Luontokappaleet ja keskustelu henkilökohtaisesta

"Luontokappaleet ovat ystävällisiä ja rakastavia toisiaan kohtaan," Luke ajatteli, "he ovat erilaisia kuin ihmiset."
Yhtäkkiä siinä istuessaan ja katsellessaan ulos ovesta hän tunsi itsensä vakuuttuneeksi siitä, että juuri ketojen eläimiä ja taivaan lintuja Jumalan Poika tuli alas pelastamaan. Niillä, yksin niillä, oli sielu. Tämän uuden uskon varmuus täytti Luken toivolla. Jumala oli lähettänyt ainokaisen Poikansa syntymään tallissa, niin että kaikkein viattomimmilla ja yksinkertaisimmilla luontokappaleilla, härillä ja aaseilla, olisi pelastumisen mahdollisuus ensin.

Theodor Francis Powysin Herra Westonin hyvää viiniä jäi minulta kesken häpeällisen pitkäksi aikaa, mutta se johtui vain siitä, että kirja unohtui syksyllä Suomeen. Nyt luin sen, ja sitten näin unta, jossa joku, kunpa muistaisin kuka, kertoi juuri tämän kohdan kirjasta jääneen mieleen. Täytyi siis valita se eufemiatuksen alkavaksi sitaatiksi.

Lukekaa muuten ihmeessä. Herra Westonin hyvää viiniä on hieno kirja.

Luke Bird elää lintusena pienessä mökissä pajujen katveessa Herran huomassa ja saarnaa eläimille; ensin Jumalasta, sitten Jennystä, johon hän on rakastunut. Rakastuminen saa hänet uskomaan, että Jennylläkin, ehkä nuorilla kauniilla tytöillä yleisestikin ottaen, on sielu. Luke on ainakin tyttöjen suhteen oikeassa, toteaa herra Weston eli Jumala; mutta lukekaa kirja itse, en aio ryhtyä selostamaan sitä.

Eksyin miettimään mikä olisi esimerkiksi kissan kokemuksessa lähimpänä henkilökohtaista. Käsite on minusta ongelmallinen, en ole varma mitä sillä milloinkin tarkoitetaan. Epäilen että sillä rajattu alue on useimmille muiden eläinlajien edustajille joko pulmaton tai merkityksetön, jos koko aluetta ollenkaan on. Toisaalta huumori saattaa olla jotenkin kytköksissä tuohon alueeseen, ja kuvittelen kyllä eläinten ymmärtävän huumoria. Vai pitäisikö uskoa niitä, jotka koettavat selittää eläinten leikkiä lähtien siitä, että huumori ei saa olla kuvauksessa missään roolissa?

Miten lie. Stressaantuivatkohan aasit ja härät siitä, että niiden kotiin noin vain marssi tuntematon ihmispariskunta, jonka naaras alkoi saman tien synnyttää? Kissa reviiriään vahtivana eläimenä olisi varmaan stressaantunut ja kiivennyt katto-orsille sähisemään, aaseista ja häristä en tiedä. Jäävätkö mitkään muut eläimet jahnaamaan tilanteeseen, jossa ne kokevat henkilökohtaisen alueensa häirityiksi, kertomatta häiriintymisestä selvästi? Ihmiset näet tekevät niin. Saksalainen tyttö jonka kanssa jaan asunnon, opasti minua tämän asian suhteen tänään; myönnän opastuksen tarpeelliseksi, sillä olen ollut hyvin hajamielinen tuon suhteen vaikkei asian pitäisi olla minulle vieras.

Kämmppäkaverini kehotti minua antamaan sosiaalisissa tilanteissa, erityisesti tuntemattomien tai puolituttujen kanssa, toisille enemmän tilaa, siis puhumaan säästeliäämmin ja kertomaan ajatuksistani vähemmän. Sellaisen aika on vasta sitten kun toinen on saanut totutella minuun ja osoittanut merkkejä uteliaisuudesta. Olen kuulemma keskusteluissa herkästi liian dominoiva. Väite saattaa olla tosi kun päädyn puhelemaan melko hiljaisten ihmisten kanssa. Erityisesti se lienee tosi kun päädyn puhelemaan sellaisten ihmisten kanssa, jotka kokevat lähes kaiken sellaisen keskustelun, joka ei tapahdu jossain muodollisesti säädellyssä tilanteessa (esimerkiksi asiakkaan ja kirjastonhoitajan välinen keskustelu), henkilökohtaiseksi keskusteluksi. Siis puheeksi, jota säätelevät henkilökohtaisen alueen keskustelusäännöt ja sille kuuluva hienotunteisuus.

Jos kaikki ei-muodollinen keskustelu ymmärretään henkilökohtaiseksi esimerkiksi asuintoverini kai tarkoittamassa mielessä, silloin maininnat kieltenopiskelusta, italialaisesta poliittisesta filosofiasta, ulkomailla asumisesta tai akrobatiasta eivät ole keskustelunavauksia vaan ne ovat ensisijaisesti pyrkimyksiä tunkeutua toisen henkilökohtaiselle alueelle. Tällöin vauhti tuntuu painostukselta, ei tehokkaalta tavalta tarjota aiheita, joista voi lähteä puhumaan lisää jos ne sattuvat kiinnostamaan. Toisin sanoen olennaiseksi ei hahmotu asia ja mahdollisuus puhumisen jatkamiseen jos se sattuu miellyttämään, vaan asian kytkös minun, puhujan, elämääni ja henkilökohtaiseeni.

En ole varma onko hyvä vai paha, että olen alkanut unohtaa ajatella tuota näkökulmaa. Keskustelu kämppäkaverini kanssa oli tiivis, hyvin ystävällismielinen, luultavasti hyödyllinen ja joka tapauksessa hupaisa. Kerroin kuinka hajamielisyyteni sosiaalisten oletusten suhteen on lisääntynyt samalla kun keskittymiseni eräisiin toisiin asioihin on kasvanut. Huomaan saavani aika paljon aikaan, mutta kohtaan paljon enemmän kummastusta sosiaalisen alueella kuin silloin, kun kiinnitin siihen enemmän huomiota. Unohdan nykyään sen, etteivät toiset välttämättä tiedä minun viihtyvän itsekseni oivallisesti, enkä tule miettineeksi millaisen kuvan muut saavat minusta. Jotkut näemmä hahmottavat minut sosiaalista tilaa arvaamattomasti valtaavana ja liian liki tunkeutuvana. Keskustelu loppui varsin riemastuttavasti, se tuntui tiivistävän näkökulmien välisen eron. Suomennettuna suunnilleen näin:

"Tämän kehityksen toinen puoli on se, että minusta on tullut sosiaalisesti yhä hajamielisempi. Saatan puhua toisille satunnaisesti jonkinlaista ajatusvirtaa, ja kuvittelen, että he käskevät olla vaiti jos se häiritsee ja vaihtavat puheenaihetta jos tahtovat. Huomaan tulevani jatkuvasti yhä paremmin toimeen hieman autistisen oloisten poikien kanssa, tiedäthän sellaisten asioihin tai vain yhteen asiaan keskittyvien. Naisten kanssa taas tulee entistä herkemmin väärinymmärryksiä."
Kämppäkaverini naurahti. "No ainakaan sinun ei pitäisi silloin olla vaikea löytää poikaystävää."
"Niin, mutta kun minä en halua poikaystävää."
"No sitten, ei ole pakko tietenkään."