Maininta

Jos väkivalta johtuu sanoista tai kuvista, kirjoista tai runoista, musiikista tai tanssista, ajatuksista tai mielipiteistä, pitää kahta kiihkeämmin sanoa ja kuvittaa, kirjoittaa ja runoilla, säveltää ja tanssia. Pitää ajatella ja ilmaista mielipiteensä kunnes kynä kuivuu, jalat eivät enää kanna ja suu on rakoilla. Pitää piirtää niin monta kuvaa ja säveltää niin monta kappaletta, ettei ole mahdollista kohdistaa uhkailuja yksittäisiin tekijöihin.

Tässäpä hyvä "meemi". Lukekahan tällä kertaa Mitvitiä.

Heark! sceptic bid thy doubts be gone

We wove a web in childhood
A web of sunny air
We dug a spring in infancy
Of water pure and fair

We sowed in youth a mustard seed
We cut an almond rod
We are now grown up to riper age
Are they withered in the sod?

Are they blighted failed and faded?
Are they mouldered back to clay?
For life is darkly shaded
And Its joys fleet fleet fast away

Faded! the web is still of air
But now its folds are spread
And from its tints of crimson clear
How deep a glow is shed
The light of an Italian sky
Where clouds of sunset lingering lie
Is not more ruby-red

But the spring was under a mossy stone
Its jet may gush no more
Heark! sceptic bid thy doubts be gone
Is that a feeble roar
Rushing around thee lo! the tides
Of waves where armed fleets may ride
Sinking and swelling frowns & smiles
An ocean with a thousand Isles
And scarce a glimpse of shore

The mustard-seed on distant land
Bends down a mighty tree
The dry unbudding almond-wand
Has touched eternity

Näin alkaa Charlotte Brontën 19-vuotiaana kirjoittama runona alkava, proosana loppuva "We wove a web in cildhood". Charlotte uppoutuu Angrian seikkailurikkaan maailman tapahtumiin, mutta haaveen keskeyttää oppilas, joka kysyy mitä neiti Brontë niin poissaolevana ajattelee. Ja neiti Brontën on taas keskityttävä opettajattaren velvollisuuksiinsa.

En osaa ajatella Brontën sisarusten lapsuutta kuvittelematta tiettyä pahaaenteistä tunnelmaa värittämään sitä. Kuudesta äidistään orvoksijääneestä sisaruksesta kaksi kuoli lapsina eikä kukaan elänyt vanhaksi. Pisimpään elänyt Charlottekin oli vain 39-vuotias kuollessaan. Sisarusten isä Patrick eli vielä kuusi vuotta Charlotten kuoleman jälkeen.

Isoveli Branwell, joka myöhemmin kuoli kai lähinnä alkoholismiin, aloitti lapsena leikin, joka johti Angriaan ja Gondaliin. Hän sai lahjaksi lelusotilaita, joista pikkusiskotkin pitivät, ja he alkoivat yhdessä kehittää seikkailutarinaa, jossa kullakin oli ohjailtavanaan oma lelusotilaansa. Lopulta tarinat kasvoivat kahdeksi toisiinsa kytkeytyväksi valtakunnaksi, Branwellin ja Charlotten Angriaksi ja Emilyn ja Annen Gondaliksi. Angrian kuvitteelliseen valtakuntaan sijoittuvia tarinoita on tallella suuret määrät, Gondalin historiaa on jouduttu arvailemaan sekalaisten muistivihkojen, etupäässä Emilyn runojen perusteella.

Kuvittelen tilanteen, jossa sadan vuoden päästä joku kirjallisuustieteilijä selvittää 1900-luvun loppupuolella syntyneen runoilijan varhaisten runojen yhteyksiä hänen lapsena pelaamiinsa pitkiin roolipeleihin. Emilyn runojen asema Gondal-saagassa on selvitetty vuosikymmenien salapoliisintyöllä luultavasti melko tarkasti. Samalla on tullut romautettua paljon runojen perusteella tehtyjä arvailuja Emilyn elämästä ja henkilöstä: tunteella ladattujen kuvausten päähenkilö ei teini-ikäisenä kirjoitetuissa runoissa ollutkaan Emily itse. Kun hän varhaisimmassa tunnetussa runossaan kyselee ennemerkkejä siitä, millainen lapsen tuleva elämä tuleekaan olemaan, kyselijä on Gondalin kuningatar, ja lapsi on Gondalin prinsessa Augusta Geraldine Almeda. Ja ennustaja neuvoo seuraamaan päivän säätä: kaunis sää tietäisi lempeää elämää, mutta

If it darken, if a shadow
Quench his rays and summon rain,
Flowers may open, buds may blossom:
Bud and flower alike are vain;
Her days shall pass like a mournful story in care and tears and pain.

Kuvani sisarusten lapsuudesta on varmasti kovin romantisoitu. Mutta onko sillä väliä? Kuvittelen mielikuvitusmaailmoihin sielut palaen uppoutuvat lapset yksinäisessä pappilassa, ja väistämättä, aivan väistämättä, aution seudun ylle kohoaa

High waving heather 'neath stormy blasts bending,
Midnight and moonlight and bright shining stars,
Darkness and glory rejoicingly blending,
Earth rising to heaven and heaven descending,
Man's spirit away from its drear dungeon sending,
Bursting the fetters and breaking the bars.

All down the mountain sides wild forests lending
One mighty voice to the life-giving wind,
Rivers their banks in their jubilee rending,
Fast through the valleys a reckless course wending,
Wider and deeper their waters extending,
Leaving a desolate desert behind.

Shining and lowering and swelling and dying,
Changing forever from midnight to noon;
Roaring like thunder, like soft music sighing,
Shadows on shadows advancing and flying,
Lighning-bright flashes the deep gloom defying,
Coming as swiftly and fading as soon.

Lyömätöntä

One, who had the aspect and the garb of their leader, and who, waving his scimitar, seemed menacing the rest, held on his arm a massy shield, of immense circumference, and which being streaked with recent blood, presented to the eye an object truly terrific. At the back of the cave, and fixed to a brazen ring, stood a female figure, and, as far as the obscurity of the light gave opportunity to judge, of an beautiful and elegant form. From her the shreaks proceeded: she was dressed in white, and struggling violently and in a convulsive manner, appeared to have been driven almost to madness from the conscious horror of her situation.

Olen lueskellut goottilaisia novelleja. Kirjaksi sidottuina itse asiassa, mutta nyt kun aloin eufemiattaa, tulin löytäneeksi tällaisen sivun. Ah, aarreaitta. Sitaatti on Dr. Nathan Draken aloittamasta ja anonyymin viimeistelemästä novellista Captive of the Banditti (pdf).

Olen ollut viime aikoina apea. Eilen kävelin Museosaaren ja Alexanderplatzin liepeillä, ja sain nähdä, että nyt tätä ihmeellistä rakennusta puretaan. Ihmiset pysähtyivät sillalle katsomaan kuinka kone hajotti seinää, harmaantunutta miestä haastateltiin, televisiokuvaaja ja äänittäjä kaartelivat ympärillä. Purkamisen yllä kiersi naakkaparvi, niin suuri, että sen liikkeet toivat mieleeni suuret kalaparvet. Niidenkin liike jatkuu järjettömän pitkälle syvyyteen. Korkeimmalla lentävät linnut olivat vain pisteitä, katselin niitä pitkään pää kekassa viileällä puistonpenkillä istuen. Hetkeä myöhemmin näin rannalla kaksi rusakkoa.

Alakulo on työnteon kannalta melko hyvä mieliala. Sitä on kuitenkin hyvä säännellä jottei se kasvaisi liialliseksi, silloin se näet tekee tehottomaksi. Päämäärätön kuljeskelu ulkoilmassa ja goottilaiset novellit piristävät tehokkaasti. Näitä tarinoita ei tarvitse parodioida. W. Harrison Ainsworthin The Spectre Briden (pdf) tapahtumapaikka on "a castellated, gothic mansion, built according to the fashion of the times, in the grandest style of architecture, and consisted principally of dark winding corridors, and vaulted tapestry rooms".

1800-luvun alun englanti, muodollinen ja pikkutarkka kerrontatapa ja tolkkua vailla olevat tapahtumat; niiden yhdistelmä tuhoaa kaikki mahdollisuudet henkilökohtaiseen patetisointiin. Tietyt omat kerrontatapani ovat saaneet paljon vaikutteita siitä draaman lajista, jonka varhaisia edustajia nämä novellit ovat. Viihdyn 1700-luvun lopun ja 1800-luvun alun kauhuromantiikan parissa samaan tapaan kuin viihdyn teini-ikäisenä kirjoittamieni päiväkirjojen parissa. Myötähäpeä kieroontuu jaloksi riemuksi, nolous katoaa iloon, pilkallisuus tuhoutuu kun paatos kohotetaan häveliäisyyden yläpuolelle. Tervehdyttävää itsen levittämistä nauruun.

Barokki silmäsimpukka

Se oli unessani muutama yö sitten. Katselin sitä hiekkarannalla, taisin seistä sen ja meren välissä, vaikka se olikin lähellä rantaa. Se oli aika suuri, halkaisijaltaan ehkä metrin, ehkä enemmänkin, ja vahvasti litistyneen epätasaisen pallon muotoinen. Vaikka otsikossa nimeänkin sen silmäsimpukaksi, sitä ei oikein voinut määritellä, sillä se oli niin loputtoman epämuodostunut olento. Sen pinta oli rikkumattomasti silmien peittämä ja ne katsoivat avonaisina kaikkiin suuntiin. Niiden ympärillä oli hentoja, lyhyitä ripsiä, mutta silmät eivät räpsyneet. Niissä näkyi kärsimys, murhe ja pelko. Joku oli kuorinut olennon kuin kananmunan, näin takaumana kuinka rosoinen mutta helposti lohkeava valkea kuori paljasti haavoittuvan silmäpinnan altaan. Olento tiesi olevansa hukassa. Se makasi kuivan rannan raapivalla hiekalla, kykemätön liikkumaan. Se oli vahvan jäsentyneesti ajatteleva, ehkä ihmistä ihmismäisellä tavalla älykkäämpi, ja se tiesi tuhoutuvansa. Minä tiesin että se tiesi.

Tunsin helpotusta kun tajusin, että parvi rapuvariksia ratkaisi asian. Nimesin ne nyt näin, en osaa sanoa mitä ne olivat. Lintuja kai, tummia, mutta samalla rapumaisia olentoja, niissäkin oli jotain kitiinistä. Ne tulivat paikalle kuin lintuparvi tulee ja söivät silmäsimpukan elävältä.

Sain projektin yhden pään syötettyä hetkeksi kylläiseksi, eivätkä tuhatpäisen olennon muut päät juuri nyt kilju ruokaa. Istun kiinalaisessa ravintolassa, jossa soi tyyni, melankolinen musiikkimatto. Osa tuoleista ja pöydistä on outoja barokkeja, juurakoista tehtyjä kluhmuja, vähän kuin suomalaiset pahkatyöt. Luen lähinnä saksan kielioppia enkä jaksa kirjoittaa siitä.

Veloena haastoi minut valitsemaan kymmenen kaunista bloginnimeä, katsotaan nyt mitä keksin. Muuten Veloena, nimeni on ollut suomalaisessakin nimipäiväkalenterissa aikanaan, tai no, ainakin kalendaariumissa.

On aika monta blogia, joiden nimen muistan, mutta jota en ole ehkä koskaan lukenut yhtä tai kahta merkintää enempää. Tässä tulee sellaisia, mutta tulee myös sellaisia, joista luen kaiken. En viitsi kaikista eritellä mitkä ovat mitäkin. Hienonimisiä kuitenkin.

127.0.0.1 Numerot ovat hyviä.

Hurina Pidän onomatopoeettisista sanoista.

langankierre Tämä on kieroa ja lievästi väkivaltaista. Langan vääjäämättömässä kiertymisessä jonkin nimeämättömän ympärille on jotain uhkaavaa.

Lastentarha Jee, kivaa, ainakin luulisi olevan jos on tuollainen tarhasetä.

Lentävä juusto Tästä tulee toisaalta mieleen pienehkö kellertävä maitotuotesärmiö, joka lentää, mutta toistaalta myös kuu. Onkohan kumpikin mieleenjuoltuma blogin kirjoittajan tarkoittama vai ei?

Murti-Bingin pillerit Olen lukenut Matin kirjoituksia paljon entistä tarkemmin sen jälkeen, kun hän muutti bloginsa nimen tällaiseksi. Miten voisi olla lukematta jotain, joka on nimetty noin? Onko tarkoitus poistaa turhuudet ihmisten ajatuksista ja samalla valloittaa maailma? Ei, en ole vielä lukenut sitä kirjaa.

Musta lampas Neuleblogeilla on usein aika hervottomia nimiä, tämä on niistä parhaimmistoa.

Puisia ja särmikkäitä Mutta mistä käsityöbloggaajat keksivät näitä kinesteettisesti (liikeaistillisesti, mutta suomeksi kytkös estetiikkaan kadotetaan) ladattuja ja arvoituksellisia bloginnimiä?

Punainen muoviämpäri
Täytyykö tämän hienoutta selittää?

VejneBlog Nimi riipaisi jotain Väinämöismieltymystä minussa joskus ja kävin kurkkaamassa mistä on kyse. Kokemus tunnistuskyvyn mykistymisestä oli ylväs.

Projekti

Projekti ei todellisuudessa lopu koskaan. Se vain muuttuilee siksi usein, että ihminen kuvittelee sen loppuvan jossain vaiheessa kunhan tarpeeksi uurastaa. Mutta ei se lopu. Projektilla on yhtä rajoitettu ruokavalio kuin pandalla, projekti ei syö juuri mitään muuta kuin aikaa.

Urheiluasu

Silti vielä 1900-luvun alkuvuosina korsetista ei luovuttu edes urheillessa. Varhainen tennistähti Betty Ryan muisteli naisten pukeutumistiloja Wimbledonissa: erityiseen telineeseen ripustettiin kuivumaan hiestyneitä teräsrankakorsetteja, joista monet olivat ottelun jäljiltä verisiä.

Tulin hyvin hassusta syystä kahdeksi päiväksi Helsinkiin, palaan Berliiniin huomenna. Löysin Hiltuselta, joka nykyään on Sofia, Anna Kortelaisen uusimman kirjan Päivä naisten paratiisissa säälliseen hintaan. Lueskelen sitä nyt.

Näin joskus Algeriasta kertovan televisiodokumentin, jossa esiteltiin nuorten tyttöjen jalkapallojoukkue. Se aiheutti ympäristössään suurta huvittuneisuutta ja lievää paheksuntaakin, vaikka tyttöjen jalkapalloshortsien alla oli sentään tirkoohousut säädyttömyyden estämiseksi. Huivitkin tytöillä taisi olla. Ei kuitenkaan ihon rikki raatelevaa ja kunnollisen hengittämisen estävää korsettia.

Käytännön merkitystä

The basic moral intuition behind my approach concerns the dignity of a form of life that possesses both deep needs and abilities. Its basic goal is to take into account the rich plurality of activities that sentient beings need — all those that are required for a life with dignity. With Aristotle and the young Marx, I argue that it is a waste and a tragedy when a living creature has an innate capability for some functions that are evaluated as important and good, but never gets the opportunity to perform those functions. Failures to educate women, failures to promote adequate health care, failures to extend the freedoms of speech and conscience to all citizens — all those are treated as causing a kind of premature death, the death of a form of flourishing that has been judged to be essential for a life with dignity. Political principles concerning basic entitlements are to be framed with those ideas in view.

Luin Martha Nussbaumin artikkelin "The Moral Status of Animals". Lukemistani värittivät tuumailut, jotka olivat heränneet edellisen eufemiatukseni kommenteissa syntyneestä keskustelusta.

Oikeusfilosofiaa sivuava ajattelu on täynnä erinomaisia esimerkkejä siitä, kuinka kokonaisvaltainen epätietoisuus yhdistyy selvään tuntuun jostain, johon tahdotaan pyrkiä. Toisin sanoen käytösohjeiden johtaminen mistään varmuudesta ei ota onnistuakseen. Etenkään ei koska yksimielisesti tunnustettuja varmuuksia ei näytä olevan kovin paljoa. Ja kuitenkin tuntuu vahvasti siltä, että jotain olisi tehtävä, jokin "perustavanlaatunen moraalinen intuitio" kehottaa toimimaan.

Matti kommentoi edellistä eufemiatustani kritisoiden erästä löyhästi Heidegger-vaikutteista virkettäni:

"Ei voida puhua alkuperäisesti kohdistuneista tunteista. Ei voida, sillä kaikki puhe on kielen mahdollistamaa."
Klassinen virhepäätelmä. Ei voida puhua alkuperäisesti kohdistuneista putoavista kappaleista. Ei voida, sillä kaikki puhe on kielen mahdollistamaa.
Tietysti kaikki puhe on kielen mahdollistamaa - tämä lähestyy tautologiaa. Siitä ei kuitenkaan seuraa, ettei niillä olioilla joista puhutaan, olisi täysin puheesta riippumattomia ominaisuuksia.
Painovoima olisi vetänyt kappaleita kohti maan keskipistettä, vaikka puhuvia eläimiä ei olisi ikinä syntynyt maan päälle.

Kommentti olisi ehkä mahdollistanut siirtymisen erääseen hauskaan kiistaan: Georges Bataille ja Alfred Ayer kiistelivät 1950-luvulla siitä, onko mielekästä sanoa, että aurinko oli olemassa ennen kuin oli ihmisiä. Ayerin mielestä tietysti on, Bataillen mielestä taas ei todellakaan. Onko mielekästä puhua kivestä, joka putosi aikana, jolloin ei ollut ihmisiä? Bataillen kieltävä vastaus on johdonmukaista seurausta esimerkiksi heideggerilaisesta tavasta ajatella kieltä.

Heidegger sanoo kielen puhuvan ja hän sanoo sen, että puhumme, olevan kuulemista. Kielen johdosta ihminen voi kysyä olemisen mieltä. Kieli puhuu. Se että puhumme kieltä on kielen kuulemista, sillä puhuessamme emme vain puhu kieltä vaan puhumme kielessä tai puheemme tulee kielestä. Puhuminen on mahdollista vain koska olemme kuunnelleet kieltä. Ihminen on puhuva, Heideggerin mukaan ihminen elää kielen läheisyydessä tai kielessä. Koska kieli voi osoittaa tai paljastaa ihmiselle asioita maailmassa, maailma voi avautua ihmiselle sellaisena, jossa hän voi kysyä olemisen mieltä tai olemisen totuutta. Kieli näyttää ihmiselle asioita jonkinlaisina, jonain, jota voi alkaa ajatella. Kieli tekee erottelun mahdolliseksi, ja eri kielissä tämä tapahtuu eri tavoin. Oleminen voi paljastua ihmiselle kielen ansiosta, ja kielen olemus on tässä paljastamisessa ja osoittamisessa. Toisaalta kieli tarvitsee ihmistä ― kieli voi sanoa ja puhua ihmiselle vain koska ihminen voi kuunnella kieltä. Maailma antaa itsensä ihmiselle kielessä jonkinlaisena.

Heidegger ei omien sanojensa mukaan pyri esittämään teoriaa kielestä, hän etsii tietä kieleen. "Teoria" kielestä kirjoittautuisi siihen perinteeseen, jota Heidegger ei tahdo jatkaa. Siinä kieli nähdään ihmisen ilmaisuna ja kommunikaatiovälineenä, ja toisaalta sellaisena, josta voitaisiin esittää teoria, joka voitaisiin käsitteellistää subjektin haltuunotettavaksi. Tässä perinteessä ajattelua pidetään riippumattomana kielestä, kielellä sitä vain välitetään ihmiseltä toiselle. Kieli käsitetään ihmisen toiminnaksi, jolla esitetään asioita ja representoidaan maailmaa. Otetaan siis itsestäänselvyytenä maailman jakautuminen objekteiksi ja niitä representoiviksi subjekteiksi. Kun ajatellaan näin, unohdetaan kuitenkin Heideggerin mukaan se, että kieli avaa meille maailman sellaisena, josta voimme sanoa jotain ― vain koska olemme jo kuulleet mitä kieli sanoo, voimme puhua.

Bataillen kanta ei vaikuta erityisen tervejärkiseltä. Mutta on syytä muistaa, että hänen lähtökohtanaan on ajatus, että emme tiedä missä määrin "terve järki" on jotain historiallista ja siis vaihtelevaista. Emme tiedä voisiko maailma avautua jollain ratkaisevasti erilaisella tavalla tai voisiko ymmärrettävyys muuttua perustavanlaatuisesti. Eikö puhe kivestä, joka putosi aikana ennen ihmistä, ole oikeastaan puhetta Kantin kivestä sinänsä?

Bataille ja Ayer eivät päässeet asiasta minkäänlaiseen yksimielisyyteen. Minäkin voisin jäädä pohtimaan sitä, putosiko se kivi ennen ihmistä vai ei. En voi edes kuvitella millaista se oli olettamatta aikaan ennen ihmistä tarkkailupistettä, joka on inhimillisen kaltainen. Siis olettamatta ymmärrettävyyttä, ajallisuutta ja tilallisuutta sellaisina kuin koen ne, tarkastelupistettä, joka selvästikin on samanlainen kuin ihmisen paikka maailmassa jne. Mutta kaikkea tuotahan ei pitänyt olla, sillä ihmistä ei pitänyt olla? No niin.

Tuo keskustelu on kyllä kiinnostava, muttei kuitenkaan niin kiinnostava, että jaksaisin keskittyä siihen kovin pitkäksi aikaa. Mitä "kiven putoaminen" tarkoittaa, mitä se tarkoittaminen siinä on, putosiko kivi ja putoaako kivi edelleen, millainen on kokemukseni kiven putoamisesta – no, voisinhan jäädä pudottelemaan kiviä, mutta ainakin siitä bloggaamnen alkaisi varmaan ennen pitkää vaikuttaa puuduttavalta. Edellisen kirjotukseni kommenteissakaan en käyttänyt aikaa siihen, että olisin asettunut Bataillen kannalle.

Saanko heideggerilaisesta tavasta ajatella kieltä irti jotain kiinnostavampaa? Saan kyllä, saan heti kun alan puhua ihmisistä enkä kivistä. Äkkiä Heideggerin puheet maailman avautumisesta kielen ansiosta saavat "käytännön merkitystä". Törmään eettisiin kysymyksiin. Törmään esimerkiksi sellaiseen käsitteelliseen kehikkoon, jossa ihmisen ja eläimen välille väitetään ontologinen ero: ihmisellä on (kielen avaama) maailma, eläimellä vain ympäristö, jossa se toimii vaistojensa ohjaamana. Esimerkiksi Heidegger (joka muuten ei tajunnut eläimiä alkuunkaan) itse puoltaa tällaista käsitystä, ja se toistuu häkellyttävän monissa teksteissä itsestäänselvyytenä.

Missä suhteessa tämä maailman jäsentämisen tapa on esimerkiksi broileriin? Nussbaum kirjoittaa näin:

However, Stoicism, with its emphasis on the capacity of humans for virtue and ethical choice, exercised far more widespread influence than any other philosophical school in a world of war and uncertainty — but it had a very unappealing view of animals, denying them all capacity for intelligent reaction to the world, and denying, in consequence, that we could have any moral duties to them. Because of the attractiveness of Stoicism's view of human virtue and choice, that picture of animals became widespread.

Heideggerin tapa ajatella eläimiä näyttää jatkavan pitkää perinnettä. Kuinka suuressa osassa tällainen ajattelu on tämänhetkisessä kielessämme? Siis millaisia asiayhteyksiä liittyy sanaan "eläin", millä tavalla tuo sana ja tavat, joilla sitä käytetään, osaltaan avaavat maailmaa? Voisiko maailma avautua toisenlaisena, sellaisena jossa leikkivän variksen huumori on muutakin kuin kuriositeetti? Jossa se onkin esimerkki linnun tavasta olla maailmassa, ei vain reagoida ympäristöönsä? Tai voisiko Nussbaumin tavoittelema "a basic concern for sentient life, not just rational life" olla itsestäänselvyys? Tuntuu siltä, että voisi. Se helpottuisi koettamalla tuoda ja luoda tilaa uusille käsitteellisille kehikoille tai kentille.

Kysymys siitä miten kieli avaa maailman, aivan kuten moni muukin kysymys, tulee minusta täyteläisemmäksi ja kiinnostavammaksi kun se kytkeytyy arjen valintoihin: ajatukseen siitä, että itsestäänselvää ja tervettä järkeä voisi muuttaa (siis voisi ehkä vaikuttaa siihen, millaisten tapojen mukaan sitä tuumimattaan toimii) ja kysymykseen siitä, millaisille muutoksille olisi hyvä koettaa tarjota tilaa.

Itsestäänselvyyksiä mainostamisesta ja tunteista

L’advertising è un flusso di enunciazioni svincolate da ogni pretesa di verità, e proprio per questo capace di creare suggestioni, di costruire mondi fittizi, di catturare il desiderio sociale, mobilitarlo e sfruttarlo. L’adevertising fa parlare i sentimenti, suscita le emozioni, provoca inconsapevoli identificazioni, e le piega al perseguimento di un obiettivo che a un primo livello è di tipo commerciale, a un livello più profondo è di tipo ideologico, o antropologico.

Luin Franco 'Bifo' Berardin artikkelin "Interferenze media-attive". Teksti on mukava muttei mielestäni mitenkään erikoinen. Ylläolevassa sitaatissa sanotaan kuitenkin jotain olennaista mainonnasta: "fa parlare i sentimenti", se panee tunteet puhumaan. Mainonta siis panee tunteet sanomaan "tahdon tuon", houkuttelee ne kohdistumaan johonkin tiettyyn.

Kielikuva on osuva, sillä tarjotessaan mielikuvan mainos tarjoaa myös kielen: käsitteellisen kehikon, joka tekee puhumisen mahdolliseksi. Kieli on monenlaista, mutta ainakin tuntuu mielekkäältä sanoa, että kieli tekee mahdolliseksi puhua maailmasta jonkin tietyn laisena. Se jäsentää kokemusta ja tekee erottelun mahdolliseksi: kielen ansiosta voin sanoa, että tuo on eri asia kuin tämä. Paljastaessaan maailman tietyllä tavalla jäsentyneenä kieli tarjoaa minulle mahdollisuuden kohdistaa ajatuksiani tai vaikkapa tunteitani selvästi eriteltyihin asioihin.

Kielet ovat erilaisia. Ne jäsentävät maailmaa eri tavoin ja muuttuvat ajassa.

Mainos on oiva esimerkki siitä, kuinka kehikon luominen ja kehikon mahdollistama kohdentuminen voivat toimia. Ajatellaan vaikkapa Habbo Hotelia. Mainoskieli tarjoaa käsitteellisen kehikon, jonka sisällä on mielekästä tahtoa virtuaalinen sohvapöytä. Teinin tunne puhuu.

Ei voida puhua alkuperäisesti kohdistuneista tunteista. Ei voida, sillä kaikki puhe on kielen mahdollistamaa. Kun ollaan kielen sisällä, tunne kohdistuu jo jollain sellaisella tavalla, joka on ainakin jossain suhteessa kielen tarjoamaan kehikkoon. Usein luen tai kuulen puhuttavan sellaisen ajatusmallin sisällä, jossa on kaksi vaihtoehtoa: joko tunteiden tukahduttaminen tai niiden vapauttaminen ja hyväksyminen. Tämä puhe on minulle jokseenkin käsittämätöntä. Puhutaan aivan kuin tunne olisi jotain, joka ei kuulu kulttuuristen vaikutusten, kielellisen ymmärryksen ja historian piiriin. Eihän siinä ole mitään mieltä.

Jos lähden etsimään sitä alkuperäistä tai luonnollista tunnetta, joka pitäisi vapauttaa tukahduksesta, en voi kohdata muuta kuin jotain täysin mykkää. En oikeastaan tiedä onko tässä kuvitelmassakaan mieltä. Joka tapauksessa, sellaista ei kai tahdota päästää villisti riehumaan kun puhutaan tunteiden hyväksymisestä; vai toivotaanko esimerkiksi paluuta vastasyntyneen kokemusmaailmaan? Toisaalta en ymmärrä kuinka mitään voisi oikeastaan tapahtua/vapautua ennen kuin tunne on kohdistunut tavalla tai toisella, siis ennen kuin ollaan jo jokin käsitteellisen kehikon sisällä. Ehkä tämä ajatuskuljetuksen yrityskin on turha, sillä yleensä kun puhutaan tunteiden hyväksymisestä ja siitä kuinka niitä ei pitäisi tukahduttaa, puhutaan jo vahvasti kohdistuneista tunteista. Minunko ei siis pitäisi koettaa hallita sitä, millaisten käsitteellisten kehikoiden mukaisesti tunteeni kohdistuvat? Pitääpäs, sillä haluan. Minua ei huvita tahtoa virtuaalista sohvapöytää.

Tällä hetkellä voi näyttää ilmiselvältä, että virtuaalinen sohvapöytä on tietoisesti kehitetyn hyvin kaupallisen kielen luoma tahdottava. Se ei tunnu erityisen luonnolliselta halun kohteelta. Voi tulla aika, jolloin näin ei ole.

Tämä ajatus kutsuu miettimään millä tavalla haaveiden ja halujen kohteet muuttuvat ajassa. Siis millä tavalla ne kielten järjestämät kehikot muuttuvat, joiden avulla kohteet tarkentuvat ja näin tunteet kohdistuvat. En näet oleta, etteikö tunteiden kohdistumisessa olisi joitain hyvinkin universaaleja piirteitä. Olennaista olisi pohtia kuinka paljon ja mikä kaikki on vaihtelevaista siinä, miten omat tunteemme kohdistuvat. Millaisten kehikkojen määräämiä ja jäsentämiä toiveidemme, halujemme tai pelkojemme kohteet ovat?

Uskon, ettei muutosten halujen muotoutumisessa tarvitse tapahtua sillä tapaa kuin ne ovat sattuneet tapahtumaan. Toisin sanoen minusta on harvinaislaatuisen hyödytöntä olettaa kulttuurien muuttuvan väistämättä minkään ennakoitavissa olevan kehityskulun mukaisesti, vaikka todennäköisyyksiä voikin olla hyvä pohtia. Muutoksia voi suunnata ja ohjata itsekin, ainakin voi koettaa.

Otan virtuaalisen sohvapöydän lisäksi toisen esimerkin ajassa muuttuvasta toiveiden kohdistumisesta. Muistelen jotain noin sata vuotta sitten kirjoitettua naisille suunnattua viihdettä tai tyttökirjaa, otetaan nyt vaikka Annan unelmavuodet. Vaikka kirjasta löytyy paljon hyvin tuttua, Annan halujen ja toiveiden kohteet ovat kuitenkin erilaisia kuin tämän hetken nuorisokirjallisuudessa tarjotut. Kirjassa kuvatut toiveet olivat täysin luonnollisia kirjoitushetkellä. Nyt kuitenkin samastumiskohteissa ja ihanteissa on jotain harmilliselta tuntuvaa: miksi tuollaiset roolit, miksi tuollaisia luopumisia toista kohtaan tunnetun rakkauden nimissä, miksi tuollaisia asioita itsestäänselvyyksinä? Ja SinäMinästä (ilmestyykö se tosiaan edelleen?) löytyy epäilemättä toisenlaisia harmillisuuksia.

Halujeni ja toiveideni purkaminen tuottaa jatkuvasti yhä epämääräisemmin kohdistuneita tunteita. Jos haluaisin virtuaalisen sohvapöydän, saattaisin tuumia hetken, ja huomata, että oikeastaan tahdonkin virtuaalisen sohvapöydän minulle tietyssä yhteisössä tuomaa arvostusta ja suosiota. Sitten ehkä havaitsisin, että juuri tuon arvostuksen ja suosion sijasta oikeastaan mikä hyvänsä arvostus ja suosio saattaisi kelvata kohtuullisen hyvin. Sitten havaitsisin haluavani itse asiassa että toiset ihmiset tunnustavat olemassaoloni ja toteavat sen hyväksi. Voisin jatkaa vielä pitkäänkin enkä koskaan pääsisi mnnekään "perille", mutta voisin myös tyytyä pysähtymään tähän. Ja saattaisin alkaa pohtia tahdonko koettaa täyttää toiveeni jollain muulla tavalla kuin ostamalla virtuaalisen sohvapöydän.

Berardi muuten käyttää veikeää sanaa "mediattivista", siis "mediaktivisti". Siitä tuli mieleeni, että tahdon kiittää Panua loistavasta märeestä: olen omastakin mielestäni eufeministi.

Luontokappaleet ja keskustelu henkilökohtaisesta

"Luontokappaleet ovat ystävällisiä ja rakastavia toisiaan kohtaan," Luke ajatteli, "he ovat erilaisia kuin ihmiset."
Yhtäkkiä siinä istuessaan ja katsellessaan ulos ovesta hän tunsi itsensä vakuuttuneeksi siitä, että juuri ketojen eläimiä ja taivaan lintuja Jumalan Poika tuli alas pelastamaan. Niillä, yksin niillä, oli sielu. Tämän uuden uskon varmuus täytti Luken toivolla. Jumala oli lähettänyt ainokaisen Poikansa syntymään tallissa, niin että kaikkein viattomimmilla ja yksinkertaisimmilla luontokappaleilla, härillä ja aaseilla, olisi pelastumisen mahdollisuus ensin.

Theodor Francis Powysin Herra Westonin hyvää viiniä jäi minulta kesken häpeällisen pitkäksi aikaa, mutta se johtui vain siitä, että kirja unohtui syksyllä Suomeen. Nyt luin sen, ja sitten näin unta, jossa joku, kunpa muistaisin kuka, kertoi juuri tämän kohdan kirjasta jääneen mieleen. Täytyi siis valita se eufemiatuksen alkavaksi sitaatiksi.

Lukekaa muuten ihmeessä. Herra Westonin hyvää viiniä on hieno kirja.

Luke Bird elää lintusena pienessä mökissä pajujen katveessa Herran huomassa ja saarnaa eläimille; ensin Jumalasta, sitten Jennystä, johon hän on rakastunut. Rakastuminen saa hänet uskomaan, että Jennylläkin, ehkä nuorilla kauniilla tytöillä yleisestikin ottaen, on sielu. Luke on ainakin tyttöjen suhteen oikeassa, toteaa herra Weston eli Jumala; mutta lukekaa kirja itse, en aio ryhtyä selostamaan sitä.

Eksyin miettimään mikä olisi esimerkiksi kissan kokemuksessa lähimpänä henkilökohtaista. Käsite on minusta ongelmallinen, en ole varma mitä sillä milloinkin tarkoitetaan. Epäilen että sillä rajattu alue on useimmille muiden eläinlajien edustajille joko pulmaton tai merkityksetön, jos koko aluetta ollenkaan on. Toisaalta huumori saattaa olla jotenkin kytköksissä tuohon alueeseen, ja kuvittelen kyllä eläinten ymmärtävän huumoria. Vai pitäisikö uskoa niitä, jotka koettavat selittää eläinten leikkiä lähtien siitä, että huumori ei saa olla kuvauksessa missään roolissa?

Miten lie. Stressaantuivatkohan aasit ja härät siitä, että niiden kotiin noin vain marssi tuntematon ihmispariskunta, jonka naaras alkoi saman tien synnyttää? Kissa reviiriään vahtivana eläimenä olisi varmaan stressaantunut ja kiivennyt katto-orsille sähisemään, aaseista ja häristä en tiedä. Jäävätkö mitkään muut eläimet jahnaamaan tilanteeseen, jossa ne kokevat henkilökohtaisen alueensa häirityiksi, kertomatta häiriintymisestä selvästi? Ihmiset näet tekevät niin. Saksalainen tyttö jonka kanssa jaan asunnon, opasti minua tämän asian suhteen tänään; myönnän opastuksen tarpeelliseksi, sillä olen ollut hyvin hajamielinen tuon suhteen vaikkei asian pitäisi olla minulle vieras.

Kämmppäkaverini kehotti minua antamaan sosiaalisissa tilanteissa, erityisesti tuntemattomien tai puolituttujen kanssa, toisille enemmän tilaa, siis puhumaan säästeliäämmin ja kertomaan ajatuksistani vähemmän. Sellaisen aika on vasta sitten kun toinen on saanut totutella minuun ja osoittanut merkkejä uteliaisuudesta. Olen kuulemma keskusteluissa herkästi liian dominoiva. Väite saattaa olla tosi kun päädyn puhelemaan melko hiljaisten ihmisten kanssa. Erityisesti se lienee tosi kun päädyn puhelemaan sellaisten ihmisten kanssa, jotka kokevat lähes kaiken sellaisen keskustelun, joka ei tapahdu jossain muodollisesti säädellyssä tilanteessa (esimerkiksi asiakkaan ja kirjastonhoitajan välinen keskustelu), henkilökohtaiseksi keskusteluksi. Siis puheeksi, jota säätelevät henkilökohtaisen alueen keskustelusäännöt ja sille kuuluva hienotunteisuus.

Jos kaikki ei-muodollinen keskustelu ymmärretään henkilökohtaiseksi esimerkiksi asuintoverini kai tarkoittamassa mielessä, silloin maininnat kieltenopiskelusta, italialaisesta poliittisesta filosofiasta, ulkomailla asumisesta tai akrobatiasta eivät ole keskustelunavauksia vaan ne ovat ensisijaisesti pyrkimyksiä tunkeutua toisen henkilökohtaiselle alueelle. Tällöin vauhti tuntuu painostukselta, ei tehokkaalta tavalta tarjota aiheita, joista voi lähteä puhumaan lisää jos ne sattuvat kiinnostamaan. Toisin sanoen olennaiseksi ei hahmotu asia ja mahdollisuus puhumisen jatkamiseen jos se sattuu miellyttämään, vaan asian kytkös minun, puhujan, elämääni ja henkilökohtaiseeni.

En ole varma onko hyvä vai paha, että olen alkanut unohtaa ajatella tuota näkökulmaa. Keskustelu kämppäkaverini kanssa oli tiivis, hyvin ystävällismielinen, luultavasti hyödyllinen ja joka tapauksessa hupaisa. Kerroin kuinka hajamielisyyteni sosiaalisten oletusten suhteen on lisääntynyt samalla kun keskittymiseni eräisiin toisiin asioihin on kasvanut. Huomaan saavani aika paljon aikaan, mutta kohtaan paljon enemmän kummastusta sosiaalisen alueella kuin silloin, kun kiinnitin siihen enemmän huomiota. Unohdan nykyään sen, etteivät toiset välttämättä tiedä minun viihtyvän itsekseni oivallisesti, enkä tule miettineeksi millaisen kuvan muut saavat minusta. Jotkut näemmä hahmottavat minut sosiaalista tilaa arvaamattomasti valtaavana ja liian liki tunkeutuvana. Keskustelu loppui varsin riemastuttavasti, se tuntui tiivistävän näkökulmien välisen eron. Suomennettuna suunnilleen näin:

"Tämän kehityksen toinen puoli on se, että minusta on tullut sosiaalisesti yhä hajamielisempi. Saatan puhua toisille satunnaisesti jonkinlaista ajatusvirtaa, ja kuvittelen, että he käskevät olla vaiti jos se häiritsee ja vaihtavat puheenaihetta jos tahtovat. Huomaan tulevani jatkuvasti yhä paremmin toimeen hieman autistisen oloisten poikien kanssa, tiedäthän sellaisten asioihin tai vain yhteen asiaan keskittyvien. Naisten kanssa taas tulee entistä herkemmin väärinymmärryksiä."
Kämppäkaverini naurahti. "No ainakaan sinun ei pitäisi silloin olla vaikea löytää poikaystävää."
"Niin, mutta kun minä en halua poikaystävää."
"No sitten, ei ole pakko tietenkään."