Kommentoinnin mahdollisuus

Whereas it is possible to argue that metaphors appear, for instance, in scientific knowledge practices and their epistemologies (Salmond 1982: 66, see also Hacking 2001), the underlying dichotomies of literal/non-literal, concrete/abstract, real/appearance cause a problem when they enforce an ontological division into true and false externally determined by the etnographer. This assumption is supported by Salmond (1985:245) herself when she writes that:

Many of these words used here can be read on several levels at once, [...] and it is extremely difficult to sort out literal from figurative meanings in what they say.

Salmond bases the metaphoricity of the sub-sets of the root metaphor (cf. Bird-David 1990: 190) of "knowledge is a landscape" on little evidence other than mere assertion of their status as metaphors. Salmond does not leave us many options to think about knowledge literally. She seems to loose the adaptable cognitivist discussion on metaphor and fails to define what she means by the concept. The above-like dualistic statement of abstract/concrete would make it necessary to define the 'actual' physical reality that can be perceived, and to separate it from non-causal, linguistic abstraction that lacks a location in space and time.

Luen pinkallista hyvän ystäväni kirjoittamia esseitä. On hauskaa löytää tekstistä viimeisteltyjä versioita väitteistä, joita on tullut ruodittua yhdessä. Tässä tekstissä abstraktin ja konkreettisen välisen erottelun kummallisuus yhdistyy kysymykseen ajattelun paikallisuudesta tavalla, jonka yleisempää kiinnostavuutta olen kai jäävi arvioimaan. Joskus aiemmat keskustelut saavat jonkin yksittäisen maininnankin tuntumaan sisältörikkaalta; kuinka käykään kun liitetään toisiinsa kaksi kiivaasti puhuttanutta aihetta.

Luentani ystäväni esseestä keskittyy kysymykseen erottelun abstrakti/konkreettinen kyseenalaisuudesta, erityisesti jos pidetään edes jotenkin kiinni ajattelun paikallisuuden väitteestä. Jos sanotaan, että metaforassa abstraktista asiasta väitetään jotain rinnastamalla se konkreettiseen, väitetään samalla jotain abstraktin ja konkreettisen välisestä erosta. Jos väitettä tieto on maisema kutsutaan metaforaksi, kielletään sellainen tulkinta, jossa tieto ihan kirjaimellisesti eikä kuvaannollisesti ymmärretään maisemaksi. Samalla väitetään tietoa maisemaa abstraktimmaksi asiaksi.

Väite ei välttämättä ole aina ongelmallinen. Voidaan väittää, että abstraktin ja konkreettisen välinen ero on määriteltävissä tavalla tai toisella, ja johtaa valitusta määritelmästä, että tieto on jotain abstraktimpaa kuin maisema. Tehtävä voi kuitenkin olla hieman hankala ja ennen kaikkea turhanpäiväisen tuntuinen. Niinpä voidaan ratkaista asia sanomalla, että ainakin Suomessa tehdyissä kyselyissä valtava enemmistö ihmisistä pitäisi tietoa abstraktimpana asiana kuin maisemaa, joten selvästikin kielessämme (ja ajattelussamme) "tieto", "maisema" ja "abstrakti" ovat merkityksiltään sellaisia, että tieto on maisemaa abstraktimpi asia.

Tällainen määrittelytapa on kuitenkin altis muutoksille. Voihan olla, että viidenkymmenen vuoden päästä abstraktin ja konkreettisen välinen ero ymmärretään Suomessa aivan toisin, ja voi olla, ettei kaikissa kielissä ja mielissä tehdä koko eroa. Kyselymääritelmät jättävät siis tilaa väitteelle, että ajattelu on paikallista. Tässä väitteessä oletetaan, että eri kielissä ilmaistaan erilaisia tulkintoja maailmasta ja järjestä. Jos haluaa tavoitella jotain paikallista ajattelua, ei tule korvata sen käsite-erotteluja vieraan kulttuurin erotteluilla. Ero abstraktin ja konkreettisen välillä ei ole itsestäänselvä edes kaikille vaikkapa suomea äidinkielenään puhuville (ei ainakaan minulle), joten ei ole syytä olettaa sen löytyvän kaikista kielistä. Sama koskee kirjaimellisen ja kuvaannollisen välistä eroa. Siksi vaikkapa maoreista puhuttaessa on kyseenalaista sanoa, että "it is extremely difficult to sort out literal from figurative meanings in what they say": ensin pitäisi kysyä onko erotteluyritys kyseisessä kielessä mitenkään mielekäs.

En ole varma olenko koskaan lukenut antropologista, historiallista tms. tutkimusta, jossa katsottaisiin, että ajattelu tulisi aina käsittää paikalliseksi, ja pidettäisiin tästä lähtökohdasta johdonmukaisesti kiinni. Se ei luultavasti ole edes mahdollista. Aika pitkälle päästäisiin jos tutkija toisi työssään herpaantumatta esille oman paikkansa suhteessa tutkittavaan aiheeseen. Luultavasti näin voitaisiin saada aikaan varsin hyvä kuvaus siitä, kuinka tutkija koettaa lähestyä tutkittavaansa ja huomaa aina uusia erotteluja, joita hänen tulee hienosäätää tai romautella kokonaan.

Ongelma on kuitenkin muuallakin kuin itsestäänselvyyksien kyseenalaistamisen vaikeudessa. Tutkijan täytyisi suhteuttaa lähtöoletuksensa itseensä. Jos väitetään ajattelun olevan olennaisesti paikallista, tai jos väitetään edes, että ajattelua tulisi tutkia mahdollisesti paikallisena, tulisi myös miettiä ovatko nämä väitteet paikallisia, ja jos ovat, miten ja mitä se tarkoittaa. Muuten tulee sovitettua tutkimusaihe ainakin kehikkoon paikallinen/universaali ikään kuin tämä erottelu olisi itsestäänselvyys tai jotain universaalisti pätevää. Tekee mieli horjuttaa rakennelmaa, mutten tiedä mihin suuntaan se lähtee kaatumaan.

Pian juhannus

Varastin kaksi päivää ja päädyin Lahteen.

Olen samaa mieltä siitä, että jos kirjoittaminen on aivan kauheaa, niin kannattaisi lopettaa se ja ryhtyä vaikkapa kävelemään vetten päällä. Olen kuitenkin yhä epävarma siitä, uskallankohan koskaan koettaa suomentaa sellaista tekstiä, johon olen rakastunut. Voin kääntää arvostamaani ja sellaista, joka kiinnostaa, mutta miten ne uskaltavat, ne suomentajat, jotka ottavat tekstin, johon ovat rakastuneet, ja alkavat kääntää? Ehkä olen kymmenen vuotta vanhempana valmis siihen: Seisahdun, sillä jokin on muuttunut. Uskallan koskea, vääntää, luottaa rakastuneeseen tulkintaani? Ehkä joskus, mutta vielä en käännä kuin sellaista, joka saa lähinnä arvostelukykyni ja uteliaisuuteni herkistymään.

Nurmikolla istuessaan voi polttaa ohuen valkean rannun päälaella, jakauksen. Päivä on suonut lämpöä ja korventavan läpitunkevaa kesävaloa, ja iltapäivä paljastaa vammat. Illanviettoonkin livahdamme istumaan, mutta uupumus ajaa pian takaisin pyöränselkään. On jo viilenevää, kun ylitän rouskuvan soratien. Väsyttää.

Nevanlinna puhuu mielensä henkilöhahmoista, joista aina jonkun ääni on vahvin kommentoija ja kriitikko kun hän kirjoittaa. Tutun tuntuinen kuvaus. Ehkä siksi en uskalla (vielä?) kääntää tekstiä, johon olisin rakastunut, etten luota niiden hahmojen arvostelukykyyn, joiden äänet rakastamaani lukiessani nousevat läpitunkevimmiksi? Luotan enemmän Maijapoppasiin ja muihin teräviin ja itsenäisiin. Kuitenkin muitakin ääniä on ja kuuntelen niitä. Vaikka salaakin, piilossa koko siltä maailmalta, jonka edessä on seistävä ja esitettävä yksilöä, joka osaa ja tietää, jolla on mielipiteitä ja asenteita erilaisiin ilmiöihin. En oikeastaan ole tuota mieltä: kyse ei ole esittämisestä eikä pakosta vaan vastuullisimpien hahmojen voimasta. Tottahan ne ovat sanavalmiimpia ja tulevat siksi hallitseviksi kun on sanottava ja tehtävä.

Olin pyytää puheenvuoron kun puhuttiin kääntämisestä ja taas kun puhuttiin gastronomisesta suhteesta kieleen, mutta jätin tekemättä. Turhaa häveliäisyyttä. Jos tulisi maailmanloppu, jäisikö meistä kuitenkin jotain jos yksi kirja jäisi? Entä jos jäisi yksi blogi? Onko silloin enää mitään väliä sillä, kuinka huono se ainoa jäljelle jäänyt on? Jos tämä on viimeinen asia, minkä näet, jaksat katsoa. Blogeja tarjottiin esimerkiksi reality-tv:tä muistuttavasta kirjoittamisen lajista.

Ajatukset harhailevat paahteessa, hymyilen joka kerta kun joku kiistää tavallisimmat kuvaukset rakastamisesta ja puhuu siitä, kuinka monella tavalla sen energia-alueen voi käyttää ja täyttää, josta käytetään sanaa rakkaus. Siirryn nurmelle tammien alle. Kauempana, metsän rajassa, nurmikon tiivis vihreys kevenee pihtojen ja kuusten varjoissa. Vaikka tuskinpa siellä mitään pihtoja oikeasti on. Pyöräillessäni näen pikkutien vierellä kumpupilveileviä syreenejä. Valkoiset kukat keräävät illan hämärästä vielä valoa, ja maahan pudonneet terälehdet lisäävät heijastusta. Tarvitseeko minun tietää puiden ja kukkien nimet, ja jos, niin miksi tarvitsee? Puun alle tullessaan yllättyy. Puu ottaa suojaansa, jonka olemassaoloa ei välttämättä huomaa ennen siihen astumista. Lepään hetken omenapuun alla, oksat lähenevät maata. Omakotitalon piha paisuu puistoksi, muuttuu satukirjan kuvitukseksi ja kuninkaanlinna näkyisi jos kääntäisin päätäni. Puistossa on satanut omenankukkia, valkeat terälehdet täplittävät sammaloituneita kiviportaita. Lidia Postman piirtämät keijukaiset ilkkuvat minua korsien takaa kurkkiessaan. Väitetään että lapsi tietää ja näkee salatun kauneuden, pitäisikö minun siis olla liian vanha nähdäkseni keijuja ja pitääkseni kortteita vähän pelottavina? On kasveja, joiden kauneutta en osaa heti nähdä, vaan minun on tarkennettava katsettani huomatakseni, mutta kortteita en osaa katsoa välinpitämättömästi.

Junan ikkunasta näkyy pilviä ylhäällä, niistä on näemmä vedelty siveltimellä osia kiemurtaviksi huiskauksiksi iltataivaalle. Tulen kotiin, pianon koskettimet ovat valkeat. Nyt haluaisin soittaa, mutta siihen on liian myöhä.

Varastinko minä sunnuntain ja maanantain vai tiistain ja keskiviikkoa? Kiitos Karri ja muut. Valoisaa juhannusta.

Turhautunut parahdus

Valistus on ihmisen pääsemistä ulos hänen itsensä aiheuttamasta alaikäisyyden tilasta. Alaikäisyys on kyvyttömyyttä käyttää omaa järkeään ilman toisen johdatusta. Itseaiheutettua tämä alaikäisyys on silloin, jos sen syynä ei ole järjen puute, vaan päättämisen ja rohkeuden puute käyttää järkeään ilman toisen johdatusta. Sapere aude! Valistuksen tunnuslause on siis: Käytä rohkeasti omaa järkeäsi!

Ei, en lue paraikaa Kantia, poimin tuon sitaatin tekstistä "Vastaus kysymykseen: Mitä on valistus?" tähän muuten vain. Luen Levinasia, "Toisen jälki":

Haluamisessa Minä suuntautuu kohti Toista tavalla, joka kyseenalaistaa Minän suvereenin itse-identifikaation. Tarve on tuon identifikaation nostalgista ikävöintiä, ja tietoisuus tarpeesta on tuon identifikaation ennakoimista. Liike kohti toista, sen sijaan että se täydentäisi ja tyydyttäisi minut, vie minut tilanteeseen, joka yhtäältä ei koske minua ja jonka tulisi jättää minut välinpitämättömäksi: "mitä minä tästä kaleerista oikein etsin?" Mistä on peräisin kokemani järkytys, kun välinpitämättömänä kuljen Toisen katseen alla?

Kokeilin aikanaan käytännössä vaikka millaisia ir- ja arationalismin muotoja, mutta päädyin valistuksen kannalle. Tuntui siltä. Lisäksi tuntui ja tuntuu yhä väärältä erottaa tunne ja järki kahdeksi erilliseksi alueeksi. "Tuntuu siltä" on ainoa peruste jonka voin tässä antaa, sillä en tiedä mitään perustaa, jonka varaan rakentaa. Perustattomuus ei tunnu ongelmalta.

Kuitenkaan "tuntuu siltä" ei ole hyppäys villinä laukkaavan ja kyseenalaistamattoman tunteen varaan. Minustahan ei tunnu siltä, että tunne ja järki olisivat erilliset asiat. Tuntuu lujasti siltä, että kumpaakin on syytä lujasti kyseenalaistaa, erityisesti yhdessä, mutta miksei erikseenkin, jos siis osaa tehdä tuon erottelun. Minusta erottelu tuntuu epämääräiseltä ja turhalta.

Tuntuu siltä, etten tahdo itseaiheutettua alaikäisyyttä. Harva kai myöntää tahtovansa, mutta kun tunne ja järki käsitetään kahdeksi aivan erilliseksi kategoriaksi, suhteissa toisiin ihmisiin jäädään nähdäkseni usein haluttomiksi itsenäisyyteen. Tämä ei ole kylmyyden, itsekkyyden tai erakoitumisen puolustuspuhe. Erillisyyttä ei tarvitse raivolla puolustaa ja sen voi antaa liueta kadoksiinkin kun siltä tuntuu. Vaan tuntuu pahalta kun erillisyyden ja siis itsenäisyyden mahdollisuus hukataan, toisen ei anneta olla toinen.

Toisen kohtaaminen on järkyttävää. Miksi järkytyksen mahdollisuus pitää hukata tekemällä toisesta identifikaatioväline, jota ilman ei uskalleta olla?

Huonoa lukemista

Luen silloin tällöin maksusta proosaa. Käännettäviksi ehdotettuja kirjoja, joista tarvitaan lyhyt lausunto. Yleensä nuo kirjat ovat mitäänsanomattomia. Harmi etten voi siteerata mitäänsanomattomuutta, mutta ainahan voi mennä kirjakaupassa sen viihdepokkarihyllyn ääreen ja poimia jotain, ajanee saman asian.

Tympeiden kirjojen lukeminen on pahasta. On kaunokirjallisuutta, joka tekee tilan kuulaaksi ja janottavaksi hengittää, kirjoja jotka avaavat ajatelua ja saavat kaikki hyvät ja raikkkaat ja raivoavat säät minuun, tai lämpimän auringonpaisteen rantakalliolla. Sitten on niitä, joiden vaikutus on sama kuin television (miksi haluta sellainen kotiinsa?) sarjaohjelmien tai verkossa tuhratun illan. Sisätila käy jos se on kirjastopölyinen, piipputupakantuoksuinen tai tiiviyttään kihelmöivä, mutta tympeiden kirjojen tarjoama huoneilma haisee uusien virastorakennusten käytävien muoviliimalta ja ilmanraikastimella peitetyltä tunkalta.

Tunkka tunkeutuu minuun lukiessani ja mielestäni tulee tunkkainen. Voin kuvitella tarttuvani upoksissaoloon ja lilliväni tyynenä ja vain hieman ahdistuneena ilman, että ajan kuluminen merkitsee. Tahmasta irrottautuminen on työlästä. Jospa en viitsisikään.

Ehkä tätä voisi ajatella koitoksena? Todistan itselleni, että olen tarpeeksi vahva ravistellakseni itseni hereille aina uudestaan, tai epäonnistun, ja jään maailmaan, jossa tympeiden kirjojen auki levittämällä ajattelulla on väliä.

Vuoden 1701 virsikirjasta

Jo joutuu armas aika,
ja suvi suloinen,
joll' kauniist' kauniin paikan
kaunistaa kukkainen;
Nyt armas aurink' meitä
taas lähtee lähemmäks',
hän kuolleet hautoo, heitä
jäll' tekee eläväks'.

Luen oikeastaan paraikaa Juhani Salokanteleen kirjaa Linnasta Saarikoskeen, mutta pöydällä lojunut tuloste innoitti kirjoittamaan. Joku oli kaipaillut vanhaa versiota suvivirren ensimmäisestä säkeistöstä. Millaisiakohan kevätjuhlat olisivat, jos niissä laulettaisiin auringon lähestyvän ja hautovan kuolleet jälleen eläviksi? Kesä tuo tuomiopäivän ja punaisen jättiläisen.

Näin painajaisia. Pilvisen päivän tuoksu ja työpaikkani pölyinen autius rauhoittavat. Painajaisistani pahimpia ovat ne, joissa kammo ei tunnu suoraan, vaan odottaa mieltä hiertävänä vaiettuna tietona, että olen sopeutunut johonkin, johon ei enää koskaan pitänyt sopeutua. Painajaisissani en yleensä joudu uusiin tilanteisiin vaan palaan vanhoihin; alistuminen vain tuntuu vahvemmin kuin valveessa, se painaa ilmaa unen deterministisessä maailmassa. Unessa olen jo valinnut ajattelematta enkä voi muuttaa mieltäni.