Nostalgiatuokio

Kun joskus aikuisena muistelemme lapsuuttamme; ehkä vain yhtä sen iltapäivää, meistä voi silloin tuntua, että tuo hetki oli kultamaa, johon olisi hyvä päästä takaisin. Varhaislapsuuden mielikuvitustako silloin kaipaamme? En luule niin.

Aikuisen maailmankuvamme on rakentunut monimutkaisista havainto- ja käsite-erotteluista: lähellä-kaukana, vasen-oikea, mennyt-nykyhetki-tuleva, valve-uni, tosi-leikki, järki-tunne, oma-toisen, omistaa-vuokrata, esine-esineen nimi, kuva- kuvan esine: aivan loputtomiin erotteluita, joiden avulla yritämme jäsentää jokahetkistä havaitsemisen virtaa. Tässä suhteessa aikuinen, olipa hän mitä rutikuivin salkunkantaja tai mitä pedanttisin kepinheiluttaja, elää paljon enemmän mielikuviensa ja käsitteidensä ohjaamana kuin leikki-ikäinen lapsi.

Aikuiseen verrattuna varhaislapsuuden maailmankuva on eriytymättömämpi ja harvakuteisempi: sen havainto- ja käsite-erottelut ovat määrältään niukempia, rakenteeltaan yksiuloitteisempia ja kestoltaan häilyvämpiä. Lapsella ei ole samaa sisäistä kokemuksen karttaa, johon aikuinen kunkinhetkiset havaintonsa automaattisesti suhdittaa. Siksi lapsen kokemuksissa unen ja valveen, toden ja leikin, kuvan ja sen kohteen, minän ja maailman välinen raja on liukuva.

Lapsella ei vielä ole sosiaalisia tabuja, jotka estävät aikuista julkisesti ilmaisemasta havaintojaan. Lapsi tavoittelee kädellään seinällä vipajavaa valoläikkää, sormella osoitellen hämmästelee vastaantulevan sedän pituutta tai ilahtuen kuuntelee pöytäliinan mukana putoavien lasiesineiden helinää.

Se mitä lapsuuden muistoissa kaipaamme, kadehdimme, turhaan tavoittelemme ja joskus jopa pelolla muistamme, on lapsuuden kokemusmaailman keskittyneisyys: vain yksi asia kerrallaan, sellaisenaan, eriytymättömänä ja koko tarkkaavaisuuden vangitsevana.

Miksi sinulla on noin valtavat korvat? Miten tähdet syntyvät? Miksi joki virtaa?Miksi koivunlehti putoaa syksyllä? Miksi Penttinen ei käy työssä? Vain todellinen realisti jaksaa herkeämättä kysellä tällaisia itsestään selvyyksiä. Havainto- ja käsite-erotteluidensa avulla ympäristöään jäsentävä aikuinen ei juuri kysele tämmöisiä, ellei hän sitten satu olemaan suurikorvainen tai Penttinen.

Luin juuri Antero Salmisen artikkelin "Erään piirroksen anatomia".

Hain Oxford English Dictionarysta sanan "nostalgia":

1. Acute longing for familiar surroundings, esp. regarded as a medical condition; homesickness. Also in extended use.

2. a. Sentimental longing for or regretful memory of a period of the past, esp. one in an individual's own lifetime; (also) sentimental imagining or evocation of a period of the past.

b. Something which causes nostalgia
for the past; freq. as a collective term for things which evoke a former
(remembered) era.

Pidän haikeudesta ja kaihosta. En toki liiallisissa määrin, mutta sopivasti annosteltuina. Yksinäisen rauhallinen haikeus luo ympärille tilaa, ja muut siirtyvät etäämmäs, niin ihmiset kuin asiatkin. Olen hetken vaiti itsekseni, sitten valitsen mihin tahdon keskittyä, ja keskittyminen tulee aikaansaavana kiireettömyytenä. Surumielisyys on tuottava mieliala, työ etenee kun olen irrallani muusta.

Olen tavannut ihmisiä, joille haikeus on murentavaa ja heikentävää. He pitävät soittamiani lauluja surumielisinä.

Minä tulen toimintakyvyttömäksi ja ahdistuneeksi rutiininluomisvaatimusten edessä. Jokainen rutiini, jota en koe täysin välttämättömäksi, ja joka onnistuu livahtamaan elämääni, vähentää kykyäni työskennellä, sillä rutiinit vievät tilaa ja tukkivat sen avaruuden, jonka keskellä työni etenee.

Lyhyt henkäys

The poet does not sit down and laboriously manufacture poetry; he writes when the national soul moves him and he writes what it inspires. The individual prophets, writers, artists or poets are but the means employed by the national soul to give expression to a national religion, a national language or a national literature. They are those of the national group who are most responsive to the stimuli sent out by the national mind. The nationality speaks through them; they are, as it were, the mouth of the group.

Olen kohta pääsemässä Herder-kirjallisuuden suosta suomalaisen kansallisuusaatteen pariin. Vielä kuitenkin sitaatti vuonna 1931 julkaistusta Robert Reinhold Ergangin teoksesta Herder and the Foundations of German Nationalism. Kirjoitusajankohta mietityttää.

Sanat "henkilö", "hengetär", "henkevä" ja "kansanhenki", sekä muita vastaavia henkevyyksiä, kehitettiin kieleemme 1800-luvulla. Sellainen oli ajan henki. Joku toinen sanoi jo hengestä hyvin, ehkä henki tuli häneen ja liikautti?

Joskus ajatus kansanhengestä ja kansallisesta omaleimaisuudesta on tuntunut uudelta.

Selkeää asiatekstiä

Koska asiatyyliä käytettäessä halutaan lukijoille välittää jokin asiasisältö, on tyyli sitä parempaa, mitä täsmällisemmin, nopeammin ja miellyttävämmin vastaanottaja voi tekstin omaksua. Hyvä tyyli on siis selkeää, tiivistä ja havainnollista. Vastaavasti esityksen sekavuus, laveus ja kuivuus ovat asiatyylin suurimmat heikkoudet.

Luen Ritva Rainion aina ihastuttavaa teosta Asiatyyli ja viestintä vuodelta 1968. Pidän kielenhuolto-oppaiden lukemisesta.

Viime aikoina olen miettinyt paljonkin sellaisen kirjoittajan ongelmia, joka koettaa yleistajuisesti esitellä eri tieteiden tuloksia ja etenkin eri tieteiden pyrkimyksiä. Useinkin eri alojen asiantuntijoita moititaan tyylin hämäryydestä, koukeroisesta kielenkäytöstä ja eksymisestä epäolennaisuuksiin. Puhe tai teksti on erikoistermeillä kyllästettyä ja loppumattoman pitkää ja uuvuttavaa.

Nämä moitteet eivät ole aiheettomia. Kuitenkaan en usko, että monikaan kirjoittaja tahallaan on käsittämätön, he vain joutuvat kamppailemaan monen ongelman kanssa kirjoittaessaan. Kuvittelen nyt jonkin tieteenalan tutkijaa kirjoittamassa sanomalehteen tarkoitettua hänen omaa erikoisalaansa esittelevää tekstiä. Kyseessä on kohtalaisen hyvä kirjoittaja.

Ensimmäinen pulma on tietysti sen unohtuminen, minkä asioiden voi olettaa kuuluvan yleissivistykseen. Voi olla vaikea ymmärtää mitkä asiat ovat suurimmalle osalle mahdollisista lukijoista itsestäänselviä, mitkä taas ovat oman opiskelun ja työn myötä tulleet tutkijalle itsestäänselvyyksiksi. Kirjoittaja luulee kirjoittavansa aivan selkeää ja yleistajuista tekstiä vailla vaikeita sivistyssanoja tai muuta ikävää, mutta ei tule ajatelleeksi, että tekstin ymmärtäminen on helppoa vain, jos lukija on selvillä kyseisen alan peruskäsitteistä ja olennaisimmista kysymyksenasetteluista. Tämä unohdus johtaa siihen, että suurin osa mahdollisista lukijoista hylkää tekstin silmäiltyään sitä hetken.

Tämä ei ole vähäinen ongelma. Tilanteeseen voi koettaa samastua kuvittelemalla, että joutuisi selittämään kaupungin joukkoliikenteen toimintaa Afganistanin maaseudulta yllättäen Helsinkiin kuljetetulle ihmiselle, joka ei ole aiemmin käynyt yhdessäkään kaupungissa. Vaikka yhteinen kieli löytyisi, on vaikea arvailla, mistä selostus täytyisi aloittaa.

Seuraava ongelma on se, että kirjoittaja tahtoo yleistäessäänkin välttää kömmähdyksiä. Hän tietää, että hänen alallaan on eräitä merkittäviä kiistakysymyksiä, joihin voi helposti ottaa kantaa jollain aivan viattoman tuntuisella sanavalinnalla. Hän ei tahdo tällaisessa kirjoituksessa ottaa kantaa mihinkään tieteenalan perusteita koskevaan kiistaan.

Oletetaan, että kirjoittaja puhuu tdgjuu-eläimistä, ja joutuu mainitsemaan niiden käpälät eli tassut. Oletetaan myös, että asiantuntijat kiistelevät verissä päin siitä, onko tdgjuu-eläimellä käpälät vai tassut. Kiistalla ei ole yleistajuisen artikkelin kirjoittamisen kannalta mitään väliä, mutta pitää muistaa, että kaikki nuo asiantuntijat myös lukevat kirjoittajamme artikkelin. Hän siis joutuu jatkuvasti sanomaan "tdgjuun käpälät tai tassut" ollakseen nostattamatta päälleen suuren kollegajoukon vihoja. Varmaan kirjoittajan itsensäkin mielestä olisi harmillista antaa toiselle tulkinnalle tgjuun alaraajojen osasta etusija, jos hän kerran ei tahdo ottaa asiaan kantaa.

Valittu ilmaus ei kuitenkaan ole kovin selkeä, lukija mielestä se luultavasti on omituinen. Tehdessään yleistystä kirjoittaja saattaa kohdata monia tällaisia pulmia, joiden selittäminen lukijalle ei ole mahdollista, koska selitys veisi liikaa tilaa. Hän joutuu siis joko tekemään viattoman oloisilla sanavalinnoilla merkittäviä valintoja kiistoissa perustelematta väitteitään mitenkään, mikä on ikävää ja epätieteellistä, tai käyttämään kummallisilta tuntuvia ilmauksia. Valinta ei ole helppo.

Kolmas ongelma on ehkä hankalin kirjoittajamme kannalta. Suuri osa lukijoista näet arvelee ymmärtävänsä kirjoittajan erikoisalasta jotain, mutta heidän ymmärryksensä alasta eroaa merkittävällä tavalla siitä, miten kirjoittaja alansa ja oman tehtävänsä käsittää. Lukija tahtoo tutkijalta vastauksia eri kysymyksiin kuin mihin tutkija etsii vastauksia tai mistä hän on edes kiinnostunut. Tämän vuoksi kirjoittaja saa kiukkuisia vastineita.

Lukija toivoo kielitieteilijän antavan joukon sääntöjä: kertovan mikä on oikein sanottu, mikä väärin. Tutkija taas ei usko kielen olevan sellainen asia, jossa lukijan toivomia sääntöjä voisi antaa. Lukija hermostuu. Tutkija koettaa perustella ratkaisuaan, selittää, miksi hän pitää ehdottomien kielioppisääntöjen antamista mahdottomana. Lukija turhautuu: ei hän tahdo mitään ikävystyttävää käsiteanalyysiä, hän tahtoo tietää mikä on oikein ja mikä väärin. Jos tutkija ei osaa sitä kertoa, hänen täytyy olla huono tutkija. Tutkija palaa vaisuna kammioonsa.

Lukija toivoo biologin perustelevan ihmisten toimintaa, selittävän mitä hyötyä mistäkin vietistä on, kertovan mitä hyötyä vaikkapa homoseksuaalisuudesta ihmislajin kannalta on, tai määrittelevän mikä toiminta on luonnollista ja mikä ei. Tutkija koettaa selittää, ettei tällainen ole luonnontiedettä. Biologi ei oleta suunnitelmia, joita luonto noudattaisi, eikä puhu jonkin ilmiön hyödyllisyydestä tai haitallisuudesta sillä tavalla kuin lukija tahtoisi. Hän ei oleta, että vaikkapa homoseksuaalisuudesta tarvitsisi olla mitään hyötyä siinä merkityksessä, mitä lukija tässä ajaa takaa. Lukija hermostuu: mitä iloa biologiasta on, jos se ei selitä mitä tarkoitusta varten ihmiset ja eläimet toimivat kuten toimivat. Tutkija koettaa selittää päämääräsyyn käsitteen epätieteellisyyttä. Lukija kyllästyy tykkänään, ei hän tahdo mitään käsiteanalyysiä vaan vastauksia. Tutkija vaikenee.

Tutkija ei ole lainlaatija eikä pappi. Häneltä kuitenkin tahdotaan vastauksia kysymyksiin, joihin lainlaatijoiden tai pappien vastaukset olisivat sopivampia. Hyvin harvoin kukaan jaksaa kuunnella kun tutkija koettaa selittää miksi kysymys, johon häneltä vaaditaan vastausta, on tutkijan mielestä väärin muotoiltu.

Kummallinen sana

Meemi (meme) on ensimmäisenä eläintieteilijä Richard Dawkinsin kirjassaan The Selfish Gene vuonna 1976 käyttöönottama termi, jota etenkin Susan Blackmore (Blackmore, 2000) kannattaa. Meemi on oikeastaan materialistinen tapa välttää puhumista ideoista ja mielestä. Meemiä on sanottu myös kulttuurigeeniksi. Tällä ei tarkoiteta jotakin ihmisen geeniä, joka saisi aikaa kulttuurin, vaan kulttuurin evolutionaarista yksikköä, joka vastaa sitä, mitä geeni on biologisille organismeille. (Lähde)

Tahtoisin tietää mitkä välivaiheet ovat yhdistäneet tai yhdistävät sanan "meemi" erilaiset käytöt toisiinsa. Miten siihen, että vastaan hassuun kysymysjoukkoon koska monet muutkin bloggaajat ovat eilen tai tänään tehneet niin, liittyy tuo yllä kuvattu meemiys? Koska tämä on kummastuttanut minua jo jonkin aikaa, kerron kodistani, kuten moni muukin.

1. Kun astut sisään ulko-ovestasi ja katsot vasemmalle, mitä näet?
Näen ikkunan, sen edessä olevan pöydän, pöydällä paperi- ja kirjakasoja, isomman kirjahyllyn ja pienemmän kirjahyllyn, sekä pianonkulman, ainakin.

2. Minkä värinen matto on olohuoneessasi?
Ainoassa huoneessani on punasävyinen kelim-matto.

3. Kun katsot ulos keittiösi ikkunasta, mitä näet?
Kun katson ulos ainoasta ikkunastani, näen pihan toisella puolen olevien talojen seiniä ja kattoja, taivasta ja yleensä lokkeja. Yhden talon katolla on hauska tuulessa pyörivä härveli.

4. Mitä tavaroita löytyy lavuaarisi reunalta?
Muistaakseni hammastahnapurso, kynsiharja, saippua ja toinen purso, jossa on hiusmuotoilutuotetta, jota en osaa nimetä.

5. Mikä on kotisi viihtyisin huone?
Se ainoa.

6. Mikä on kotisi ihastuttavin yksityiskohta?
Eiköhän sentään parvi, josta olen sisustanut pienen henkilökohtaisen museon, saaden samalla hyvän säilytyspaikan kaikille sellaisille tavaroille, joita en tarvitse, mutta joita en raaski heittää pois koska niihin on joskus tarttunut merkittävyyttä.

7. Mikä kotisi yksityiskohta kaipaisi pientä remonttia?
Tiskipöydän ja seinän väli kaipaisi Sikaflexiä.

8. Mikä on sinulle mieluisin asumismuoto?
Tahtoisin pienen asunnon, jonka ikkunoista olisi näkymä suurkaupungin kattojen yli, ja jonka komerosta johtaisi maaginen käytävä synkän vuoristojärven rannalla korven keskellä kohoavaan puoliksi raunioituneeseen linnaan, jonka villiintyneen puiston toisella puolen olisi meren rannassa satukirjan ihana kalastajakylä yhteisöineen.

9. Missä säilytät imuriasi?
Komerossa.

10. Oletko tyytyväinen kotisi sisustukseen?
Melko.

11. Onko seinilläsi enemmän tauluja vai julisteita?
Pari julistetta kyllä, siellä parvella, sekä muutama grafiikanlehti ja taidevalokuva, luokitellaankohan ne tauluiksi? Entä kenialainen kanga (siinä lukee "Ubaya ulionitakia mola hakunijalia", osaan ulkoa mutten tiedä mitä tarkoittaa) tai parin neliömetrin kokoinen pahville liimattu ja kehystetty Air Francen mainosmaailmankartta?

12. Petaatko sänkysi joka aamu?
Kyllä.

Noin, nyt olen siis osallistunut meemiin. Ei auttanut, kummastus pysyy.

Maan hiljaiset

Camminiamo una sera sul fianco di un colle,
In silenzio. Nell'ombra del tardo crepuscolo
Mio cugino è un gigante vestito di bianco
Che si muove pacato, abbronzato nel volto,
Taciturno. Tacere è la nostra virtù.
Qualche nostro antenato dev'essere stato ben solo
– un grand'uomo tra idioti o un povero folle –
per insegnare ai suoi tanto silenzio.

Tuo on Cesare Pavesea, "I mari del Sud". Mietin aivan muuta, ja se näkyy siinä mitä lukemastani tuli mieleen.

Per insegnare ai suoi tanto silenzio: opettaakseen omilleen niin paljon hiljaisuutta. Ajatus suvusta, joka on perinyt hiljaisuuden joltain etäiseltä esi-isältään. Suvun luonne on muotoutunut tuon esi-isän satunnaisesta syystä johtuneen hiljaisuuden mukaan. Suku kytkeytyy muihin sukuihin, ja niin maa on eräänä päivänä täynnä vaitonaisia. Vaitonaiset ovat kotonaan vaitonaisten seurassa, heidän ajattelunsa kulkee samoja ratoja, he ymmärtävät toistensa harvoja sanoja, ja ennen muuta hiljaisuutta.

Ajattelen Rousseauta ja Herderiä.

Eräänä päivänä, juuri oikealla hetkellä, vaitonaisten keskuuteen saapui juuri oikeanlainen lainsäätäjä. Hän herätti vaitonaiset huomaamaan itsensä vaitonaisina, ja sääsi näille lait, jotka ilmensivät vaitonaisten omimpia ajattelutapoja. Vaitonaisista oli tullut kansakunta. Sulkeutuivatko vaitonaiset omiin oloihinsa jotteivat joutuisi vertaamaan omaansa toisten omaan, itselleen vieraaseen, ja hyödyttömästi, hedelmättömästi kärsimään tästä vertailusta? Osaisivatko he pitää arvossa omaa historiaansa, tapojaan ja vaiteliaita kansantanssejaan?

Nyt ajattelen romantiikkaa, saksalaista idealismia ja nationalismin kehitystä.

Eksyisivätkö vaitonaiset muita kohdatessaan hylkäämään oman elämäntapansa, koettaen kömpelösti matkia vieraiden puheen vuolautta? Vai osaisivatko he antaa omalleen arvon ja kohottaa vaitonaista ajatteluaan yhä ylemmäs, kaikkien ihmisten hyväksi, paljonkin puhuvien? Jakavatko vaitonaiset omaa viisauttaan muillekin?

Nyt mietin jo Heideggeria.

Jakaessaan vaitonaista viisauttaan toisille, eivätkö vaitonaiset eksy loputtomaan puheeseen? Miten vaitonainen on se, joka puhuu vaitiolon hyveestä? Avaa vuosien saatossa omaksutun viisauden kommunikaation jokapäiväisyydelle, joka mittaa kaiken samalla mitalla, joka näkee kaiken kaikille ymmärrettävänä, niin ettei mikään enää ole omaa, ja muille omituista, koska kaikki voivat omaksua kaiken? Eivätkö vaitonaiset näin tekemällä hylkää omansa, viisauden joka ei perustu sanomiseen?

Mutta.

Tarinassa maasta täynnä hiljaisia unohdetaan, että ajatus omasta viisaudesta, joka olisi eri kansoilla eri, pohjautuu käsitykseen, joka on puhuttavissa ja sanottavissa. Ajatus vaitonaisten oman viisauden erityisluonteesta ja ainutlaatuisuudesta perustuu olettamukselle, että jokaisella kansalla on ainutlaatuista ja muille välittymätöntä viisautta, kullakin omansalaista. Tässä suhteessa kansat siis olisivat toistensa kaltaisia, tämä samankaltaisuus on kommunikoitavissa ja tämä sääntö pätee kaikkien kansojen kohdalla. Ajatus vaitonaisten viisauden ainutlaatuisuudesta perustuu siis oletukselle kansojen yli kulkevasta kommunikaatiosta ja yleispätevistä kuvauksista.

(Tosiaan: sain viime kirjoituksessani manaamani justify-komennon toimimaan.)

"Miksei ne voi puhua humanistia?"

text-align:right;
This text is right aligned.
The alignment can be set to left, right, or justify.

margin:15px;
This has a 15px margin all around.
padding:15px;
This has 15px of padding all around.
Margin and padding both specify the amount of space around something. The difference is that a margin is outside the border and padding is inside. (The border here is just for illustration.) As with the border, you can specify one side at time with margin-left, padding-top, etc. You can also set all at once with margin:1px 2px 3px 4px; where the order is top, right, bottom, left.

Kävin tänään kursorisesti läpi eräitä Herder-kommentaareja. Sitten selailin blogeja, ja opittuani uutta Kjartan Flögstadista, törmäsin ällistyksekseni Plökin kommenttilaatikossa myös minulle suunnattuun kehotukseen muokata tätä lukupäiväkirjaani lukukelpoisemman näköiseksi. Tahtoisin tehdä niin, ja olen koettanutkin, moneen otteeseen. Minä vain en osaa.

Päädyin erään tuttavani kanssa kerran tutkailemaan verkossa julkaistua varsin mielenkiintoisen oloista tutkimusta. Valitettavasti jotta olisin voinut lukea sen, minun olisi pitänyt joko ottaa selville kuinka mikäkin erikoismerkki tulisi ymmärtää ja kirjoittaa tulkintalegenda lapuille vierelleni, tai oikeastaan opetella ymmärtämään kyseisiä häkkyröitä prima vista. Mikäs siinä, ymmärrän että muitakin merkkejä kuin kirjaimia ajoin tarvitaan. Nuotteja luen varsin sujuvasti, soitankin suoraan nuoteista jos kappale ei ole liian vaikea. Kun vuosia sitten suoritin pakolliset logiikankurssit, luin niitä häkkyröitä ongelmitta. Sittemmin olen unohtanut ne. Tuttavani toteamuksen tuosta taannoisesta tutkimuksesta valitsin tämän kirjoituksen otsikoksi.

Tässä on kuitenkin kyse hieman erilaisesta "miksei ne voi puhua humanistia"-toiveesta kuin tuolloin. Bloggerin käyttöohje on yksinkertaistettu liian pitkälle, kaikki sanotaan niin lyhyesti, ettei mitään enää ymmärrä. Jos ensimmäinen arvaus tulkintametodista menee pieleen, toista ei enää osaa tehdä. Minä en ainakaan osaa.

Olisin tahtonut säilyttää lukupäiväkirjani vanhan ulkoasun: Otsikot keskellä, sopivan levyinen palsta, tasatut reunat, mustaa tekstiä valkealla pohjalla, fonttina garamond (pidän Paradeigma-sarjasta), ei mitään ylimääräistä. Bloggerin uudistus sotki sen enkä ole onnistunut korjaamaan sotkua.

Ainoa valmis pohja, josta minun muokkaamalla pitäisi saada tahtomanilainen, on nimeltään Simple II. Saan tekstin keskitettyä helposti tahtomallani tavalla ja fontin vaihdettua mieleisekseni, mutta sitten alkavat ongelmat.

Palsta saisi olla leveämpi kuin se nyt on, muttei niin leveä, että sen lukeminen näytöltä olisi vaikeaa. Tuon valmiin pohjan palstanleveys on liioiteltu. Olen monella eri tavalla koettanut soveltaa tuota minimaalista marginaaleja koskevaa ohjetta, jota ylla siteeraan, mutta mitään ei tapahdu. Myöskään "text-align:justify" ei vaikuta mihinkään.

Pyysin jo aikaa sitten apua Raisalta, joka on ainakin aiemmin osannut lukea Bloggerin käyttöohjeita. Tällä kertaa hänkään ei osannut. Jos joku osaa antaa minulle yksinkertaisen neuvon, jolla selviän pulmastani, olen hyvin kiitollinen. Sähköpostiosoite löytyy yltä. Jos en saa humanistiksi kirjoitettuja neuvoja, tämän blogin ulkoasu pysyy valitettavasti ainakin vielä joitain kuukausia nykyisenlaisena. Vasta aikaisintaan ensi keväänä minulla on aikaa alkaa taas opiskella uusia notaatiotapoja ja kieliä.

(Lopuksi haaveileva lisäys: oikeasti tahtoisin säilyttää tämän ulkoasun muuten, mutta siirtää linkit tuosta oikealta vaikkapa sivun alalaitaan ja muuttaa palstan otsikkolaatikon levyiseksi, sekä tasata rivit tuolla toimimattomalla justify-komennolla. Tämä on varmaan aivan liiallista unelmointia toteutuakseen helposti.)

Luovuttaminen

Resignaatio

Yö, päivä, illan ruskotus, aamun koitto,
hymy aavain tyynten ja korska myrskysää--
se kaikki on yhtä sulle. Ei määrä loitto
nyt enää mieltäs houkuta vilhtyvää.

Myös yhtä kallis sulle on tappio, voitto.
Mut kallein kaikesta on syvä rauha tää,
joka raskain lainein kuin meren iltasoitto
verenkäyntiis yhtyen nyt sinun sieluus jää.

Kuin vanha aallonkyntäjä kariin juuttuin
joka tuulelta yöksi jo suljet purjeitas.
Muun kaiken kalliin pettäen, kaiken puuttuin
jo tyytymys vartioi sinun porttias.
Muun kaiken murentain sekä itse muuttuin;
niin, aika nöyrtyvä on sinun kohdallas.

Itse asiassa olen lukenut tänään Eric Hobsbawmia (yhtä kirjaa ja muutaman artikkelin), Miroslav Hrochin artikkelin "From National Movement to the Fully-formed Nation: TheNation-building Process in Europe" sekä Anthony D. Smithin artikkelin "The Origins of Nations". Kaikki nuo tekstit käsittelevät nationalismin ja modernin kansallisuuskäsityksen kehittymistä. Kuitenkin siteeraan yllä Uuno Kailasta. Onneksi on Project Gutenberg, ja onneksi yliopiston koneilla on kuulokkeita tähän.

Hermostuin aivan muusta kuin lukemisesta. Menetän harvoin malttini, joten en ole tottunut siihen, ja rauhoittuminen kestää hetken.

Mitkä tilanteet ovat sellaisia, joiden korjaamisyrityksiin ei kannata valuttaa voimiaan? Milloin on joko keksittävä aivan uusi ratkaisu, aloitettava alusta — tai joissain tapauksissa — luovuttava kokonaan? Joskus joudun tuollaisiin tilanteisiin yksinäni, ja siitä osaan selvitä. Hankalampaa on, jos asiaan liittyy muita ihmisiä.

Taito tunnistaaa tuollainen tilanne mahdollisimman aikaisin on arvokas. Ihminen joka tunnistaa nuo tilanteet voi ajoissa ottaa omaan hoitoonsa tehtävän, jonka tekijä ei työhön kykenekään, eikä käytä kaikkien energiaa ja aikaa turhiin opetusyrityksiin. Hän ei joudu huomaamaan, että väitellessään aiheesta ja asiasta, mielenkiinnosta ja oppiakseen, väittelytoveri onkin loukkaantunut siitä, ettei hänen kanssaan olla samaa mieltä. Hän ei koeta selittää, siloitella, tehdä työtä puoliksi toisen puolesta, hän ei patista, hän ei joudu kertomaan, ettei väittely ole sama asia kuin riita - hän välttää nämä tilanteeet, resignoituu ajoissa ja vaikenee.

Minä en tahdo olla tuo ihminen. Uskoni ihmisten kykyyn kehittyä on luja. Kyllä, tiedän etteivät kaikki jaa käsitystäni siitä, mitä "kehittyminen" tällaisissa tapauksissa merkitsisi.

Vaan patistaminen ja ojentaminen eivät useinkaan ole hyviä keinoja auttaa ketään. Mitä jää sille alueelle, joka on vastuun toiselta pois ottamisen ja luovuttamisen välissä? Luottamus elää tuolla seudulla — jos elää.

Seurata aikaansa

– Nyt ymmärrän, miksi suhtaudut niin kyynisesti kaikkeen, Teppo sanoi hitaasti.
– Mihin kaikkeen?
– Itseesi ennen muuta. Ja seksiin ja rakkauteen.
– Ellei ole mielenkiintoa, Irmeli sanoi olkapäitään kohauttaen. – Tympäisee.
– Sitä se kasvatus teettää! Ovat iskeneet sinuun ikävän turhauman, tyttö-rukka.
Irmeli heitti hiuksiaan taakse. Hänen silmissään välähti. – En siedä, että minua pahoitellaan. Uskotko, että joskus iskee mieleeni sellainen vimma, jotta haluaisin olla oikein paha, tarkoitan kova ja laskelmoiva ... mitenkä sanoisin, juuri sellainen syntisäkki, jona minua pitävät.
– Ei sinua kukaan pidä syntisäkkinä. Ei voi. Olet saanut sellaisen päähänpinttymän. Tepon ääni oli rauhallisen vakava, hyvin vähän teppomainen. – Ja kuule, sanonko vielä, toivon ettet vimmastu.
– En vimmastu.
– Sitä minä vain, että jos jatkat tuota kyynisyyttäsi ja tapo tahallasi heittäydyt kylmemmäksi kuin oikea luontosi onkaan, teet itsestäsi vielä frigidin. Ei sinunlaisesi tyttö ole luotu sellaiseen. Tekisipä mieleni olla oikein vihainen ja vähän ravistella sinua hereille.

Ostin eilen kirpputorilta kymmenellä sentillä Aino Räsäsen Helena-sarjan kahdennekymmenennen osan, Helenan terveiset. Luin sen tietysti heti. Olen joskus lukenut sarjan ensimmäisen osan, ja nyt oli vallan riemastuttavaa saada kuulla viehkon Helenan tyttärentyttären Irmelin eroottisista pulmista.

Helena on ollut merkittävä hahmo kulttuurimme mielikuvituksessa, etenkin 40-luvun loppupuolella. Sarjan ensimmäiset osat olivat niin pidetttyjä, että joka seitsemännestä syntyneestä poikalapsesta tuli tuolloin sankari Jari Junkkerin kaima. Kirja kirjalta siirryttiin 1910-luvulta 70-luvulle, Aino Räsänen seurasi aikaansa ja sankarittaret emansipoituivat. Räsänen ihmettelikin myöhemmin mikä Helenassa niin viehätti: "Mitähän varten koko Suomen kansa on ihastunut Helenaan, joka on niin poroporvarillinen. Se on niin kapeaa se Helenan elämäntapa, kun sitä nyt katselee."

Niinpä Irmeli taistelee tarmokkaammin ennalta määrättyjä naisenraameja vastaan. Kirja toki päättyy Irmelin ihanaan lemmenkohtukseen Pärre-nimisen yrmeänerakkomaisen biologin ja luonnonsuojelijan kanssa.

Tietysti Irmeli on kaavan mukainen kapinoiva tyttölapsi, joka tahtoo todistaa osaavansa ja pystyvänsä itse. Tietysti tällainen kirjallisuus toisintaa ja tuottaa sellaistaa naiskuvaa, jonka kanssa moni (muiden muassa minä) on joutunut ja joutuu vääntämään kättä. Tämä ei kuitenkaan ole ollenkaan niin kiinnostavaa kuin se, että kirjoissa käsitellään tätä kädenvääntöä. Käsittely ei ole erityisen syvälle luotaavaa, arvelen sen pikemminkin olevan tyypillistä tai aikaa kuvaavaa. Irmelin tytär epäilemättä bloggaisi parisuhdekriiseistään ja keskustelisi pettämisen määritelmästä Suomi24 -palstalla. Oletan että se olisi yllättävyydessään ja rohkeudessaan verrattavissa Irmelin suoriin puheisiin seksistä, turhaumista ja frigidiydestä.

Jos ilmaus "seurata aikaansa" otetaan vakavasti ja kirjaimellisesti, Räsänen taisi todella uskollisesti seurata aikaansa. Hän selvästikin osui siihen keskusteluun ja niihin ajattelutapoihin, jotka hyvin suuri osa kulloisenkin kirjan aikalaisista tunsi. Minua kiinnostaa tapa, jolla vuolas itsereflektio ja roolimallien luomien odotusten kritiikki kulloinkin yhtyvät jaetuksi kuvaksi nykyaikaisesta naiseudesta. Joskus harmittaa ettei kuvaa mieheydestä tuoteta yhtä vahvasti itseään ruotivalla puhetulvalla, tuota tuottamista kun on siksi hankalampi seurata. Vai johtuukohan kokemani suhteellinen hankaluus jostain muusta?

Ruunulinnan Macbeth

Yhtä ääripäätä edustaa Ruunulinna, jonka tapahtumat sijoitettiin Karjalaan. Se, että kirjan esikuvana oli Shakespearen Macbeth, ilmenee teoksen jälkisanoista ja juonirakenteesta, ja siihen viitataan myös kirja-arvioissa. Ruunulinna edusti ehkä puhtaimmin pyrkimystä luoda suomalaista kirjallisuutta ja samalla kirjoittaa Suomelle historiaa. Kirjoittaja Jacob Fredrik Lagervall kertoi lukijoille, että Macbethin tapahtumat oikeasti tapahtuivat Suomessa. Hän vetosi jälkipuheessa siihen aikaan hyvin suosittuun kirjailijaan Walter Scottiin:

"Aine eelläkäypään murhekuvaukseen on jo ammoin käsitetty Englannin kielellä Shakespearilta ja kerrattu ikään kuin se olisi tapahtunut Skottlannissa; mutta Valter Scott, tarussaan (History of Scotland), kieltää sen siellä tapahtuneen. Missä se sitten olisi tapahtunut? Kotimaassamme. Sen jälkeen on sama Murhekuvaus (mitetty Macbeth) käännetty usiammillen kielillen, se on vaikuttanut minua toimittamaan tätä meijän omalla kielellämme, ojentain sitä sen jälkeen kuin minä olen luullut asian vaativan ettei Valter Scott voisi siinä mitään kiistää."

Niinpä Ruunulinnan henkilöluettelosta löytyvät pikkuvihan aikaiset sotapäälliköt Sallinen ja Haapalainen, ja suomalaisen mytologian hahmot Syöjätär, Vaiviatar ja Mammotar. Kirjan murhamiehet puhuvat outoa itäistä murretta. Runomitassa, joka seurailee vanhan suomalaisen kansanrunon mittaa, näkyy pyrkimys tuottaa suomalaista kirjallisuutta.

Luen SKS:n tänä vuonna julkaisemaa artikkelikokoelmaa Yhteistä kieltä tekemässä, Näkökulmia suomen kirjakielen kehitykseen 1800-luvulla, josta olen täällä puhunut aiemminkin, ja joka on harvinaisen mainio. Sitaatti on Outi Paloposken artikkelista "Suomennoskirjallisuus 1800-luvun alkupuolella".

Kääntämistä ei ole aina ymmärretty samalla tavalla. Käännöksen ja mukaelman välinen ero ei ole itsestäänselvä. Miksi pitäisi muuttaa kieli ymmärrettäväksi tietylle lukiajoukolle, mutta jättää tapahtumaympäristö vieraaksi? Tai miten pitäisi valita se piste, jossa kielestä toiseen mukauttaminen saa riittää? Sirkka Paikkala kertoo artikkelissaan "Kotoista vai kansainvälistä?" 1800-luvulla käydyistä kiistoista paikannimien kirjoitusasuista. Voisimmehan me kirjoittaa Portoo sen sijaan että kirjoitamme Bordeaux.

Tai miksi pitäisi tyytyä kirjailijan tekemiin huonoihin ratkaisuihin, kun niitä voi uudelleenkerrottaessa muuttaa? Tähän tapaan ajatteli vielä 1900-luvun puolella Siviä Heinämaa, joka mukaili Robinson Crusoen Suomen lapsille sopivammaksi. Risto Roopenpojan ihmeellinen elämä kertoo vanhempiaan vastaan kapinoivasta ja merille karkaavasta Ristosta, joka haaksirikkouduttuaan autiolle saarelle oppii katumaan uppiniskaisuuttaan. Perjantai on kai jäänyt jollekin naapurisaarelle.

Tällaisissa teoksissa kirjoittajasuomentajat saattoivat alku- tai jälkisanoissaan huolellisesti perustella ratkaisunsa, mutta saattoivat myös kokonaan jättää mainitsematta, että kyseessä on käännös. Alkuperäisen kirjoittajan tekijänoikeuksien ei ole aina ajateltu ulottuvan käännöksiin asti. Käännös saatettiin katsoa osaksi sen maan kirjallisuutta, jonka kielelle käännös on tehty. Suomennos omistettiin, siitä tuli meidän kirjallisuuttamme, sitä kulttuurista pääomaa, jonka varassa suomalaisuus kehittyi ja muotoutui. Ruunulinnan käännöstrategia sekä ilmentää tätä käsitystä että kertoo Lagervallin toiveista sen suhteen, millaiseksi muotoutuva "suomalaisuus" tulisi ymmärtää. "Siinä istuu Karjalainen kiwellä järwen rannalla jännittäin kantelettaan", kerrottiin kirjan kansikuvasta eräässä arvostelussa . Ylvästä.

Päädyin puhumaan isäni kanssa nihilismistä

So, the question to which these lectures will be a minor contribution is the following: given the aporiae into which the problem of nihilism and its overcoming seems driven, what might count as a response to nihilism, given the pervasiveness of the experience of disappointment? What form(s) of imaginative resistance is (are) still possible, both philosophically, aesthetically and politically?

Päädyin puhumaan isäni kanssa nihilismistä. Koska meillä kummallakin oli kiire, aihetta ehdittiin vain sivuta. Muutama sana jäi tänne sanottavaksi. Ylläoleva sitaatti on Simon Critchleyn kirjasta Very Little ... Almost Nothing; Death, Philosophy, Literature.

Puhuimme todellisuuskäsitysten tasa-arvoisuudesta. Onko solipsistin oletus maailmasta vain hänen mielteenään tolkuton, tai pitäisikö pitää jotenkin totuutta kuvaavana kiduttajan ajatusta, että kidutettava on kykenemätön tuntemaan?

Joskus se mittapuu, jolla oikea ja väärä sekä tosi ja valhe määriteltiin, saatettiin asettaa Jumalan hoiviin. Nykyään näin ei tahdota tehdä. Tosi ja valhe tai virhe voidaan määritellä myös olettamalla ihmisen havainto virheettömäksi kuvaksi maailmasta ja kaikki ihmisten havainnot periaatteessa toistensa kanssa yhteensovitettaviksi. Tämä on kuitenkin hankalaa. Havaintojen ja kokemusten eroista ei tunnuta päästävän eroon.

Valittiin mikä hyvänsä perusta ja perustalle asettuva mittapuu toden tai järkevän määrittelylle, tuota valintaa ei voida oikeuttaa kuin itsellään. Jumalan olettaminen järkevyyden ja totuuden mitaksi on näyttäytynyt järkevänä ja totena. Ihmisen ja hänen havaintonsa määrääminen todellisuuden ja järkevyyden mitaksi on sekin näyttänyt järkevältä.

Jos yleisesti pätevän perustan ajatuksesta luovutaaan, joudutaan ottamaan huomioon kaikenlaisia solipsismeja sun muita järjettömiltä tuntuvia käsityksiä järkevyydestä ja totuudesta. En tunne yhtään solipsistia enkä ole tainnut kenestäkään puhdasverisestä solipsistista kuullakaan, mutta voihan heitä jossain piillä. Yleensä solipsismiin vain viitataan kun tahdotaan kritisoida jotakuta, joka kyseenalaistaa yhden todellisuuskäsityksen ehdottoman oikeellisuuden verrattuna muihin. Hänen on tultava toimeen solipsistien ja toimiaan oikeuttavien kiduttajien kanssa, hän ei voi väittää näiden vain olevan väärässä.

Tämä vastaveto on minusta kestämätön. Se perustuu eri käsitykselle totuudesta kuin mitä se koettaa puolustaa. Ajatellaan että totuus on vakaa ja muuttumaton, jotain joka valtaa ihmisen kiistämättömänä selvyytenä kun hän sen ymmärtää. Miksi tällaista totuutta puolustetaan vetoamalla siihen, että toisenlainen käsitys totuudesta on epäkäytännöllinen ja hankala? Tämä argumenttihan voidaan muotoilla suunnilleen seuraavasti: On totta, että totuus on yksi, vakaa ja muuttumaton, koska olisi vaikeaa ja monimutkaista jos niin ei olisi.

Tukevasti tuntuva totuus on jotain, joka on itse koettava totuudeksi. Siihen on uskottava ja luotettava. Jos ihmisen totuuskäsitykseen kuuluu sisäisen ristiriidatttomuuden ja perusteltavuuden vaatimus, hän törmää jossain vaiheessa nihilismiin. Kuten jo totesin, perimmäistä perustaa, joka olisi sekin perusteltu, ei löydy. On joko asetettava perustaksi jonkinlainen usko tai heittäydyttävä täysin piittaamattomaksi totuudesta, arvellaan.

Usein nihilismi kai koetaan peikoksi koska arvellaan sen johtavan piittaamattomuuteen. Kuitenkaan täysin johdonmukaisia piittaamattomia nihilistejä ei juuri löydy kuin Dostojevskin romaaneista, eikä oikeastaaan sieltäkään. Sitä paitsi piittaamattomuus ja totuuden olemassaolon kiistäminen ei ole mitenkään johdonmukainen reaktio nihilismin edessä. Se on aivan yhtä epäjohdonmukainen ja perusteeton kuin mikä muu reaktio hyvänsä. Täydellinen reagoimattomuuskaan ei ole mitenkään perusteltavissa, eihän ole perustaaa jolle perustelun voisi pystyttää.

Minusta silmien sulkeminen siltä, ettei perustaa löydy, on virhe. Koen paremmaksi tiedostaa, etten tiedä mille perustan käsitykseni todesta tai kuvani maailmasta, kuin unohtaa tai kiistää tietämättömyyteni. Olen valmis puolustamaan todeksi kokemiani asioita, vaikken loppujen lopuksi voi perustaa tätä valmiuttani millekään muulle kuin kokemukselleni totuudesta. Tähän kokemukseeni kuuluu usko, että jonkun toisen kokemus voi olla aivan toisenlainen. Ristiriita on selvä ja näkyvä. Onneksi en usko olevani yksin ihmetellessäni mille etiikka voisi perustua.