Nadia ja toinen

Oikoluku-urakkaan työlääntyneenä aloin etsiä tietoa henkilöstä, joka tunnetaan nimellä Nadia. Tämä kuva on hänen piirtämänsä. Hän piirsi ainoastaan kuulakärkikynällä, muut välineet jättivät hänet kylmäksi. Hän työskenteli huomattavalla nopeudella, kuvat syntyivät hetkessä, mutta jälki on vauhdista huolimatta hyvin tarkkaa. Piirtäessään linkin takaa löytyvän kuvan Nadia oli viiden vanha eikä osannut puhua kuin muutaman sanan.

Tapauskertomukset ovat aina uteloittaneet, kuten kai monia muitakin. Ne ovat kuitenkin nykyään eri tavalla eläviä kuin silloin, kun lapsena luin äitini psykologiankirjoja. Olen lukenut muiden muassa Nadiasta ja muista autistisista yhden asian taitajista (savant) jo melko nuorena. Nadia kuului silloin samaan maailmaan kuin kirjojen henkilöt yleensäkin. Outojen piirteiden yhdistelmä tuntui satunnaiselta ja sadunomaiselta. Sittemmin olen huomannut monasti kuinka epätavallinen kyvykkyys muutamassa asiassa ja vaikeudet julkilausumattomien sosiaalisten koodistojen kanssa yhdistyvät samassa ihmisessä. Kesti kauan oppia edes hieman hahmottamaan kuinka runsaasti on omastani paljon poikkeavia tapoja hahmottaa ihmissuhdeverkostoja ympärillämme. Muutamien ihmisten kohdalla olen kysellyt ääneenkin onko puheessa sairaudesta mitään mieltä, ja jos on, millaisesta sairaudesta pitäisi puhua.

Monen mielen sairauden kuvauksesta löytyy taidokkuuden yhdistyminen sosiaalisen ympäristön hahmottamiseen todella toisin. Minun on vaikea kuvitella mitään yksiselitteistä rajaa, joka erottaisi terveen toisinhahmottamisen sairaasta tai sellaisesta, jota voisi pitää vammana. Liukuma on lavea. Loukkausten kuvitteleminen on tietysti niin tavallista, ettei siitä ylläty, mutta joidenkin siihen liittyvien ajattelutapojen kohtaaminen on hätkähdyttänyt. Ensi sijassa se, ettei toisen hahmottaminen toisena näy luonnistuvan:
Ei tehdä selvää eroa tahallisen ja tahattoman satuttaneen sanomisen tai tekemisen välillä, vaan kumpikin ymmärretään yhtä pahaksi loukkaukseksi. Se, ettei tekijä tiennyt tekonsa olevan loukkaantuvan mielestä loukkaava, ei ole lieventävä asianhaara. Olisi pitänyt tietää.
Ei tehdä eroa toiveiden toteutumatta jättämisen ja aktiivisen pahanteon välillä. Ei siis myönnetä toiselle vapautta päättää itse, vaan suututaan siitä, että toinen seuraa omaa arvostelukykyään. Tämä on minusta erityisen outoa, sillä en osaa toivoa, että joku hautaisi oman ajattelunsa ja toiveensa noudattaakseen minun ajatuksiani.
Ei tehdä eroa oman pahan mielen puuskien ja moraalisen tuomitsemisen välillä. jos jostakusta toisen teosta tulee paha mieli, se on väärin tehty. Tällöin paha mieli on loukkaamaton, sen perusteita ei kyseenalaisteta. Sairauden merkiksi tämä kai yleensä hahmotetaan siinä vaiheessa, kun paha mieli saa toiset ihmiset osiksi sellaista, mitä kutsutaan harhoiksi.

Kuvassa Nadia näyttää olevan uppoutunut omiin ajatuksiinsa. Häntä kuvataan ajattelutoiminnoiltaan jäykäksi ja joustamattomaksi. Autismi on seurausta neurologisesta poikkeavuudesta, eikä sitä voida parantaa, vaikka kuntoutuksesta varmasti voi olla iloa. Nadiakin päätyi lähemmäs muita ihmisiä, tai ehkä etäämmäs, hahmottamaan heidät erillisinä toisina. Samalla hänen piirustuksensa alkoivat muistuttaa enemmän muiden hänen ikäistensä piirroksia.

Paha olo saattaa saada uppoutumaan maailmaan, jossa on jotain autistisen oloista. Minusta on pelottavaa seurata kun ihminen, joka kyllä hahmottaa eron itsen ja toisten välillä, näyttää unohtavan kykynsä. Unohtaminen ei näytä rajoittavan taitoja muissa asioissa, se saattaa jopa lisätä keskittymiskykyä.

Szymborska: Viinilasin ääressä

Hän katsoi minua, antaen minulle kauneuden,
ja minä otin sen kuin omani.
Onnellisena, nielaisin tähden.

Annoin itselleni oikeuden kuvitella
itseni peilikuvana
hänen silmissään. Tanssin, tanssin
äkillisesti tiivistyneiden siipieni varassa.

Pöytä on pöytä, viini viiniä
lasissa joka on lasi
ja joka seisoo pöydällä.
Mutta minä olen kuvitteellinen,
uskomattoman kuvitteellinen,
niin kuvitteellinen, että se kirvelee.

Kerron hänelle, mitä hän haluaa: muurahaisista
jotka kuolevat rakkaudesta
taivaankannen alla.
Vannon, että valkoinen ruusu
johon on pirskoteltu viiniä, laulaa.

Nauran, kallistan päätäni
varovasti kuin tarkistaen
keksintöni. Tanssin, tanssin,
hämmästyneessä nahkassani,
syleilyssä joka luo minut.

Eeva kylkiluusta, Veenus vaahdosta.
Minerva Jovisin päästä,
olivat paljon todellisempia.

Kun hän ei katso minua,
etsin varjokuvaani
seinältä. Ja näen vain
naulan, jonka päältä taulu on poistettu.

Suomentaja Martti Puukko on tainnut harhautua pahasti, Jovis on suomeksi Jupiter. Voi minua kun tartun tuollaiseen. Kaunis runo ja iltakin on kaunis. Harmaanvihertävän hartiahuivini reuna pitäisi saada hapsutettua valmiiksi, mutta olen saamaton ja siirtyn tekemisestä toiseen. En ole juuri lukenut, vain oikolukenut, ja vehreyden hurmaavan uuvuttamana kuljeskellut ulkona. Pian pitäisi alkaa taas kirjoittaa artikkeleita, väitöskirjasuunnitelmaa, pyydettyä esseetä, niitä kirjeitä joita himoitsen saada kirjoittaa ja niitä, jotka tahdon vähemmälläkin innolla kirjoittaa.

Pitäisin karkeana loukkauksena kirjoittaa henkilökohtaisia kirjeitä velvollisuudentunnosta. Miksi kukaan haluaisi minulta muuta kuin halusta annettua aikaa, sanoja, seuraa tai hyväilyjä? Jos en löydä itsestäni halua lähelle, en vain pidä yhteyttä. Toisaalta jos huomaan olevani ehkä iloksi, minussa usein herää tahto olla läsnä. Pysyvästi minussa on halu olla läsnä jos voin auttaa ja auttaa muita auttamaan itseään. Olen ajoittain hyvin sosiaalinen erakko.

Viinilasin ääressä löytyy kauneus ehkä kun salainen nimi tiedetään ja lausutaan ääneen, tai kun sen oivaltaa sanomattakin. Kiitollisuus ja riemu siitä, että on toisen silmissä kaunis saa tanssimaan, voi katsoa ja hymyillä ja toivoa, että toinen on onnellinen ollessaan minun silmissäni kaunis. Mutta on tärkeää kantaa vastuu siitä, että antaa itselleen oikeuden kuvitella itsensä peilikuvana toisen silmissä. On riemukasta ja maailma on keveä jos uskaltaa antaa itselleen tuon oikeuden, mutta keveys katoaa jos unohtaa, että oikeuden on tosiaan antanut itse. En halua antaa sen johtaa vaatimukseen ja peiliini takertumiseen.

Jos omistushaluaan ei halua hallita, se voi tulla painavaksi. Pahimmillaan paino tulee sen kannettavaksi, jonka katse ensin ilahdutti. Se on huono kiitos. En halua toista yksityiseksi peilikseni enkä halua vaatia toisen ihmisen hymyjä vain omaan käyttööni. Hymyt ovat lahjoja, joihin toivon voivani vastata hymyillä. Vastalahjan ihanuus katoaa, jos siitä tulee lahjan sijasta vaadittu maksu. Kauna, kosto, hallinnan halu, kyräily ja martyrismi ovat huonoja harrasteita, en lukuisista esimerkeistä huolimatta tai ehkä esimerkeistä johtuen halua käyttää niihin aikaani. Arkuuden ja epäluottamuksen puuskien voittamisessakin on tarpeeksi työtä, se saa luvan riittää kärsimisharrastuksekseni.

Vasta kun olin ajatellut tämän tarkasti saatoin antaa itselleni oikeuden kuvitella itseni peilikuvana toisen silmissä. Epäilin pitkään itseäni, koettelin, ja uskallan antaa itseni oman lupani haltuun ja iloita, toivon olevani niin vahva, että voin heittäytyä heikoksikin ja silti olla huutamatta ollessani yksin. Haluan tuon riemun vain jos voin luottaa riippumattomuuteeni, sillä olen nähnyt kuinka riippuvaiseksitulo johtaa huutoon, riitelyyn, lyönteihin, hiuksista repimiseen, itkuun, määräilyyn, raivoon alistumattomuuden edessä, ruikutukseen, tuskaan käpertymiseen ja väkivallan uhkaan muitakin ihmisiä kohtaan. En halua käyttää toista huumeenani. Jos joku koettaa tehdä minusta huumeensa, kavahdan, sillä en tahdo mahdollistaa sellaista. Jotkut katsovat minun liioittelevan. Toisaalta, olen aika onnellinen.

Komennettuna

Vastaan toki kun sitä kerran toivotaan.

Olet joutunut Fahrenheit 451:n maailmaan - mikä kirja haluaisit olla?
Diderotin ja d'Alembertin Encyclopédie.

Oletko koskaan ollut ihastunut fiktiiviseen hahmoon?
Vaikka kuinka monta kertaa. Sherlock Holmes on suuri rakkauteni, mutta myös kapteeni Nemo, Corto Maltese ja Asterix Korsikassa -sarjakuvan Ocatarinetabellatsitsix ovat aika hurmaavia.

Mitä luet tällä hetkellä?
Kaikenlaista on kesken, mutta sylissäni on lehteiltävänä Histoire de l'histoire de l'art, tome II. Haluan tietää onko luku Histoire de l'art et identité nationale yhtään hyvä. En aio lukea kirjaa kokonaan, se on aika järkäle.

Mikä on viimeisin kirja jonka ostit?
Ostin vasta kirpputorilta jonkun kielenhuolto-oppaan, mutten muista nyt sen nimeä. Sitä ennen ostin viimeksi varmaan Maurice Blanchot -suomennoksen Tunnustamaton yhteisö.

Mikä on viimeisin lukemasi kirja?
Tim Cranen Elements of Mind, jonka luin keskiviikkoiseen tenttiin.

Mitkä viisi kirjaa ottaisit mukaan autiolle saarelle?
Leikitään edelleen, että jo mainitsemani Ensyklopedia on yksi kirja. Sen lisäksi ottaisin muutaman mahdollisimman hyvän yksikielisen sanakirjan, joissa olisi myös kohtalaiset kielioppiosat (ainakin saksa ja latina, miksei kreikkakin) sekä tyhjän kirjan ja kynän.

Kenen haluaisit jatkavan meemiä ja miksi?
Piparkakkupojan, koska pidän lastenkirjoista.

Tuskasta

First, the functionalist, on the one hand, takes mental states to be real internal states of an organism with causal powers; for an organism to be in pain is for it to be in an internal state (e.g., a neurobiological state for humans) that is typically caused by tissue damage and that in turn typically causes winces, groans, and escape behavior. The behaviorist, on the other hand, eschews talk of internal states in connection with mental states, identifying them with actual or possible behavior. Thus, to be in pain, for the behaviorist, is to wince and groan or be disposed to wince and groan but not, as the functionalist would have it, to be in some internal state that causes winces and groans.

Muistan ähkyneeni ja voihkineeni ennenkin näin ja tunteneeni samankaltaista halua paeta. Sitaatti on Jaegwon Kimin teoksesta Philosophy of Mind, jonka olen saattanut kahlata läpi johonkin tenttiin joskus aiemminkin. Samoja asioita olen ainakin kahlannut, ja koska esimerkeissä puhutaan aina kivusta, en nyt kykene edes niiden avulla arvailemaan olenko lukenut tämän kirjan vai jonkun toisen samanmoisen. Tuskastun ja turhaudun. Koetan ymmärtää missä yhteydessä nämä kysymykset ovat olennaisia tai voivat tuntua innostavilta. En tavoita.

En ole enää yhtä raivopäinen kuin muutamia vuosia sitten, jolloin siteerasin seminaarissa Hugo Ballin runon Karawane väittääkseni esimerkin avulla jotain umpikajahtanutta kielikäsitystä vastaan. Seminaarin vetäjä olisi tahtonut keskeyttää minut, mutten keskeyttänyt vaan luin runon kokonaan. Väitän edelleen, että runo on ymmärrettävä ja hyvin nimetty, ja samalla mahdoton käsitellä monille yrityksille määritellä kieli.

Vaikka olen sittemmin rauhoittunut, turhaudun kun en ymmärrä millä tapaa mielenfilosofia (kuten sitä Helsingin yliopiston filosofian laitoksella tai vaikkapa tässä Kimin kirjassa opetetaan) on kiinnostavaa ja mikä motivoi jankkaamaan siitä, millä vaikkapa puhe kivusta pitäisi korvata jottei tarvitsisi puhua kivusta. Mitä saavutetaan sillä, että kun jonkin asian täydellinen määrittely tuntu mahdottomalta, koetetaan keksiä kiertoteitä, joilla asiasta päästään puhumasta? Vai olenko ymmärtänyt kokonaan väärin mitä tässä ajetaan takaa?

Kirjoitin tämän muustakin syystä kuin purkaakseni tuskastustani ja myhäilläkseni sille. Toivon, että lukijoiden joukossa on joku, joka on edennyt analyyttisessä mielenfilosofiassa pakollisia alkeita pidemmälle, ja joka osaa kertoa minulle mikä häntä aiheessa viehätti. Mikä saa sen tuntumaan tärkeältä? Onko kyseessä makukysymys, se että joku pitää tällaista kauniina? Onko vaikkapa yllä kuvatun kaltainen funktionalismi vaikuttanut muuhunkin kuin jankkauksen jatkumiseen? Tällähän voi olla paljonkin väliä vaikkapa joidenkin tieteenfilosofisten kysymysten ja siten metodiratkaisujen kannalta. Tämä saattaisi saada aiheen näyttämään silmissäni kiinnostavammalta. (Tunnen paljon paremmin humanistisiin tieteisiin kuin luonnontieteisiin liittyvää metodimietintää, ja esimerkiksi väitteen ajattelun paikallisuudesta yhteys sekä kääntämisen ongelmiin että nationalismin historiaan lisää minusta aiheen kiinnostavuutta huomattavasti, erittelyllä on ajattelun ilon lisäksi poliittista väliä.)

Auttakaa minua jos voitte. Kertokaa mikä saa suhtautumaan intohimoisesti analyyttisen mielenfilosofian kysymyksiin. Jos en osaa edes kuvitella mikä muu kuin viimeisen tentin läpäisy tähän voi motivoida, lukeinen on tervanjuontia.

Hulikaanit

Huligaanien keskinäiset kahakat Työmies kuvasi typerysten, keskimääräistä vähemmin järjenlahjoin varustettujen nuorukaisten tekosiksi:
"Ankaraa mölyä pitivät muutamat merimiehiksi itseään kutsuvat, otsatukalla varustetut miehenalut viime yönä Sörnäisissä lähellä Vaasankatua. Kun ei huutamalla ja kiroamalla päästy yksimielisyyteen, alettiin tapella. Tottuneella tavalla suoritettiin sekä lyönnit että väistöt, paremmin sentään edelliset, koskapa ainakin kolmelta urholta vuoti vettä sakeampaa. Moiset hulikaanijoukot ovat Sörnäisissä oikeana maanvaivana."

Hain käsiini Kari Koskelan kirjan Huligaanit, Katuelämää Sörkassa suurlakosta sisällissotaan ja olen lueskellut sitä nyt runsaan tunnin. Kirjan nimi houkutti eilisen jälkeen. Vietin ison osan päivästä Helsingin käräjäoikeudessa, ensin odotellen kauan aulassa, sitten salissa vastaamassa lyhyesti kysymyksiin.

Lokakuisena perjantai-iltana yhdentoista jälkeen kävelin Helsinginkatua selvinpäin. (Nyt tuli mieleen, että kävelinhän vastikään pitkin Malcolm X Boulevardiakin valkoihoisena. Tällä kommentilla pidän yllä legendaa Kalliosta.) Kuten eilen salissa kerroin, kuljin pohjoisenpuoleista jalkakäytävää pitkin länteen, kun yleisestä melusta poikkeava tapahtuva sai siirtämään huomioni mietteistäni ympäristöön. Sain nähdä kuinka nuorukainen potki toista päähän ja ylävartaloon "useita kymmeniä kertoja", kuten eilen kysyttäessä täsmensin. Potkittu oli pystyssäpysymättömässä humalassa. Hän mellasti kovasti ja olisi halunnut kostaa päästyään taas jaloilleen, mutta onnistui vain kompuroimaan huitoessaan ja potkiessaan ilmaa. Naamasta valui verta.

Asian käsittely alkoi eilen monta tuntia myöhässä, joten sain katsella kuinka potkittu ja potkija kyräilivät toisiaan aulassa. Kuuntelin myös ympärillä odottelevien muiden ihmisten puheita. Sain sanalle "hyppyritukka" merkityksen katsellessani salskeaa ja kovin nuorta hymyilevää poikua, joka puheista päätellen oli syytettynä ajokortitta ajamisesta. Aulassa maleksivat juristit puhuivat talousrikosoikeudenkäynneistä.

Potkijalla oli sotilaspuku. Asianajaja pysyi tiukasti hänen seuranaan, he menivät yhtä aikaa kahvillekin; potkittu seurasi pian perässä. Salissa sotilaspukuinen kalpea nuorukainen katsoi minua epäuskoisen näköisenä kun puhuin.

Koodisana ajatukselle

Olettakaamme ensin, että lauseella on merkitys! Jos korvaamme lauseessa yhden sanan toisella, jolla on sama merkitys mutta eri mieli, niin tämä ei voi vaikuttaa lauseen merkitykseen. Mutta näemme, että ajatus muuttuu sellaisessa tapauksessa. Sillä esimerkiksi lauseen "Aamutähti on Auringon valaisema kappale" ajatus on toinen kuin lauseen "Iltatähti on Auringon valaisema kappale". Joku, joka ei tietäisi, että Iltatähti on Aamutähti, voisi pitää toista ajatusta totena, toista epätotena. Ajatus ei siis voi olla lauseen merkitys, vaan se on ymmärrettävä sen mieleksi. Mutta kuinka on merkityksen laita? Saammeko ylipäänsä kysyä sitä? Onko lauseella kokonaisuutena ehkä vain mieli, muttei merkitystä? Ainakin voi olettaa, että sellaisia lauseita esiintyy, kuten on lauseen osiakin, joilla on kyllä mieli, muttei merkitystä.

Sitaatti on helppo tunnistaa, se on Gottlob Fregen artikkelista "Mielestä ja merkityksestä". Päädyn viimeisen tenttini vuoksi palaamaan tekstihin, joita luin ensimmäisenä opiskeluvuonnani. Olen aivan varmasti tenttinyt tämän kirjan ennenkin, mutta samapa tuo kai. Nostalgisen lisäksi jännittävää, sillä tenttilukemisto on kovin erilaista kuin viime vuosina itse luettavaksi valitsemani.

On muitakin ihmisiä kuin minä, joille tulee sanoista "aamutähti" ja "iltatähti" heti mieleen Frege, mieli ja merkitys. Ajatusketjun julkilausuminen joka kerta kun siitä on tarpeen puhua on työlästä. Samaa puhekieltä osaavat voivat tiivistää sanottavaansa mainitsemalla aamutähden ja iltatähden, tai viivavuoristokiipeilyn, neitsyttarhauksen tai MAT:n.

Ajatustiivistykset mielletään koodisanoiksi vain niin kauan kuin verraten harvat ymmärtävät puhekieltä, jossa niitä käytetään. "Tupenrapinat" on hyvin kuvaannollinen ja helppotajuinen ilmaus, mutten siltikään vuosiin tullut miettineeksi puukontupen rapinaa kuullessani sitä käytettävän. Osa sanoista ei enää kerro ajatustaan jos on koskaan kertonutkaan. Englannin sana "thing" polveutuu muistaakseni muinaisyläsaksan käräjiä merkinneestä sanasta. Käräjistä käräjöitävä, käräjöitävästä päätöksen kohde, päätöksen kohteesta mikä tahansa kapine tai juttu. Ranskan "chosen" takana on samanoloinen kehitys oikeussanastosta.

Otin juuri takaani hyllystä Suomen sanojen alkuperän, osa 2, L-P. Se vain vihjaa ja jättää liki kaikki tarinat kesken. Mieletön haaveeni, valmis etymologinen sanakirja. (Ai niin, olisikohan se Fregen mielestä mieletön?)

Oikeanpuoleiselta toiseksiylimmältä hyllyltä

1. Ota hyllystäsi viisi kirjaa...
2. ja ensimmäisestä kirjasta ensimmäinen virke,
3. toisesta kirjasta sivun 50 viimeinen virke,
4. kolmannesta kirjasta toinen virke sivulta 100,
5. neljännestä kirjasta sivun 150 viimeinen virke sekä
6. viidennestä koko kirjan viimeinen virke.
(6.1. Käännä vieraskieliset virkkeet.)
7. Tee virkkeistä jono.
8. Nimeä lähteesi.

Maailmankaikkeus ei olisi mitään ilman elämää ja kaikki elollinen tarvitsee ravintoa. C'est par une liaison assez vague qu'on arriverait à unifier les deux significations. (Melko epämääräinen side johti siihen, että nämä kaksi merkitystä päädyttiin yhdistämään.) Hänen aikanaa vaivasi nälänhätä maailmaa — tämän ovat myös loitolla meidän opistamme olevat kirjailijat kertoneet historiallisissa teoksissaan (esim. Tacitus XII 43) —, ja niin profeetta Agabuksen Apostolien teoissa mainittu ennustus (Ap.t.11:28) yli koko maailman tulevasta nälänhädästä kävi toteen. Naisten ryhtyessä keräämään helmiä Maria pakenee, selviää metsän, vuoren ja joen aiheuttamista esteistä, purjehtii tukilla meren yli kotiin ja avioituu lopulta ruhtinas Romanin kanssa. Nul doute que ces textes ne jettent un grand éclairage sur l'histoire du tantrisme en Inde et en Chine, et ne livrent la solution de plus d'un problème controversé. (Ei epäilystäkään etteivätkö nämä tekstit valaisisi merkittävästi tantrismin historiaa Intiassa ja Kiinassa ja toisi ratkaisua useampaankin kuin yhteen kiistanalaiseen kysymykseen.)

Jean Anthelme Brillat-Savarin: Maun fysiologia, suom. Jukka Mannerkorpi
Émile Benveniste: Le vocabulaire des institutions indo-européennes II
Eusebiuksen kirkkohistoria, suom. Ivar A. Heikel
Lauri Harvilahti: Bylinat; Venäläistä kertomarunoutta
Robert Van Gulik: La vie sexuelle dans la Chine ancienne, käänt. Louis Évrard

Salainen nimi

De même, notre "nom secret" n'est autre que notre "nom propre", mais épelé et lu différemmenr, résonnant différemment. Le "vrai nom" est un nom, un nom "commun", mais (re)crée, (re)naissant, comme si, mort ou endormi, il attendait de vivre, de vivre d'une deuxième mais première vie. Et l'amour qui me fait naître à moi-même en me rélévent mon vrai nom est chose divine, et mon nom secret est le seul nom divin.

Siivoan luolani kaaosta, mattoa näkyy jo paperipinojen alta enemmän kuin jonkin aikaa sitten. Löysin monistenipun, jota muistelin täällä joskus aiemminkin. Françoise Proust kirjoittaa kirjansa L'Histoire à contretemps viidennessä luvussa "Les noms secrets" Benjaminista, kielestä ja salaisista nimistä. Olen nyt aika tyhjä. Viime aikoina en ole jaksanut kirjoittaa tänne kuin sutaisuja. En melkein luota siihen, että salaisista nimistä voisi puhua ilman, että palaan muuallekin ja avaan ajatuksia kielestä sinä, missä maailma paljastuu aina jonkinlaisena. En enää tiedä mitä useimmat tietävät tai pitävät itsestäänselvänä. Se on vieraannuttavaa. Koetan silti.

Olen antanut itselleni nimen, olen Eufemia. Yleensä nimet saadaan. Nimi näyttää nimetyn aina jonkinlaisena, ja arkinen nimemme, jota kuulemma lausuttavan tavan takaa, näyttää meidät osana ympäristöä, erilaisissa rooleissa, joita muut ja itse itsellemme annamme. Antamalla itselleni nimen kuvaan itseni tietynlaisena; olen valinnut kuvaukseni röyhkeästi itse.

Salainen nimi on sellainen, joka ihmisellä on, mutta jota hän ei tunne, ja silti tuntee omakseen kun kuulee sen lausuttavan. Se voi olla muka sama kuin arkinen nimemme. Silti se on aivan toinen, sillä se näyttää ihmisen rakastettuna ja kaivattuna. Salaisen nimensä voi kuulla vain kaivatun ihmisen suusta, ja se näyttää nimetyn kauniina, itselleen uutena.

Onko ketään, jonka nimeä et mieluusti lausu tämän ihmisen kuullen ääneen? Voiko varovaisuus johtua siitä, että saatat tietää hänen salaisen nimensä, mutta pelkäät?

Pyynnöstä

Linkki.

Fanny Price

'But I do talk to him more than I used. I am sure I do. Did not you hear me ask him about the slave-trade last night?'
'I did--and was in hopes the question would be followed up by others. It would have pleased your uncle to be inquired of farther.'
'And I longed to do it--but there was such a dead silence! And while my cousins were sitting by without speaking a word, or seeming at all interested in the subject, I did not like - I thought it would appear as if I wanted to set myself off at their expense, by shewing a curiosity and pleasure in his information which he must wish his own daughters to feel.'
'Miss Crawford was very right in what she said of you the other day: that you seemed almost as fearful of notice and praise as other women were of neglect. We were talking of you at the Parsonage, and those were her words.

Austen käyttää usein verbiä indulge. Hemmottelin itseäni Austen-filmatisoinnilla ja pätkillä Mansfield Parkia, josta yllä oleva sitaatti. Valkoviiniäkin on lasissa vielä tiraus.

Graduni on hyvä. Samastun joskus joissain asioissa Fannyyn, mutta toisin kuin hän, en vähättele tekemisiäni. Päin vastoin, yritän hankkia yhtä lujan luottamuksen kykyihini kuin kaikkein itsevarmimman oloisilla 19-vuotiailla nuorukaisilla näyttäisi olevan. Opin kyllä jo, että ainakin joidenkin heistä kohdalla itsevarmuus ei ole aivan yhtä lujaa kuin miltä se vaikuttaa, mutta tällä ei ole pyrkimykseni kannalta merkitystä.

Tekemäänsä ei saisi kehua, tai ainakin kehu tulisi miedontaa vitsailulla tai vähättelyllä. Ymmärrän edes jotenkin itsen määrittelemättömän kehumisen epäilyttävyyden, mutta itsestä erillisten asioiden kehumisen sopimattomuus vain siksi, että on tehnyt ne, tuntuu oudolta. Myös rehellinen positiivinen arvio jostain omasta kyvystä on hauska asia. Pidän tekstistä, jota olen viime päivät viimeistellyt. On mukavaa pitää jostain, jonka on nähnyt rakentuvan ja jonka eteen on tehnyt työtä. Tietysti arvostelukyky saattaa pettää, mutta niinhän aina.

Olemalla vähättelemättä tekemäänsä saa motivoitua itseään tekemään lisää. Arvon antaminen omalle työlle tietyn asian eteen korottaa valitun asian monta muuta asiaa tärkeämmäksi. Vähättely tekee vaikeaksi keksiä hyvää syytä miksi pitäisi jatkaa kiinnostavan aiheen parissa sen sijaan että pelaa korttia täti Bertramin kanssa jottei tämä ikävystyisi tai juoksee täti Norrisin asioilla.