5.2.06

Käytännön merkitystä

The basic moral intuition behind my approach concerns the dignity of a form of life that possesses both deep needs and abilities. Its basic goal is to take into account the rich plurality of activities that sentient beings need — all those that are required for a life with dignity. With Aristotle and the young Marx, I argue that it is a waste and a tragedy when a living creature has an innate capability for some functions that are evaluated as important and good, but never gets the opportunity to perform those functions. Failures to educate women, failures to promote adequate health care, failures to extend the freedoms of speech and conscience to all citizens — all those are treated as causing a kind of premature death, the death of a form of flourishing that has been judged to be essential for a life with dignity. Political principles concerning basic entitlements are to be framed with those ideas in view.

Luin Martha Nussbaumin artikkelin "The Moral Status of Animals". Lukemistani värittivät tuumailut, jotka olivat heränneet edellisen eufemiatukseni kommenteissa syntyneestä keskustelusta.

Oikeusfilosofiaa sivuava ajattelu on täynnä erinomaisia esimerkkejä siitä, kuinka kokonaisvaltainen epätietoisuus yhdistyy selvään tuntuun jostain, johon tahdotaan pyrkiä. Toisin sanoen käytösohjeiden johtaminen mistään varmuudesta ei ota onnistuakseen. Etenkään ei koska yksimielisesti tunnustettuja varmuuksia ei näytä olevan kovin paljoa. Ja kuitenkin tuntuu vahvasti siltä, että jotain olisi tehtävä, jokin "perustavanlaatunen moraalinen intuitio" kehottaa toimimaan.

Matti kommentoi edellistä eufemiatustani kritisoiden erästä löyhästi Heidegger-vaikutteista virkettäni:

"Ei voida puhua alkuperäisesti kohdistuneista tunteista. Ei voida, sillä kaikki puhe on kielen mahdollistamaa."
Klassinen virhepäätelmä. Ei voida puhua alkuperäisesti kohdistuneista putoavista kappaleista. Ei voida, sillä kaikki puhe on kielen mahdollistamaa.
Tietysti kaikki puhe on kielen mahdollistamaa - tämä lähestyy tautologiaa. Siitä ei kuitenkaan seuraa, ettei niillä olioilla joista puhutaan, olisi täysin puheesta riippumattomia ominaisuuksia.
Painovoima olisi vetänyt kappaleita kohti maan keskipistettä, vaikka puhuvia eläimiä ei olisi ikinä syntynyt maan päälle.

Kommentti olisi ehkä mahdollistanut siirtymisen erääseen hauskaan kiistaan: Georges Bataille ja Alfred Ayer kiistelivät 1950-luvulla siitä, onko mielekästä sanoa, että aurinko oli olemassa ennen kuin oli ihmisiä. Ayerin mielestä tietysti on, Bataillen mielestä taas ei todellakaan. Onko mielekästä puhua kivestä, joka putosi aikana, jolloin ei ollut ihmisiä? Bataillen kieltävä vastaus on johdonmukaista seurausta esimerkiksi heideggerilaisesta tavasta ajatella kieltä.

Heidegger sanoo kielen puhuvan ja hän sanoo sen, että puhumme, olevan kuulemista. Kielen johdosta ihminen voi kysyä olemisen mieltä. Kieli puhuu. Se että puhumme kieltä on kielen kuulemista, sillä puhuessamme emme vain puhu kieltä vaan puhumme kielessä tai puheemme tulee kielestä. Puhuminen on mahdollista vain koska olemme kuunnelleet kieltä. Ihminen on puhuva, Heideggerin mukaan ihminen elää kielen läheisyydessä tai kielessä. Koska kieli voi osoittaa tai paljastaa ihmiselle asioita maailmassa, maailma voi avautua ihmiselle sellaisena, jossa hän voi kysyä olemisen mieltä tai olemisen totuutta. Kieli näyttää ihmiselle asioita jonkinlaisina, jonain, jota voi alkaa ajatella. Kieli tekee erottelun mahdolliseksi, ja eri kielissä tämä tapahtuu eri tavoin. Oleminen voi paljastua ihmiselle kielen ansiosta, ja kielen olemus on tässä paljastamisessa ja osoittamisessa. Toisaalta kieli tarvitsee ihmistä ― kieli voi sanoa ja puhua ihmiselle vain koska ihminen voi kuunnella kieltä. Maailma antaa itsensä ihmiselle kielessä jonkinlaisena.

Heidegger ei omien sanojensa mukaan pyri esittämään teoriaa kielestä, hän etsii tietä kieleen. "Teoria" kielestä kirjoittautuisi siihen perinteeseen, jota Heidegger ei tahdo jatkaa. Siinä kieli nähdään ihmisen ilmaisuna ja kommunikaatiovälineenä, ja toisaalta sellaisena, josta voitaisiin esittää teoria, joka voitaisiin käsitteellistää subjektin haltuunotettavaksi. Tässä perinteessä ajattelua pidetään riippumattomana kielestä, kielellä sitä vain välitetään ihmiseltä toiselle. Kieli käsitetään ihmisen toiminnaksi, jolla esitetään asioita ja representoidaan maailmaa. Otetaan siis itsestäänselvyytenä maailman jakautuminen objekteiksi ja niitä representoiviksi subjekteiksi. Kun ajatellaan näin, unohdetaan kuitenkin Heideggerin mukaan se, että kieli avaa meille maailman sellaisena, josta voimme sanoa jotain ― vain koska olemme jo kuulleet mitä kieli sanoo, voimme puhua.

Bataillen kanta ei vaikuta erityisen tervejärkiseltä. Mutta on syytä muistaa, että hänen lähtökohtanaan on ajatus, että emme tiedä missä määrin "terve järki" on jotain historiallista ja siis vaihtelevaista. Emme tiedä voisiko maailma avautua jollain ratkaisevasti erilaisella tavalla tai voisiko ymmärrettävyys muuttua perustavanlaatuisesti. Eikö puhe kivestä, joka putosi aikana ennen ihmistä, ole oikeastaan puhetta Kantin kivestä sinänsä?

Bataille ja Ayer eivät päässeet asiasta minkäänlaiseen yksimielisyyteen. Minäkin voisin jäädä pohtimaan sitä, putosiko se kivi ennen ihmistä vai ei. En voi edes kuvitella millaista se oli olettamatta aikaan ennen ihmistä tarkkailupistettä, joka on inhimillisen kaltainen. Siis olettamatta ymmärrettävyyttä, ajallisuutta ja tilallisuutta sellaisina kuin koen ne, tarkastelupistettä, joka selvästikin on samanlainen kuin ihmisen paikka maailmassa jne. Mutta kaikkea tuotahan ei pitänyt olla, sillä ihmistä ei pitänyt olla? No niin.

Tuo keskustelu on kyllä kiinnostava, muttei kuitenkaan niin kiinnostava, että jaksaisin keskittyä siihen kovin pitkäksi aikaa. Mitä "kiven putoaminen" tarkoittaa, mitä se tarkoittaminen siinä on, putosiko kivi ja putoaako kivi edelleen, millainen on kokemukseni kiven putoamisesta – no, voisinhan jäädä pudottelemaan kiviä, mutta ainakin siitä bloggaamnen alkaisi varmaan ennen pitkää vaikuttaa puuduttavalta. Edellisen kirjotukseni kommenteissakaan en käyttänyt aikaa siihen, että olisin asettunut Bataillen kannalle.

Saanko heideggerilaisesta tavasta ajatella kieltä irti jotain kiinnostavampaa? Saan kyllä, saan heti kun alan puhua ihmisistä enkä kivistä. Äkkiä Heideggerin puheet maailman avautumisesta kielen ansiosta saavat "käytännön merkitystä". Törmään eettisiin kysymyksiin. Törmään esimerkiksi sellaiseen käsitteelliseen kehikkoon, jossa ihmisen ja eläimen välille väitetään ontologinen ero: ihmisellä on (kielen avaama) maailma, eläimellä vain ympäristö, jossa se toimii vaistojensa ohjaamana. Esimerkiksi Heidegger (joka muuten ei tajunnut eläimiä alkuunkaan) itse puoltaa tällaista käsitystä, ja se toistuu häkellyttävän monissa teksteissä itsestäänselvyytenä.

Missä suhteessa tämä maailman jäsentämisen tapa on esimerkiksi broileriin? Nussbaum kirjoittaa näin:

However, Stoicism, with its emphasis on the capacity of humans for virtue and ethical choice, exercised far more widespread influence than any other philosophical school in a world of war and uncertainty — but it had a very unappealing view of animals, denying them all capacity for intelligent reaction to the world, and denying, in consequence, that we could have any moral duties to them. Because of the attractiveness of Stoicism's view of human virtue and choice, that picture of animals became widespread.

Heideggerin tapa ajatella eläimiä näyttää jatkavan pitkää perinnettä. Kuinka suuressa osassa tällainen ajattelu on tämänhetkisessä kielessämme? Siis millaisia asiayhteyksiä liittyy sanaan "eläin", millä tavalla tuo sana ja tavat, joilla sitä käytetään, osaltaan avaavat maailmaa? Voisiko maailma avautua toisenlaisena, sellaisena jossa leikkivän variksen huumori on muutakin kuin kuriositeetti? Jossa se onkin esimerkki linnun tavasta olla maailmassa, ei vain reagoida ympäristöönsä? Tai voisiko Nussbaumin tavoittelema "a basic concern for sentient life, not just rational life" olla itsestäänselvyys? Tuntuu siltä, että voisi. Se helpottuisi koettamalla tuoda ja luoda tilaa uusille käsitteellisille kehikoille tai kentille.

Kysymys siitä miten kieli avaa maailman, aivan kuten moni muukin kysymys, tulee minusta täyteläisemmäksi ja kiinnostavammaksi kun se kytkeytyy arjen valintoihin: ajatukseen siitä, että itsestäänselvää ja tervettä järkeä voisi muuttaa (siis voisi ehkä vaikuttaa siihen, millaisten tapojen mukaan sitä tuumimattaan toimii) ja kysymykseen siitä, millaisille muutoksille olisi hyvä koettaa tarjota tilaa.

Tunnisteet: ,

8 Comments:

Blogger Matti said...

"Eikö puhe kivestä, joka putosi aikana ennen ihmistä, ole oikeastaan puhetta Kantin kivestä sinänsä?"

Ei suinkaan. Se on puhetta menneessä aikamuodossa. Ns. mannermaisen filosofian ongelma on yritys vääntää kaikki asiat liian metafyysisiksi, ja ignoroida terveen järjen erotteluja kuten kausaalinen riippuvuus vs. käsitteellistäminen jonkin kaltaiseksi. Siitä seuraa, että tulee esittäneeksi asioita jotka ovat vain tyhmiä (esim.Bataille).

5.2.06  
Blogger Eufemia said...

Niin, tai sitten kyseessä on yritys tehdä metafyysisiä taustaoletuksiamme selvemmin näkyviksi ja kyseenalaistaa terveen järjen itsestäänselvyyksiä.

Mutta kuten sanottu, en asetu tuossa kiistassa kovin tarmokkaasti millekään puolelle.

5.2.06  
Blogger Matti said...

Sanotaan asia toisella tavalla, ilman tuota kuppikuntakiistaa (sillä antirealismia ja kieli-idealismia kannatetaan kyllä hyvin paljon analyyttisellakin puolella). Mutta metodologisena lähtökohtana minä en usko, että on olemassa kahdenlaisia totuuksia - filosofian luentosalin totuuksia ja arkitotuuksia. Tiedämme ihan hyvin, että kuu mollotti taivaalla jo kauan ennen kuin kukaan sanoi "kuu". Tai jos ei näin ole, se olisi astronominen sensaatio. Ei ole olemassa mitään filosofista lisäarvoa, jonka voisimme saada ottamalla syvällisen ilmeen ja mumista, että filosofisesti ottaen kuu ei siellä mollottanutkaan. Ja luulen kyllä, että tällä asenteella on moraaliset ja poliittisetkin ulottuvuutensa. Se on maallinen ja demokraattinen asenne.

5.2.06  
Anonymous Nimetön said...

Filosofiaa käytännön tarpeisiin? Liian tiukasti rajattua minun makuuni. Sitä paitsi polittisesti se saattaa osoittautua jopa vaaralliseksi, jos sillä pönkitetään olemassaolevia asenteita ja valtarakenteita, eikä kyseenalaisteta perusoletuksia.

Itsestäänselvyyksien kyseenalaistaminen on piristävää, joskus jopa välttämätöntä.

6.2.06  
Blogger Eufemia said...

Kuppikuntakiistat ja -erot eivät todellakaan ole erityisen mieltäylentäviä. Mutta olisikohan tuo nyt kuitenkaan kieli-idealismia? Nominalismia pikemminkin.

Sanotaan nyt vaikka näin: puhe kuusta, joka mollotti taivaalla ennen kuin kukaan sanoi "kuu" on oikein onnistunutta ja toimivaa metaforista kielenkäyttöä. Väitteen totuudesta en ole mitään mieltä enkä väitä tietäväni, että siellähän se mollotti tai oli mollottamatta.

Tämä tietämättömyys ei tuo mitään filosofista lisäarvoa, enkä etenkään pidä sitä syvällisenä (itse asiassa puhe syvällisyydestä on yleensä joko jonninjoutavaa tai harhaanjohtavaa).

Mikäs maallisessa ja demokraattisessa asenteessa; minusta demokraattiseen asenteeseen kuitenkin kuuluu mieluiten mahdollisimman monta puheen rekisteriä: joskus voi olla hyvä pitää puhe sillä metaforisella kentällä tai siinä diskurssissa (vaihtoehtoisia ilmauksia saa vapaasti keksiä lisää), jossa on mielekästä sanoa, että kuu mollotti taivaalla ja kivi putosi ennen kuin ihmisiä oli. Joskus taas on hyvä siirtyä toisenlaiseen kielenkäyttöön (ja selittää parhaansa mukaan jos ei tule ymmärretyksi). En oikeastaan oleta kovin jähmeitä totuuksia mihinkään näitä erilaisista puheenparsista. Mutta, ja tämä on minulle tärkeää, en myöskään väitä tietäväni, ettei niissä olisi jotain totuuksia. Usein toimin ikään kuin olisin varma jostain, muu ei tunnu mielekkäältä.

Minustakaan ei siis ole filosofian luentosalin totuuksia ja arkitotuuksia. Olisikohan mielekästä ainakin alustavasti puhua vaikkapa erilaisista puheen rekistereistä tai käsitteellisistä kentistä? Tässä ajattelu on minulla vielä aivan kesken, sillä en ole törmännyt mihinkään autuaaksitekevään selitykseen.

Minustakin itsestäänselvyyksien kyseenalaistaminen on usein piristävää, jopa hilpeää.

6.2.06  
Blogger Mette said...

Pidän Sandemosen tarinasta, jonka mukaan kuu opetti ihmisen ajattelemaan. Maailma oli varsin järjellinen. Aurinko loisti päivällä, tähdet yöllä. Mutta kuu näkyi välillä päivällä, välillä yöllä; välillä sitä ei näkynyt päivällä eikä yöllä. Se oli myös puolikas, neljännes tai muita murto-osia. Silloin alkuihminen ajatteli ensimmäisen tietoisen ajatuksensa: "Mikä piru tuota kuuta oikein vaivaa?"

6.2.06  
Blogger Matti said...

Ehkä asiasta on turha jatkaa, mutta menneessä aikamuodossa olevissa lauseissa ei kyllä ole mitään metaforista.

7.2.06  
Blogger Veloena said...

Matin viimeinen kommentti on kyllä asiaa. Preesens se metaforinen on. Näin kuppikuntaeroille kilistääkseni... kippis.

Joo tuo kivi. VOi herranjumala pääni meinasi revetä sen kanssa gradua kirjoittaessa. Eikö se vain pitänyt kokemuksenkin teoriassa käsitellä... puuh!

Tosin ne sedät taisivat puhua juuri tuosta kuusta taivaalla ennen yhtään näkökykyistä eliötä.

On kyllä niin, että toisinaan moraalia tarvitsee. Tärkeintä etiikan teorioihin tutustuminen taitaa olla tilanteissa, joissa haluaa tehdä suuren pysyvän elämänmuutoksen ja on jotain mieltä, muttei ymmärrä oikein, miksi. Siinä ne muistuttavat hieman nettitestejä tyyliin "millainen hiustyyli olet?" (Vaikka itse olen kyllä löytänyt samat asiat runoista ja romaaneista, paremmin tuotuna.)

Sellainen nettitesti olla lukkotilanteessa esim. treffeille mennessä aika avaava, vaikkei siihen nyt niin satasella uskoiskaan. Että poninhäntä, selvä.

Tyypillistä kyllä, filosofiallakin on mielestäni oltava muukin funktio kuin pitkän perinteen jaanaus.

7.2.06  

Lähetä kommentti

<< Home