Käytännön merkitystä

The basic moral intuition behind my approach concerns the dignity of a form of life that possesses both deep needs and abilities. Its basic goal is to take into account the rich plurality of activities that sentient beings need — all those that are required for a life with dignity. With Aristotle and the young Marx, I argue that it is a waste and a tragedy when a living creature has an innate capability for some functions that are evaluated as important and good, but never gets the opportunity to perform those functions. Failures to educate women, failures to promote adequate health care, failures to extend the freedoms of speech and conscience to all citizens — all those are treated as causing a kind of premature death, the death of a form of flourishing that has been judged to be essential for a life with dignity. Political principles concerning basic entitlements are to be framed with those ideas in view.

Luin Martha Nussbaumin artikkelin "The Moral Status of Animals". Lukemistani värittivät tuumailut, jotka olivat heränneet edellisen eufemiatukseni kommenteissa syntyneestä keskustelusta.

Oikeusfilosofiaa sivuava ajattelu on täynnä erinomaisia esimerkkejä siitä, kuinka kokonaisvaltainen epätietoisuus yhdistyy selvään tuntuun jostain, johon tahdotaan pyrkiä. Toisin sanoen käytösohjeiden johtaminen mistään varmuudesta ei ota onnistuakseen. Etenkään ei koska yksimielisesti tunnustettuja varmuuksia ei näytä olevan kovin paljoa. Ja kuitenkin tuntuu vahvasti siltä, että jotain olisi tehtävä, jokin "perustavanlaatunen moraalinen intuitio" kehottaa toimimaan.

Matti kommentoi edellistä eufemiatustani kritisoiden erästä löyhästi Heidegger-vaikutteista virkettäni:

"Ei voida puhua alkuperäisesti kohdistuneista tunteista. Ei voida, sillä kaikki puhe on kielen mahdollistamaa."
Klassinen virhepäätelmä. Ei voida puhua alkuperäisesti kohdistuneista putoavista kappaleista. Ei voida, sillä kaikki puhe on kielen mahdollistamaa.
Tietysti kaikki puhe on kielen mahdollistamaa - tämä lähestyy tautologiaa. Siitä ei kuitenkaan seuraa, ettei niillä olioilla joista puhutaan, olisi täysin puheesta riippumattomia ominaisuuksia.
Painovoima olisi vetänyt kappaleita kohti maan keskipistettä, vaikka puhuvia eläimiä ei olisi ikinä syntynyt maan päälle.

Kommentti olisi ehkä mahdollistanut siirtymisen erääseen hauskaan kiistaan: Georges Bataille ja Alfred Ayer kiistelivät 1950-luvulla siitä, onko mielekästä sanoa, että aurinko oli olemassa ennen kuin oli ihmisiä. Ayerin mielestä tietysti on, Bataillen mielestä taas ei todellakaan. Onko mielekästä puhua kivestä, joka putosi aikana, jolloin ei ollut ihmisiä? Bataillen kieltävä vastaus on johdonmukaista seurausta esimerkiksi heideggerilaisesta tavasta ajatella kieltä.

Heidegger sanoo kielen puhuvan ja hän sanoo sen, että puhumme, olevan kuulemista. Kielen johdosta ihminen voi kysyä olemisen mieltä. Kieli puhuu. Se että puhumme kieltä on kielen kuulemista, sillä puhuessamme emme vain puhu kieltä vaan puhumme kielessä tai puheemme tulee kielestä. Puhuminen on mahdollista vain koska olemme kuunnelleet kieltä. Ihminen on puhuva, Heideggerin mukaan ihminen elää kielen läheisyydessä tai kielessä. Koska kieli voi osoittaa tai paljastaa ihmiselle asioita maailmassa, maailma voi avautua ihmiselle sellaisena, jossa hän voi kysyä olemisen mieltä tai olemisen totuutta. Kieli näyttää ihmiselle asioita jonkinlaisina, jonain, jota voi alkaa ajatella. Kieli tekee erottelun mahdolliseksi, ja eri kielissä tämä tapahtuu eri tavoin. Oleminen voi paljastua ihmiselle kielen ansiosta, ja kielen olemus on tässä paljastamisessa ja osoittamisessa. Toisaalta kieli tarvitsee ihmistä ― kieli voi sanoa ja puhua ihmiselle vain koska ihminen voi kuunnella kieltä. Maailma antaa itsensä ihmiselle kielessä jonkinlaisena.

Heidegger ei omien sanojensa mukaan pyri esittämään teoriaa kielestä, hän etsii tietä kieleen. "Teoria" kielestä kirjoittautuisi siihen perinteeseen, jota Heidegger ei tahdo jatkaa. Siinä kieli nähdään ihmisen ilmaisuna ja kommunikaatiovälineenä, ja toisaalta sellaisena, josta voitaisiin esittää teoria, joka voitaisiin käsitteellistää subjektin haltuunotettavaksi. Tässä perinteessä ajattelua pidetään riippumattomana kielestä, kielellä sitä vain välitetään ihmiseltä toiselle. Kieli käsitetään ihmisen toiminnaksi, jolla esitetään asioita ja representoidaan maailmaa. Otetaan siis itsestäänselvyytenä maailman jakautuminen objekteiksi ja niitä representoiviksi subjekteiksi. Kun ajatellaan näin, unohdetaan kuitenkin Heideggerin mukaan se, että kieli avaa meille maailman sellaisena, josta voimme sanoa jotain ― vain koska olemme jo kuulleet mitä kieli sanoo, voimme puhua.

Bataillen kanta ei vaikuta erityisen tervejärkiseltä. Mutta on syytä muistaa, että hänen lähtökohtanaan on ajatus, että emme tiedä missä määrin "terve järki" on jotain historiallista ja siis vaihtelevaista. Emme tiedä voisiko maailma avautua jollain ratkaisevasti erilaisella tavalla tai voisiko ymmärrettävyys muuttua perustavanlaatuisesti. Eikö puhe kivestä, joka putosi aikana ennen ihmistä, ole oikeastaan puhetta Kantin kivestä sinänsä?

Bataille ja Ayer eivät päässeet asiasta minkäänlaiseen yksimielisyyteen. Minäkin voisin jäädä pohtimaan sitä, putosiko se kivi ennen ihmistä vai ei. En voi edes kuvitella millaista se oli olettamatta aikaan ennen ihmistä tarkkailupistettä, joka on inhimillisen kaltainen. Siis olettamatta ymmärrettävyyttä, ajallisuutta ja tilallisuutta sellaisina kuin koen ne, tarkastelupistettä, joka selvästikin on samanlainen kuin ihmisen paikka maailmassa jne. Mutta kaikkea tuotahan ei pitänyt olla, sillä ihmistä ei pitänyt olla? No niin.

Tuo keskustelu on kyllä kiinnostava, muttei kuitenkaan niin kiinnostava, että jaksaisin keskittyä siihen kovin pitkäksi aikaa. Mitä "kiven putoaminen" tarkoittaa, mitä se tarkoittaminen siinä on, putosiko kivi ja putoaako kivi edelleen, millainen on kokemukseni kiven putoamisesta – no, voisinhan jäädä pudottelemaan kiviä, mutta ainakin siitä bloggaamnen alkaisi varmaan ennen pitkää vaikuttaa puuduttavalta. Edellisen kirjotukseni kommenteissakaan en käyttänyt aikaa siihen, että olisin asettunut Bataillen kannalle.

Saanko heideggerilaisesta tavasta ajatella kieltä irti jotain kiinnostavampaa? Saan kyllä, saan heti kun alan puhua ihmisistä enkä kivistä. Äkkiä Heideggerin puheet maailman avautumisesta kielen ansiosta saavat "käytännön merkitystä". Törmään eettisiin kysymyksiin. Törmään esimerkiksi sellaiseen käsitteelliseen kehikkoon, jossa ihmisen ja eläimen välille väitetään ontologinen ero: ihmisellä on (kielen avaama) maailma, eläimellä vain ympäristö, jossa se toimii vaistojensa ohjaamana. Esimerkiksi Heidegger (joka muuten ei tajunnut eläimiä alkuunkaan) itse puoltaa tällaista käsitystä, ja se toistuu häkellyttävän monissa teksteissä itsestäänselvyytenä.

Missä suhteessa tämä maailman jäsentämisen tapa on esimerkiksi broileriin? Nussbaum kirjoittaa näin:

However, Stoicism, with its emphasis on the capacity of humans for virtue and ethical choice, exercised far more widespread influence than any other philosophical school in a world of war and uncertainty — but it had a very unappealing view of animals, denying them all capacity for intelligent reaction to the world, and denying, in consequence, that we could have any moral duties to them. Because of the attractiveness of Stoicism's view of human virtue and choice, that picture of animals became widespread.

Heideggerin tapa ajatella eläimiä näyttää jatkavan pitkää perinnettä. Kuinka suuressa osassa tällainen ajattelu on tämänhetkisessä kielessämme? Siis millaisia asiayhteyksiä liittyy sanaan "eläin", millä tavalla tuo sana ja tavat, joilla sitä käytetään, osaltaan avaavat maailmaa? Voisiko maailma avautua toisenlaisena, sellaisena jossa leikkivän variksen huumori on muutakin kuin kuriositeetti? Jossa se onkin esimerkki linnun tavasta olla maailmassa, ei vain reagoida ympäristöönsä? Tai voisiko Nussbaumin tavoittelema "a basic concern for sentient life, not just rational life" olla itsestäänselvyys? Tuntuu siltä, että voisi. Se helpottuisi koettamalla tuoda ja luoda tilaa uusille käsitteellisille kehikoille tai kentille.

Kysymys siitä miten kieli avaa maailman, aivan kuten moni muukin kysymys, tulee minusta täyteläisemmäksi ja kiinnostavammaksi kun se kytkeytyy arjen valintoihin: ajatukseen siitä, että itsestäänselvää ja tervettä järkeä voisi muuttaa (siis voisi ehkä vaikuttaa siihen, millaisten tapojen mukaan sitä tuumimattaan toimii) ja kysymykseen siitä, millaisille muutoksille olisi hyvä koettaa tarjota tilaa.