejä, viheliäisen köyhiä. Ei heillä ole aseita, ei hevosia, ei asuntoja. Ravintona ovat kasvit, vaatteina nahat, makuusijana maa. Ainoa varallisuus on nuolissa, joita he raudan puutteessa terästävät luilla. Metsästys elättää yhtäläisesti sekä miehiä, että naisia. Nämä näet seuraavat miehiä kaikkialle ja pyytävät osan saaliista. Lapsillakaan ei ole muuta suojaa villieläimiltä ja rajuilmoilta kuin jonkinlainen oksista punottu katos. Sinne palaavat nuoret, se on vanhojen turvapaikka. Mutta tämä on heistä onnellisempaa elämää kuin pelloilla huokaileminen, vaivalloinen talojen rakentaminen sekä milloin toiveikas, milloin pelokas huolenpito omasta ja vieraasta omaisuudesta. Rauhassa jumalilta ja rauhassa ihmisiltä he ovat saavuttaneet sen vaikeimman päämäärän, ettei heidän tarvitse edes mitään toivoa.

Tacituksen kuvaus suomalaisista palasi mieleeni tänään. Muistelin myös lukuisia 1700-luvun lopulla ja 1800-luvun alussakin kirjoitettuja lausuntoja suomalaisten kansanihmisten toivottomasta takapajuisuudesta ja edistyskelvottomuudesta: kaikki heidän hyväkseen tehtävä työ tulisi olemaan turhaa, sillä heidän pohjaton typeryytensä tulisi tekemään vähäisimmänkään sivistyksen saavuttamisen mahdottomaksi. Mieleenmuistumat liittyivät tähän Markun verkkolokissa käytyyn oivalliseen keskusteluun.

Risto Niemi-Pynttäri kommentoi taannoista Hölderlinin lähimaastossa liikkunutta kirjoitustani. Voiko avantgardisti todella edetä yhä kauemmas tuntemattomaan jos hän ei käänny missään vaiheessa katsomaan kotiaan? Koti, kieli jonka kautta avantgardistikin asuu maan päällä, asettaa lähtökohdan. Jokaisella avantgardistilla on oma alkuperäinen kehikkonsa, jonka rajoja hän voi alkaa murtaa. Kehikon muoto ohjaa tapaa, joilla sitä aletaan murtaa, eli kehikosta tuskin ehtii yhden elämän aikana kokonaan irrottautua. Siksi etäämmäs saattaa päästä se, joka kääntyy takaisin ja katsoo tarkasti mistä lähti, ja miten lähtökohta on ohjannut reittivalintoja ja lähtökohdan karttelu on peittänyt joitain aivan muuta ehkä kokonaan näkyvistä.

Sven Laakso kirjoittaa tilasta verkkoseuduilla:

Tietoverkkoon jos minne soveltuu se amerikkalainen infrastrukturointikäsitys, että niin kauan kuin vapaata tilaa preeriaa löytyy, rakennetaan uutta. Vanha hylätään epäröimättä, eikä sitä ainakaan tahallisesti sidota uuteen, jonka uutuutta nimen omaan korostaa se absoluuttinen tuoreus, jonka tunnusmerkkejä ovat historiattomuus, juurettomuus, ja kuin taivaasta tipahtaneen traditiotietoisuus.

Verkon maantiede ja sen paikkojen olemassaolon tapa on viehättänyt minua jo eräitä vuosia, mutta jostain syystä en ole päätynyt lukemaan paperilta mitään sen lähemmäs aihetta eksyvää kuin mitä Baudrillard ajoin on. Joku Manuel Castells on vain tylsä. En ole löytänyt sellaista kirjoittajaa, joka ihmettelisi verkossa niitä asioita, joita minä ihmettelen, ja jonka tekstiä olisi saatavilla painettuna. Eikö muista tunnu kummalta se, että kun talo puretaan, jäljelle jää tontti, mutta kun monia käytäviä ja soppia sisältänyt sivukokonaisuus puretaan, se vie paikkansa mennessään? Paikkaa etsivä joutuu vain kiidätetyksi sen lattean viestin luo, joka kertoo, ettei paikkaa enää ole. Verkossa on myös polkuja, jotka muistuttavat polkuja metsässä. Nämä polut kuitenkin liikkuvat kuin Tolkienin metsissä. Kaipaan oikeastaan pelkästään verkkoon sijoittuvaa fantasiakirjallisuutta ja satuja.

Khilou on kehittänyt jotain, joka varmaan huomenna leviää kulovalkeana. Tässä oli selitys pisteitteni kertymisestä, mutta se oli tylsä. Poistin. 440.

Nyt nukkumaan.

Pyyntö

Alkuviikolla tulen kertomaan blogeista joukolle tulevia taidekasvattajia. Tuleeko mieleesi jotain, jota heille pitäisi sanoa? Jos tulee, ole ystävällinen ja sano se kommenttiosastolla tai omassa blogissasi; jätä kommentteihin ainakin jälki, jota seuraamalla sanottavasi löytää.
Kiitos.

Käsitteellisiä hajamietteitä

Per Hobbes e per gli apologeti seicenteschi della sovranità statale, moltitudine è un concetto-limite, puramente negativo: coincide cioè con i rischi che gravano sulla statualità, è il detrito che può talvolta inceppare la "grande macchina". Un concetto negativo, la moltitudine: ciò che non si è acconciato a divenire popolo, quanto contraddice virtualmente il monopolio statale della decisione politica, insomma un rigurgito dello "stato di natura" nella società civile.

Luen Paolo Virnon teosta Grammatica della moltitudine, Per una analisi delle forme di vita contemporanee. Mietin ajatusrakennelmia, jotka vaativat puhtaan negatiivisia käsitteitä ollakseen niin selväpiirteisiä kuin toivotaan. Jos valtiossa ihmiset muodostavat yhtenäisen kansan, kuten Hobbes väittää, ihmisten asettuessa valtiota vastaan ja kapinoidessa, he asettuvat myös kansaa vastaan. Tällöin se ei-kansa, ihmisten moninaisuus, joka kapinoijista muodostuu, on negatiivinen käsite, joka tarvitaan kansan määrittelemiseksi. Moninaisuus on siis se, joka on ei-kansa.

Vastaava ajatuksen rakenne toistuu monaalla. Saa toistua, määrittelyn keinona tällainen rajaus on aivan pätevä: sekavuudesta erotetaan osa, ja sen rajat määritellään negatiivisen käsitteen avulla.

Usein nämä ei-jotain -muotoiset käsitteet tuovat käsiteltäviksi ilmiöitä, joita vastustetaan. Ne ovat marginaalissa, ne eivät mahdu joukkoon, ja samalla ne olemassaolollaan tekevät joukosta selväpiirteisen. Ne ovat oivia selitettäessä mikä on kunnollista, ja niihin niputtuu mukavasti monenlaisia täysin toisistaan poikkeavia ilmiöitä. Olen kohdannut esimerkiksi sellaisia selkeärajaisia ystävyyden määritelmiä, jotka rajaavat joitain, ehkä moniakin, minun "ystävyyksistäni" ei-ystävyyksiksi.

Joskus, ehkä useinkin, ei-jotain muotoinen käsite katoaa, tai sen katsotaan olevan merkityksetön. Jos vaikkapa ihmisyys määritellään jollain tavalla, luodaan puolihuomaamatta ei-määritelmänmukaisen ihmisyyden käsite, mutta siitä ei puhuta. Määritelmänhän katsotaan kattavan kaikki ihmiset, joten ei-määritelmänmukainen ihminen on käsitteellinen ristiriita. Joskus käsitteellinen ristiriita ehkä kuitenkin kävelee hoitolaitoksen käytävällä määrittelijää vastaan, mutta luultavasti määrittelijä ei huomaa häntä, koska miettii kollegaansa jota on menossa tapaamaan huoneeseen 16.

Tapaamaanmenemisestä tuli mieleen - kaipa sitten, mikä ettei.

Lisäys kello 1.43: Oli mukavaa. Täytyy selvästikin ainakin vilkuilla muutamaa blogia, joihin en ole vielä tullut tutustuneeksi.

Tekijänoikeudesta

Miksi laki paljastuu vain runoilijalle. Heidegger ottaa esiin hymnin "Ihanassa sinessä" ja sen säkeet "ansiokkaana kyllä, mutta runollisesti / ihminen asuu maan päällä". Asuminen ei perustu ansioihin, taitojen edistämiseen tai kulttuuriin, sillä asuminen on olemista kotonaan ja sikäli "runollista". Mutta miten runollinen on koettavissa, jos länsimainen kodittomuus on edennyt niin pitkälle, että kotoutuminen— Heideggerin sanoin sen myytti, Sage — on unohtunut?
Edellytetään runoilijaa: kotoutumisen lain kokemista ja runoilun olemuksen edeltärunoilua. Heideggerin mielestä vaikeinta on olla tämä runoilija. Runoilijan on lähdettävä Hölderlinin tavoin vieraaseen ja opittava sanomaan "tuli" kyetäkseen tietämään runoiltavansa, runoutensa sanan. Runoiltavan tietäminen on edellytys oman vapaalle käytölle. Hölderlinin tapauksessa runoiltavan muodostaa pyhä, jonka hän pyrkii tavoittamaan ja nimeämään hymnirunoudessaan.

Luin Esa Kirkkopellon Hölderlin-suomennosta Huomautuksia Sofokleen kääntämisestä, ja kaivoin sitten esiin erään viimevuotisen Nuoren Voiman, jossa on Sami Santasen artikkeli "lähteen korvalla, Hölderlin Heideggerin ja Benjaminin välissä". Sitaatti on tästä artikkelista. Auringonpaiste paljastaa pölyä ja likaiset ikkunat ja kirkastaa mielen, kahvi jäähtyy ja Chopin soi.

Puhuin vastikään eräälle ystävälleni siitä, kuinka 1800-luvun nerokäsitykset liittyvät nykyisiin tekijänoikeuslakeihin. Keskustelu johti ajatusta eteenpäin, kiitos siitä. Lukiessani tänään pohdin kuinka tulisi ymmärtää toisaalta Hölderlinin, toisaalta Heideggerin Hölderlin-ajattelun suhde ajatukseen nerosta, mutta jätän asian vielä hautumaan. Kerron sen sijaan ajatusketjun tekijänoikeuksista.

Nero on se, joka paljastaa ihmisille heidän omansa, kotoisen. Nero kykenee astumaan ulkopuolelle, kohtaa vieraan, ja sen jälkeen kykenee sanallistamaan sen kotoisen, jonka kaikki tuntevat, mutta jota kukaan ei osaa sanoa koska se on liian tuttu. Vaikka se mitä runoilijanero sanoo, on tuttua kaikille, se on myös ehdottoman uutta, ei toistoa, sillä kukaan ei ole osannut sanoa sitä ennen. Niinpä neron löytämät sanat näyttävät ihmisille heidät itsensä uudella tavalla, jonka he kuitenkin kokevat omakseen. Kansakunta tarvitsee syntyäkseen itsensä tiedostavana kokonaisuutena neron, joka runoilee ymmärrettäväksi sen, mitä kansakunta jo tietämättään on.

Nero ei keksi mitään tyhjästä, hän saa lahjana runoiltavansa ja kohtaa vieraan, joka antaa mahdollisuuden runoiltavan sanomiseen. Neron suhde runoon ei ole omistajan suhde, mutta silti suhde on luovuttamaton: nerosta on lähtenyt jotain aidosti uutta. Tästä ajatus kutsua runojaan lapsikseen.

Tekijänoikeus perustuu ajatukselle, että taideteokseksi katsottu on olemuksellisesti muuta kuin käsityö. Käsityö on toistoa ja kaavan seuraamista, taideteos on jotain uutta. Siksi käsityö voidaan myydä eikä sen suhde tekijään säily kuin muistona. Taideteoksen suhde sen tekijään on tämän ajattelutavan mukaan luovuttamaton. Vaikka antaisi lapsensa adoptioon, veriside säilyy. Tämä ei ole mitenkään itsestäänselvää: eurooppalainen maalaustaide katsottiin pitkään käsityöksi, suomalaisella kansanrunoilijalla ei ollut taiteilijan oikeutta runoihinsa.

Tekijänokeus maksuineen korruptoi kuitenkin romanttisen ajatuksen neron ja teoksen suhteesta: luovuttamaton suhde nähdäänkin oikeutena periä korvaus teoksen käytöstä. Käsityö myydään kerran, taideteos prostituoidaan, tekijä toimii sutenöörinä.

Taiteilija saattaa jopa tehdä faustilaisen teon ja myydä sen, mikä on luovuttamatonta. Hän saattaa antaa oikeutensa levy-yhtiölle ja saada korvaukseksi sellaisen levityksen, joka tuo hänelle mainetta, jota hän ei olisi voinut saavuttaa ilman apua.

Joku päivä taiteilija kuolee, ja jos hänellä vielä on oikeuksia teoksiinsa, hänen perillisensä saavat ne. Laki antaa heille oikeuden jatkaa rahastusta vielä 70 vuotta.

Kannettava kamera

Go into a very dark room on a bright day. Make a small hole in a window cover and look at the opposite wall. What do you see? Magic! There in full color and movement will be the world outside the window — upside down!

Sitaatti on tuolta. Katsoin juuri kuvaa 1700-luvulla rakennetusta kannettavasta camera obscurasta. Sen sisälle penkille istumaan mahtui ihminen. Kun valotiiviis ovi suljettiin, ihminen, taiteilija, saattoi piirtää eteensä paperille heijastuvan kuvan. Samalla hänen oli poljettava jaloillaan palkeita jotta ilma kopin sisällä vaihtui.

Kalmanlinja lähestyy. Kohta ehdin taas lukea muutakin kuin työtekstejä, ihan kohta.