Vaikenemisen taito

Poi, verso la sera, Peppone si rimise il cappotto e si avviò verso la porta.
"Spero che non sfrutterete ignobilmente questo episodio di debolezza".
"No". rispose don Camillo. "Però il giorno in qui dovrò impicciarti, nessuno potrà impedirmi di impicciarti con rispetto".

Kävin juuri äitini kanssa Emmassa. Ai että pidän Pentti Kaskipuron grafiikasta. Ja nauroin taas tikahtuakseni Anu Tuomisen töille, erityisesti sille, jossa on iso virkattu mustikka suppilossa pullon päällä ja pieniä sisällä. Olisikohan sen nimi Pensasmustikoiden säilöminen? Jotain senkaltaista joka tapauksessa. Tuolta, otsakkeen esineteos alta löytyy (kun vähän odottaa) melkein yhtä hauska Porkkanoiden kasvattaminen.

Olen jaksanut taas lukeakin, enkä edes pelkästään isä Camillo -juttuja, vaan kaikenlaista muutakin, mutta siteeraan yllä kuitenkin Guareschia. Don Camillo ja Peppone ovat minusta hupaisa parivaljakko, toistensa parhaat viholliset. Hyvässä yhteisymmärryksessä eri mieltä oleminen on kuitenkin mahdollista vain koska Pepponen ja don Camillon erimielisyys on näennäistä. He ovat päätyneet edustamaan vastakkaisia poliittisia kantoja, mutta heidän intuitiivisesti alati varma moraalikäsityksensä on sama. He rikkovat moraaliaan vastaan tavan takaa erilaisin tavoin ja siksikin ymmärtävät toisiaan.

Tulta syöksevä lintu kirjoitti vastikään vaikeista asioista vaikenemisen ankeudesta. Olen kyllä samaa mieltä, ystäville on uskallettava esittää eriävä näkemyksensä vaikka uhkana olisi, että he loukkaantuvat ja etääntyvät (ja jällleen kerran tuo määräävä muoto "uskallettava" määrää vain minua; en esitä toisia velvoittavia eettisiä ohjenuoria). Rajausta "hyvässä, tai vähintään neutraalissa, hengessä eri mieltä" tekee kuitenkin mieli laventaa, sillä se kuulostaa siltä kuin erimielisyydenilmaukseensa ei sopisi päästää intohimon häivääkään, minkäänlaista oikeassaolemisen varmuuden tai epävarmuuden paatosta. (Kas, hieno paatoksen sanakirjamääritelmä.) Erimielisyydet toisilleen hyvää tahtovien kesken ovat liki järjestään paatoksellisia; olennaista on paatoksen tunnistaminen ja kurissa pitäminen, ei sen tukahduttaminen.

Olen kuitenkin sitä mieltä, että eräs vaikeimmista ja tärkeimmistä oppimistani asioista on taito pysyä vaiti vaikka toinen on ilmiselvästi väärässä. Erimielisyyden hedelmällinen ilmaiseminen on näet mahdollista vain kun yhteistä maastoa löytyy. Aina ei löydy, ei ainakaan riittävästi. Kaikki lukijani tietävät epäilemättä, kuinka toivotonta esimerkiksi verkossa on keskustelun kohottaminen ylös kuraisten argumentin irvikuvien suosta kun se on kerran sinne uponnut. On selvää, että keskustelijat ovat väärässä; koko keskustelua jäsentävä kehikko on harhainen ja huono. Keskustelijat ovat vajonneet inttämään vastakkainasetteluista, joita ei ole olemassa muualla kuin heidän inttäjäisissään. On useita monin tavoin sympaattisiakin blogeja, joita en enää lue, koska niissä tai niiden kommenteissa sorrutaan välillä sellaisiin tympeyksiin, jonne en tahdo. Äitini tapaa lähetellä minulla karmivimpia paloja eräältä sähköpostilistalta, jonka keskustelut alittavat kysymyksenasetteluillaan ja ennakko-oletuksillaan välillä typeryydenkuvittelukykyni rajat. Sinne en sentään ole vaarassa vastata mitään, joten en ole vielä pyytänyt olemaan lähettämättä.

Kyseessä on tosiaan vaara. Näyttää näet siltä, että jos keskustelu on jumittunut typeriin vastakkainasetteluihin tai jäsennystapoihin, ei niiden muuttaminen onnistu; sen sijaan keskustelu suistaa korjausta yrittävän sinne samaan rämeikköön rämpimään. Kun kuulee tarpeeksi monta kertaa jonkin väärinymmärretyn yksinkertaistuksen "omasta kannastaan", sitä päätyy liian helposti pyöristämään asiansa särmiä hieman saadakseen edes jotain korjattua. Ja niin alkaa rappio, suistuminen siihen typeryyteen, jota tahtoi korjata.

Erimielisyyden ilmaiseminen on luottamuksenosoitus. Kunnon erimielisyydet lähtevät näet siitä, että koko kiistanalainen asia jäsennetään eri tavoin. Kunnon erimielisyyksiin siis sisältyy yhteismitattomuutta. Jokaiseen kantaan liittyy käsitys vastakannasta, mutta sellainen käsitys, joka on yhteismitallinen oman kannan kanssa. Tätä täytyy havainnollistaa jollain hyvin yksinkertaisella esimerkillä. Esimerkiksi kreationistilla on käsitys kreationisminvastustajan kannasta, mutta sellainen käsitys, jossa tietyt kreationistin omat taustaoletukset pätevät itsestäänselvästi, mistä syntyvä vaikutelma on hyvin kummallinen. Tietyt ("uskovaisille lällättävät") uskontokritiikin muodot vaikuttavat minusta samaan tapaan oudoilta.

On epämiellyttävää joutua siihen tilanteeseen, jossa oma kanta samastetaan johonkin tuollaiseen irvikuvanäkemykseen. Siksi on luottamuksenosoitus ilmaista erimielisyytensä: kukapa tahtoisi tehdä jotain sosiaalisesti niin vaikeaa kuin asettua vastahankaan jos ei lainkaan luota siihen, että vastaväitteitä koetetaan kuunnella omassa asiayhteydessään. Vaatii melkoisesti työtä koettaa ymmärtää missä kohti ystävän näkemys jäsentyy aivan toisin kuin oma. On vaikeaa oivaltaa yhteismitattomuus. On helpompi tuomita esitetty kritiikki samastamalla se yhteismitallistettuun irvikuvaansa.

Joskus olen päätynyt tilanteeseen, jossa yritykseni esittää kritiikkiä torpataan toistuvasti tulkitsemalla se muitta mutkitta sen ihmisen jäsennystapojen mukaisesti, jolle koetan eriävän näkemykseni esittää. Se on todella turhauttavaa ja herättää halun selittää ja korjata. Yksi vaikeimpia oppimistani asioista on ollut tuon halun hillitseminen, vaikenemisen taito.

Auringonsäde

En ole viikkoon tainnut lukea mitään. Tai luultavasti olen, mutta en muista mitä (oikovedoksia ei lasketa). Olen saanut valmiiksi (ja tahdottua ja toteutettua) sitä sun tätä, ja pääsinpä viimein myös hipelöimään uunituoretta kirjaa, jonka käännös valmistui yli vuosi sitten; ensimmäinen romaanikäännökseni. Aiemmin vain novelleja ja asiatekstiä. (Piruiluttaa; virke ilman verbiä.)

Aurinko paistoi tänään taas puolentoista kuukauden tauon jälkeen ikkunastani sisään; kuvaa en ottanut tänään, se on vanha, mutta sopi tuohon ylle. Olen viimeisen puolentoista vuoden aikana luopunut ihmisistä ja ihmiset ovat luopuneet minusta sen verran monta kertaa, etten jaksaisi sitä nyt vähään aikaan enempää. Onneksi valo ilahduttaa aina.

Tapauskertomuksista

Potilaamme täytyi tietää, että kyse oli erehdyksestä. Tästä huolimatta hän vannoi erehdykseen perustuvan valan, joka väistämättä sitten piinasi häntä. Niin tehdessään hän oli salannut muiston toisen kapteenin tapaamisesta ja luottavaisesta postineidistä sekä itseltään että tarinaa kertoessaan myös minulta. Olen valmis myöntämään, että tämän korjauksen valossa hänen käytöksensä vaikuttaa entistäkin mielettömämmältä ja käsittämättömämmältä.

Etenen hiljalleen Freudin Tapauskertomuksissa, luen niitä viihteenä. Lapsena luin innolla Alice Milleriä, ja nyt huomaan, että nautin mielenterveysongelmia kuvaavista tapauskertomuksista nykyään aivan yhtä paljon kuin silloinkin. Viehättävää tirkistelyä. Sitaatissa puhutaan Rottamiehestä, mutta Dora on tähän mennessä ehkä sittenkin huvittanut minua eniten. En voi kuin kuvitella, että kun Freud esitti villejä tulkintojaan ja Dora kiisti ne, ja Freud sitten selitti kiistämisen vain todistavan hänen väitteensä tosiksi, niin Dora lopulta totesi, että ei tuo sekopää usko, ja läksi siksi litomaan. Ymmärrän tunteen. Freud oli tietysti sitä mieltä, että terapian keskeytyminenkin vain todisti hänen osuneen oikeaan.

Rottamiehen täydellinen parantuminen alle vuoden terapiassa kuulostaa epäuskottavalta. Pakkoajatukset ovat ymmärtääkseni aika sitkeitä, tai ennen kaikkea taipumus kehittää pakkoajatuksia taitaa istua ihmisissä aika sitkeässä. Käsitykseni ei perustu juuri muulle kuin joidenkin ihmisten ajattelutapojen seuraamiselle vuodesta toiseen. Epäilen kuitenkin, että pakkoajatusten selittäminen vaikealla isäsuhteella tuskin hävittää tuota mielettömältä tuntuvaa toimintamallia, vaikka joku tietty pakkoajatus katoaisikin. Rottamies kuoli ensimmäisessä maailmansodassa, siis vain muutama vuosi terapiansa jälkeen, joten asiasta voinee arvella mitä lystää.

Sitaatissa käsiteltävä ja terapian keskiössä ollut pakkoajatus kuului tähän tapaan: Rottamiehen täytyi ehdottomasti maksaa eräälle kapteenille pikkusumma koska tämä oli lunastanut Rottamiehelle tulleen postilähteyksen hänen puolestaan. Paitsi että ei ollut, itse asiassa Rottamies oli velkaa postineidille eikä tuolle kapteenille, kuten hän jatkuvasti itse tiesi. Hän oli kuitenkin vannonut maksavansa kapteenille, ja jos hän ei tekisi niin, hänen edesmennyt isänsä ja hänen rakastamansa nainen tapettaisiin hyvin epämiellyttävällä tavalla, johon liittyi rottia (lukekaa itse, senkin uteliaat). Rottamiehen itselleen vannoma vala velvoitti, joten hän muun muassa suunnitteli matkustavansa kapteenin luo, maksavansa tälle ja pyytävänsä tätä sitten matkustamaan kanssaan (aika kauas) postikonttoriin, jotta kapteeni voisi siirtää rahat edelleen sille postineidille, jolle Rottamies todellisuudessa oli velkaa. Hän suunnitteli pyytävänsä lääkäriltä todistusta, jossa kapteenille selitettäisiin, että moinen tosiaan on tarpeen.

Ainakin muistaakseni juttu meni noin; kirja ei ole nyt käsilläni, joten en ole aivan varma.

Rottamiehen päätön pakkoajatus (johon siis sisältyy muun muassa hänen jo vuosia aiemmin kuolleen isänsä kuoleman uhka) on jotenkin häikäisevän tyypillisen oloinen. Sen sävy on aivan sama kuin joissain monimutkaisissa ja vinksahtaneen johdonmukaisissa ajatuskuluissa, joihin olen silloin tällöin törmännyt. Maaginen ajattelu ja mahdottomuudet sekoittuvat huolelliseen järkeilyyn, joka vaikuttaa epävakaan perustansa vuoksi luotaantyöntävältä. Tämäntyyppisestä ajattelusta näkyisi puuttuvan jokseenkin täydelleen kaikki sairaudentunto; en siis voi tietää ovatko omat ajatukseni joskus jollain tapaa vastaavia. Eivät varmaankaan pahasti, sillä pahanlaatuisissa tapauksissa nämä oudosti ajattelevat näyttävät kärsivän melkoisesti. Sen he kyllä havaitsevat, vaikkeivät havaitsisikaan ajatustensa nyrjähtäneisyyttä. En huomaa kärsiväni erityisemmin. Mutta miedommissa mitoissa saatan ajatella vaikka kuinka outoja tietämättä sitä itse lainkaan. Se on jännittävä ajatus.

Miksi on niin kiinnostavaa lukea kuvauksia siitä, kuinka mieli vinksahtaa, vaikka on hyvin epämiellyttävää ja ahdistavaa olla lähellä ja läheinen kun toisen ajattelu suistuu raiteiltaan? Mitä tämä jo lapsuudestani tuttu uteliaisuus on? Mikseivät kivuliaat tai edes uhkaavatkaan kokemukset tuttujen mielen järkkymisestä saa uteliaisuutta katoamaan?