Alkuperäinen asu

Saussure offers several examples of such inversion, such monstrosity: "But the tyranny of the letter goes even further. By imposing itself upon the masses, it influences and modifies language. This happens only in very literary languages where written texts play an important role. Then visual images lead to wrong pronunciation; such mistakes are really [proprement] pathological. This happens often in French. Thus for the surname Lefèvre (from latin faber) there were two spellings, one popular and simple, Lefèvre, the other learned and etymological, Lefèbvre. Because v and u were not distinct in the old system of writing, Lefèbvre was read as Lefèbure, with a b that had never really existed in the word and a u that was the result of ambiguity. Now the latter form is actually pronounced" (C 53-54). Citing this passage, Derrida asks: "Where is the evil? ... And what has been invested in the 'living word' that makes such 'aggressions' of writing intolerable? What investment begins by determining the constant action of writing as a deformation and an aggression? What prohibition has thus been transgressed? Where is the sacriledge? Why should the mother tongue be protected from the operation of writing?" (G 61). Saussure predicts that such violence exercised by writing upon speech will only increase in the future.

Tämä kirjoitus on hauska aloittaa sitaatilla eräästä alaviitteestä, jossa siteerataan kahta tekstiä, joista toisessa kommentoidaan toista. Kyseinen alaviite löytyy John Sallisin kirjasta Double Truth.

Latina on tietysti alkuperäisempää kuin ranska, joten latinantuntijain suosima etymologian huomioiva ja oppinut asu nimestä, josta Saussure puhuu, on alkuperäisempi kuin vulgaari ja rappeutunut rahvaan murteen mukainen muoto. Vaan sitten latinantaidoton ranskaa puhuva rahvas on ottanut muokattavakseen tuon alkuperäisemmän asun nimestä, ja tehnyt siitä uuden, taas vääristetyn version.
Tai ehkä on niin, että suullinen, elävä kieli on aina alkuperäisempää kuin kirjoitettu, joka yksin kykenee kantamaan mukanaan tietoista etymologisesta alkuperästä kiinni pitämistä. Latinalaissävytteinen muoto nimestä siis olisi epäautenttinen, koska se ei ole enää elävää kieltä. Elävä suullinen eli aito ja alkuperäinen kieli on jo muotoutunut tietynlaiseksi, ja väkinäinen kielen historiasta muistuttaminen vain runtelee tuota elävää kieltä, ohjaa sitä vääristymiin ja harhapoluille.

Autenttisuuden tai alkuperäisyyden olettaminen saa usein aikaan kummallisia tapahtumia. Oletetun autenttisen tiukka arvostaminen sen autenttisuuden vuoksi saa vielä useammin aikaan vielä kummallisempaa tuohtumusta.

Kielessämme ei vielä ainakaan 1800-luvun alussa juuri missään käytetty d-äännettä. Erilaisten oikeinkirjoituksen pulmiin ja murrekiistoihin liittyvien selkkausten seurauksena d-kirjain kuitenkin ilmaantui kirjoitettuun kieleemme. Vieraita kieliä osaavat taas tiesivät kuinka d kuuluu ääntää. Niinpä meidän (ei meiän, meirän tms.) kieleemme kuuluu nykyään d-äännekin.

Erityistieteiden kummalliset metodit

Mikään ei tietenkään estä kehittelemästä tutkimuksen metodiikkaa Gadamerin filosofiaan tukeutumalla, mutta tällöin vastuu metodien käytöstä siirtyy Gadamerilta metodien kehittäjille ja mahdollisille soveltajille. Käytettäessä filosofiaa aputieteenä on syytä muistaa, että myös filosofiassa vallitsee 'hämmentävä metodinen pluralismi' eli tutkimuksen tavoitteiden pluralismi (johon filosofit yleensä suhtautuvat esimerkillisesti: filosofisen tyynesti). Metodisille ratkaisuille ei löydy yleisesti hyväksyttyjä filosofisia perusteita, koska filosofit ovat eri mieltä siitä, mikä on filosofisesti perusteltua. Filosofian ja erityistieteiden yhteistyö on hedelmällistä, jos filosofit muistavat asiantuntemuksensa rajat eli karttavat metodisten neuvojen tyrkyttämistä ja sallivat tekstiensä käytön (käyttäjän vastuulla) metodisen reflektion analyyttisenä apuna. Eniten apua filosofiasta olisi, jos tutkijoiden tekstit olisivat sekä empiirisen tutkimuksen että filosofisen reflektion tuotteita, jos filosofian ja erityistieteiden ero olisi vain analyyttinen: vaikka kyse on erilaisista töistä, ei niiden tekeminen välttämättä edellytä eri ihmisiä.

Ai suhtautuvat vai?

Sitaatti on alaviite Markku Hyrkkäsen artikkelista "Merkityksien kontekstit ja kontekstien merkitys". Olen jostain syystä miettinyt viime aikoina päinvastaista ongelmaa kuin sitä, mihin Hyrkkänen tässä tarjoaa yleisiä ohjeita. Olen näet arkaillut ja pohtinut erityistieteiden, erityisesti historiantutkimuksen, hyödyntämistä filosofista tekstiä kirjoitettaessa. Kuinka syvälle historijoitsijain käyttämien metodien taustaoletuksiin kirjoittajan on sukellettava välttääkseen vesittämästä niillä filosofista tekstiään? Jos tahtoisi viitata jonkin kiinnostavan tutkimuksen tuloksiin, mutta siinä kirjan ensimmäisessä (usein aika väkinäisessä) luvussa kuvatut metodit eivät aivan sovi yksiin sen kanssa, mikä omassa työssä (ja toivottavasti ajattelussa) on "filosofisesti perusteltua"? Se missä määrin käytetyt metodit kulloinkin värittävät tehtyä tutkimusta, vaihtelee tietysti suuresti. Sen selvittäminen minkä verran historiantutkimusta voi apunaan käyttää, tuntuisi vaativan historijoitsijan koulutusta.

Tai sitten on joko tyydyttävä turvallisempaan käsitepyörittelyyn, jota on konkretisoitu mahdollisimman vähän, tai otettava taas kerran tietoisesti se mokaamisen riski, joka tietämättömyydestä aina seuraa. Filosofiallekin olisi apua ja iloa siitä, jos sen "ja erityistieteiden ero olisi vain analyyttinen: vaikka kyse on erilaisista töistä, ei niiden tekeminen välttämättä edellytä eri ihmisiä". Paljonkin apua ja iloa.

Ses pensées devenaient floues

- Non. Ferme les rideaux et éteins la lumière. Après dix minutes, déjà, il transpirait abondamment et ses pensées devenaient floues. Un peu plus tard, il dormait.
La nuit parut longue. Il se réveilla plusieurs fois, le nez bouché, la respiration difficile. Il restait alors un certain temps dans une demi-conscience et, presque chaque fois, il entendait ou croyait entendre la voix de sa femme.
Une fois, il la trouva debout devant le lit. Elle tenait un pyjama propre.
- Il faut que tu en changes. Tu es tout mouillé. Je me demande si je ne ferais pas mieux de changer les draps aussi.
Il se laissa faire, l'oeil vague. Puis il se trouva dans une église qui ressemblait au salon de Mme Blanche, en beaucoup plus grand. Le long d'une allée centrale des couples se suivaient comme à un mariage. Quelqu'un jouait du piano mais c'était une musique d'orgues qu'on entendait.

Kun kuumetta on joka päivä saman verran ja välillä torkahtaa, ja sitten taas jatkaa Simenonin Maigret-kirjojen lukemista, ja torkahtaa taas, ja juo haaltunutta hunajavettä, ja Maigret-tarinat seuraavat toisiaan, kaksi, kolme tai neljä kirjaa päivässä, niin päivät alkavat sulaa yhdeksi muodottomaksi nenäliinojen, uneliaisuuden ja kirjojen tuoman Pariisin tuoksun ja tunnun puuroksi, josta tavallaan pidän.

Populaarimusiikkia

It cost me a lot
But there’s one thing that I’ve got
It’s my man
It’s my man

Cold or wet
Tired, you bet
All of this I’ll soon forget
With my man

He’s not much on looks
He’s no hero out of books
But I love him
Yes, I love him

Two or three girls
Has he
That he likes as well as me
But I love him

I don’t know why I should
He isn’t true
He beats me, too
What can I do?

Oh, my man, I love him so
He’ll never know
All my life is just a spare
But I don’t care
When he takes me in his arms
The world is bright
All right

What’s the difference if I say
I’ll go away
When I know I’ll come back
On my knees someday

For whatever my man is
I’m his forevermore

Olen taas flunssassa eikä lukemisesta tahdo tulla mitään. Yskänpuuskat eivät kuitenkaan toistu niin tiheään, ettenkö kahden puuskan välissä ehtisi soittaa aina yhtä kappaletta, joten olen soitellut. Tuon äskeisen perheväkivallan uhrin ruikutuksen on kirjoittanut ja tehnyt tunnetuksi Billie Holiday. Moni muu Real Bookiin päätynyt standardikipale toistaa pohjimmiltaan samantyyppistä autuasta alistumisajattelua, esimerkiksi George Gershwinin "The Man I Love":

When the mellow moon begins to beam,
Ev'ry night I dream a little dream,
And of course Prince Charming is the theme,
The he for me.
Although I realize as well as you
It is seldom that a dream comes true,
To me it's clear
That he'll appear.

Some day he'll come along,
The man I love
And he'll be big and strong,
The man I love
And when he comes my way
I'll do my best to make him stay.

He'll look at me and smile
I'll understand ;
And in a little while,
He'll take my hand ;
And though it seems absurd,
I know we both won't say a word

Maybe I shall meet him Sunday
Maybe Monday, maybe not ;
Still I'm sure to meet him one day
Maybe Tuesday will be my good news day

He'll build a little home
Just meant for two,
From which I'll never roam,
Who would - would you ?
And so all else above
I'm waiting for the man I love.

Jäin miettimään toistetaanko nykypopulaarimusiikissa tätä hieman kiusallisen tuntuista oman arvon ja identiteetin hakemista toisesta. Haetaanko sanoituksissa edelleen toista ihmistä, johon leimautua ja jonka kautta elää? Päätin ottaa selvää.

Oletin oikeastaan, ettei haettaisi. Kuvittelin törmääväni kertakäyttöihmissuhdeoppiin, itsenäisyysjulistuksiin tai edes jonkinlaisiin girl power -vuodatuksiin. Sitten olisin kirjoittanut siitä, ettei jonkin asetelman nurinkääntäminen ja ehdoton kieltäminen vielä merkitse siitä irti pääsyä: ehdoton kieltäminenhän antaa tuon alkuperäisen asetelman edelleen määrätä siitä, mistä valitaan. Se säilyttää jakolinjat entisellään, se ei muuta tai lisää vaihtoehtoja, se vain sitoutuu tarjottuun malliin valitsemalla sen ehdottoman vastakohdan.

Mutta minäpä olin väärässä. Lyöntien sietämistä ei tietenkään myönnetä, muu näkyy pysyneen suunnilleen ennallaan. Menkää lukemaan vaikkapa Britney Spearsin lyriikoita jos ette usko.

Naureskelen

Kun näitä epäilyksiä hengentieteiden totuudesta mittaillaan koko arveluttavuudessaan, on etenkin luonnontieteilijöiden ja maailmansa luonnontieteellisesti mieltävieen maallikkojen piirissä paras vedota heille uskottavaan mielipiteeseen. Suuri fyysikko Helmholtz satttui näet satakunta vuotta sitten puuttumaan luonnon- ja hengentieteiden eroon. Vielä nkyäänkin ansaitsee huomiota tapa, jolla hän ylivertaisen tarkkanäköisesti ei suinkaan jättänyt laskuista hengentieteiden erityisluonnetta.

Gadameria on hauska lukea. Tekstissä piileskelee riemastuttavuuksia. Tässähän koetetaan tehdä lähestyttäväksi ja ymmärrettäväksi se näkemys, että auktoriteetti "ei ole ylivertainen mahti, joka vaatii sokeaa kuuliaisuutta ja kieltää itsenäisen ajattelun. Sen tosi olemus perustuu pikemminkin siihen, ettei ole järjen vastaista vaan jopa sen vaatimusten mukaista edellyttää toisen oivallusten olevan omaa arvostelmaa osuvampia. Auktoriteetin totteleminen tarkoittaa sen hyväksymistä, että toinen - ja siten myös perinteestä ja menneisyydestä kantautuva vieras ääni - voivat nähdä paremmin kuin tulkitsija itse."
Tämän ajatuksen Gadamer siis koettaa näyttää vähemmän vastuttettavana, sellaisena, jota ei kannata ehkä kuitenkaan heti ja vailla harkintaa hylätä - vetoamalla turvallisen oloiseen auktoriteettiin.

Palasin niiden sivujen pariin, joista toissapäivänä kirjoitin, mietittyäni silloista reaktiotani. Se oli hupaisa ja sopii hyvin esimerkiksi eräästä melko tavanomaisesta tavasta suhtautua ajattelemiseen haluttomasti.

Turhaumus josta puhuin, johtui ajatuksesta, että Gadamerin huomioilla voitaitiin väärinymmärrettynä tukea sellaista toimintaa, johon suhtaudun epäilevästi. Ajatus vaikutti minusta siis poliittisesti vaaralliselta. Tällainen reaktio on monasti maailmassa johtanut sensuuriin kansanjoukkojen itseltään suojelemisen nimissä. Tämän ajatusrakennelman mukaan on merkittävän paljon ihmisiä, jotka eivät kykene kuin kritiikittömään tiedon ja ajattelun omaksumiseen, ja tämän vuoksi tiedon ja monenlaisten ajatusten tuominen heidän ulottuvilleen saattaisi olla vaarallista tai vastuutontakin.

On hyvä muistaa, että sensuurin kannattaminen perustuu juuri sille huolestuneisuudelle, jonka varmaan useimmat meistä tuntevat. Onhan täällä blogogradissakin seutuja, joiden aitaamista kielletyiksi tai sulkemista kokonaan on toivottu. Jotka herättävät vihaa koska niissä levitetään vaarallisia ajatuksia.
Voiko ajatus olla vaarallinen? Onko suotavaa ajatella ihmisten olevan niin kyvyttömiä, että mikään ajatus voitaisiin noin vain levittää heihin, ja että ilman tuota levittämistä he olisivat rauhallisia ja vaarattomia?

Oma turhaumukseni lukiessani Gadamerin tekstiä oli sisäisesti ristiriitaista: koska en tahdo ajatella ihmisten olevan kyvyttömiä (vaikka myönnänkin monien ilmeisesti olevan jossain määrin haluttomia) kriittiseen ajatteluun, toteamus jolla voitaisiin tukea kritiikitöntä auktoriteetteihin nojaamista vaikutti ikävältä. Vaan jos koetan luottaa ihmisten arvostelukykyyn, eikö minun pitäisi luottaa myös siihen, ettei tähänkään ajatteluun kenenkään tarvitse kritiikittä nojata?

Suuri opettaja

Muistan itsekin hyvin, kuinka opiskeluni alussa kiistelin kokeneen oppineen kanssa tieteellisestä kysymyksestä, jonka luulin tuntevani hyvin. Yhtäkkiä hän opetti minulle jotain aivan uutta, mitä en vielä tiennyt. Siksi kysyin vihaisena: 'Mistä te muka tuon tiesitte?' Hän vastasi: 'Kunhan tulette yhtä vanhaksi kuin minä, silloin tekin tiedätte sen.'
Se oli oikea vastaus. Mutta ketä luonnontieteen opettajaa tai opiskelijaa tällainen vastaus tyydyttää? Useimmiten ei voi sanoa, miksi aloittelija esittämä olettamus filologiassa tai historiassa on 'mahdoton'. Vaadittu tahdikkuus voidaan hankkia asioiden uutteralla tarkastelulla, mutta sitä ei voi opettaa eikä todistaa. Silti kuvatun kaltaisessa opetustilanteessa on lähes poikkeuksetta varmaa, että kokenut opettaja on oikeassa ja aloittelija väärässä. Näihin hengentieteille ominaisiin totuuden edellytyksiin on tosin lisättävä, ettei ole ehdottoman varmaa mittapuuta, jolla aito tieteellisyys voidaan erottaa tyhjänpäiväisestä tärkeilystä. Siksi epäilemme usein jopa itseämme eli sitä, sisältävätkö sanamme todella sen totuuden, jota tarkoitamme.

Harpoin eilen tekstistä toiseen Hans-Georg Gadamerin tekstien valikoimassa Hermeneutiikka, Ymmärtäminen tieteissä ja filosofiassa. Tuo yllä oleva katkelma sai aikaan hetkellisen turhaannuksen. Sitten muistin kuinka äitini kertoi kuulemansa tarinan venäläisestä miehestä, joka oli karkotettu jonnekin Aasian aroille, sikäläisen paimentolaisheimon pariin. Häntä kohdeltiin hyvin, mutta hän ei viihtynyt ja koetti paeta, jalan. Heimo oli vastuussa miehestä, joten he leikkasivat hänen jalkapohjiensa nahat irti, työnsivät lihaa vasten jouhia ja ompelivat nahat paikalleen. Pian mies sai taas kävellä vapaasti, mutta pakenemista jalan hän ei voinut harkitakaan. Hänet oli jouhitettu.
Tarina kerrottiin sen kuvaamiseksi, kuinka olemme kulttuuriimme jouhitettuja: voimme poiketa jonkin verran ruodusta, mutta tunnemme tekevämme niin. Kauas meneminen on vaikeaa; tahdonvoimalla voimme siinä onnistua, mutta samalla sattuu. Kaiken kivun välttäminen johtaa täydelliseen passiivisuuteen ja elinpiirin pienuuteen, mutta vapaa liikkuminen ei irrota meitä niistä säännöistä, joita emme seuraa, sillä tiedämme rikkovamme niitä.

Jos lähdetään siitä, että olemme perinteessä, perinteen kritiikkiä ei voi tehdä olettaen, että voisimme kritiikin ajaksi irrottautua perinteestä. Jos kukaan ei voi, täysin perinteestä irrotetusta ja riippumattomasta tiedosta puhuminen on sisällyksetöntä, ainakin jos ei oleteta kaikkitietävää jumalaa. Niinpä Gadamer toteaakin, että "myös historioitsijan ominaisuudessa harjoittamamme perinteen kritiikki auttaa meitä kytkeytymään perinteeseen, johon me aidosti kuulumme. Historiallisen tiedon määräytyminen kulloisistakin olosuhteista ei vähennä sen arvoa vaan on totuuden itsensä osatekijä."

Gadamerin esimerkin kokenut opettaja on ehtinyt kytkeytyä perinteeseen huolekkaammin, tarkastella asioita uutterammin kuin aloittelija. Hän on hankkinut vaadittavaa tahdikkuutta. Niinpä hän todennäköisesti on oikeassa. Tosiaan, todennäköisesti näin on.
Eri asia on, kannattaako opettajan aina muistaa tämä. Tai aloittelijan.

Tuohan tosiaan hieman turhautti. Ei siksi, että tulen ehkä joskus pitämään nykyistä itseäni kovin "tahdittomana" ja nykyistä ajatteluani toivottoman sekavana, sehän olisi vain hauskaa. Hyvä jos opin lisää. En oikeastaan edes siksi, että Gadamer kuvasi käsityksen, jonka varjolla aloittelija saatetaan vaientaa ilman sen kummempia perusteluita. Turhaumukseni johtui siitä, että usko siihen, että opettaja tietää paremmin, saattaa tehdä ihmisestä opetuslapsen. Ajatus on jotenkin hankala. Koetan viitata kokemaani hankaluuteen muutamalla sitaatilla:

Se, joka kuvittelee velkansa Sokrateelle kovin suureksi, voi olla kutakuinkin varma, että Sokrates mielihyvin suo hänelle velan anteeksi, sillä Sokrateelle epäilemättä tuottaisi suurta murhetta, jos hän saisi kuulla tavalla tai toisella rahoittaneensa kyseisen koronkiskurin toimintaa. Jos sen sijaan suhde opettajan ja oppilaan välillä on sellainen kuin meidän oletuksessamme, siis kokonaan toinen kuin sokraattisessa tapauksessa, silloin opetuslapsi on kaiken velkaa opettajalle (sellaiseen velkaan ei kukaan voisi joutua Sokrateelle, sillä kuten Sokrates itsekin sanoi, hän ei kyennyt synnyttämään).

Kun tulimme ensi kertaa kouluun, opettaja istutti meidät lattialle, jolle oli levitetty olkia, ja antoi jokaiselle vihkon, kynän ja laudanpätkän.
- Laudat pankaa polvillenne, jotta olisi mukavampi kirjoittaa, hän selitti.
Sitten hän näytti venäläisen miehen kuvaa, joka oli liimattu seinään.
- tämä on Lenin! sanoi Djuišen.
Se muotokuva painui iäksi mieleeni. En ole sen jälkeen sattunut näkemään sitä kuvaa, ja olen nimittänyt sitä mielessäni 'Djuišenin aikuiseksi kuvaksi'. Leninillä oli siinä yllään hieman kömpelötekoinen sotilastakki, ja hän oli vähän kumarainen ja parroittunut. Haavoittunut käsi riippui siteessä rinnalla ja tarkkaavaiset silmät katsoivat levollisina takaraivolle työnnetyn lippalakin alta. Silmien pehmeä ja lämmin ilme tuntui sanovan meille: 'Jospa tietäisitte, lapset, miten ihana tulevaisuus teitä odottaa!' Ja sinä hiljaisena hetkenä minusta tuntui siltä, että Lenin ajatteli todella minunkin tulevaisuuttani.

Ensimmäinen sitaatti oli Søren Kierkegaardin Filosofisista muruista, jälkimmäinen Tšingiz Aitmatovin novellista Balladi ensimmäisestä opettajasta.

On kaunista kokea saavansa toiselta uutta, nähdä toinen tietävänä ja osaavana. On hankala ajatus, että tuon kokemuksen kauneuden tähden voisi haluta, että tilanne olisi aina sama, että toinen, opettaja, pysyisikin suurena, johon voisi aina turvautua.

Keitä suljen pois?

Paavalin nomos-vastaisuus ei toisin sanoen merkitse sitä, että nomos, joka on kirottu (Gal. 3:13), tulee vain yksinkertaisesti ylittää, minkä jälkeen me voimme jälleen elää lakia edeltävässä paratiisinkaltaisessa todellisuudessa. Nomos on Paavalille tosiasiassa jotakin jota ei voi tuhota ylittämällä, sillä jokainen transgressio merkitsee vain lain vahvistamista. Aivan kuten 'synnin voimana on nomos', sikäli kuin se saa haluamaan sitä, mikä on kiellettyä, on nomoksen voimana synti. Tästä syystä sen, joka haluaa elää oikeamielisenä Kristuksessa, täytyy ensin irrottautua tästä nomoksen ja synnin toisiaan vahvistavasta noidankehästä. Paavalin mukaan se ei tapahdu nomoksen transgressiossa vaan sen toimettomaksi tekemisessä: 'Meidät on tehty toimettomiksi [katergethemen] suhteessa nomokseen' (Room. 7:6).

Kaunaista halua tuomita ei voi ylittää tuomitsemalla sitä, vaan ainoastaan panemalla tuomitsemisen halun lepäämään.

Tämä ei kuitenkaan tarkoita, etteikö itseä - osakseni langenneita armolahjoja - saisi käyttää. Itseä on vain käytettävä kuin se ei omaa olisikaan. Sillä vasta kun ihminen panee omansa lepäämään, vasta kun hän omaksuu osattomuuden omana osanaan, hän kykenee toimimaan vapaasti. Tämä osattomuus ei kuitenkaan perustaa uutta identiteettiä, eikä se 'uusi luomus', josta paavali 2. Korinttilaiskirjeessään puhuu (5:17), merkitse muuta kuin vanhan osan käytön vapauttamista.

Jatkan Mika Ojakankaan kirjan Kenen tahansa politiikka parissa. Nomos voidaan kääntää laiksi tai tavaksikin.

Ojakangas kirjoittaa Paavalista ja heikoimman vahvuudesta. Jos on yhteisö, joka on avoin kaikille, kuka tahansa voi kuulua siihen: ja heikoimmilla on siinä kunniasija, sillä olennaista on juuri se, että kuka tahansa voi tuohon yhteisöön kuulua, heikoinkin. Vähäpätöisimmän osa on tärkein, sillä juuri se, että vähäpätöisimmälläkin on väliä, tekee yhteisöstä sen mitä se on. Ihmisten välinen eettinen suhde tällaisessa yhteisössä "ei paavalin mukaan suinkaan merkitse kahden asemastaan ja identiteetistään kiinni pitävän persoonallisuuden toisiaan kunnioittavaa kohtaamista, niin kuin klassinen filosofia Aristoteleestä lähtien hyveellisen toiminnan ymmärtää. Sen sijaan se merkitsee kahden tai useamman asettumista suhteeseen edellytyksettöminä."
Oleminen kuin ei olisi sitä mitä on, ei merkitse piirteistään tai ominaisuuksistaan luopumista, vaan niiden omistamisesta luopumista. Sivusin tätä aihetta jo 21.4., mutta nyt mietin sitä hieman eri näkökulmasta kuin tuolloin. Ojakangas näet kirjoittaa ulossulkemattoman poliittisen yhteisön mahdollisuudesta, ja poliittinen tuntuisi vaativan sellaisia tekoja, joita on vaikea ymmärtää ilman ajatusta tuomitsemisesta.

Jos ajatellaan, että osani, se mitä olen, on vain käytössäni, ei ansiotani tai omaani, jotain jonka perusteella voisin vaatia tiettyjä oikeuksia, toisten tai heidän tekojensakaan tuomitseminen käy vaikeaksi. Jos luovutaan oamisuuden ja oman kategorioista, millä perusteilla voidaan vaatia epäkohtien korjaamista? Jos ihmisen ominaisuudet eivät ole hänen, kuinka hänen tekojaan voidaan tuomita tässä hetkessä eikä jonain tulevana tuomiopäivänä? Voin ehkä itse ottaa kuitenkin vastuun teoistani, mutta millä perustein voisin vaatia muita tekemään samoin? Voiko olla poliittista ilman tuomitsemista ja epäkohtien korjaamisen vaatimusta? Voiko olla poliittista ilman nomosta, johon vedota?

Minähän saatan tuntea epäilemättä kaunaista tuomitsemisen halua nimen omaan kaunaista tuomitsemisen halua kohtaan, ja tämä tuomitsemisen halun kieltäminen siis säilyttää halun tuomita. Tuomitsen tuomitsijoita. Toisin sanoen suljen heidät pois.

Jos panen haluni tuomita tuomitseminen lepäämään, kadotanko mahdollisuuden kaikkeen poliittiseen? Voiko poliittinen yhteisö, joka on kaikille avoin, olla avoin myös heille, jotka tahtovat rajata ja tuomita? Miten se sitten enää on poliittinen?

Epäilemättä palaan aiheeseen taas piakkoin.

Samalla kun kirjoitan tätä, luen muuten t0:n viimeisimpiä kirjoituksia, hyvänä terapiana, vaikken kaikesta suinkaan vakuutu.

Miten vasemmistolaisuus pitäisi määritellä?

"Vasemmistolaisuus ei kuitenkaan ole välttämättä oikeudenmukaista. Tämän takia liberalismia, joka puhuu jatkuvasti oikeudenmukaisuuden puolesta, ei tule sekoittaa vasemmistolaisuuteen. Vasemmisto uhraa oikeudenmukaisuuden onnen alttarilla.
Onko vasemmistolaisuus sitten epäoikeudenmukaista? Tavallaan, mutta vain tavallaan, sillä se ei halua jakaa onnea ansioiden mukaan vaan niistä huolimatta, erotuksetta. Vasemmistolainen oikeudenmukaisuus on oikeutta kenen tahansa onneen. [...] Vasemmistolaisuus ei kaiken kaikkiaan ole 'järkevää'. Yhtäkään yhteiskuntaa ei voida perustaa vasemmistolaisuuden varaan. Perustamisen itsensä idea on jotakin epävasemmistolaista. Silti yksikään yhteiskunta ei säily päivääkään ilman vasemmistolaisuutta. Jokainen yhteiskunta edellyttää nimittäin armon momentin, jota ilman se ei tule toimeen. Sillä armo, vaikka onkin kaiken perustamisen keskeytys, on olemassaolon edellytys."

"Tätä vasemmistolaisuutta ei kuitenkaan tule sotkea suoraan mihinkään nykyisin tunnettuun poliittiseen liikkeeseen tai puolueeseen. Ennemminkin kyse on määrätystä asenteesta tai - oikeammin sanoen - määrätystä olemassaolon tavasta. Yksinkertaisimmin sanottuna kyse on olemassaolon tavasta, jossa asetutaan aina heikomman rinnalle."

Luen Mika Ojakankaan kirjaa Kenen tahansa politiikka, jossa hän miettii sellaisen poliittisen yhteisön mahdollisuutta, joka ei perustuisi toisen ulossulkemiselle.

Olin vappumarssimassa. Marssijoita oli sentään melko paljon. Karkeasti jaoteltuna: lähinnä melko iäkkäitä itsensä työväenluokkaan kuuluviksi katsovia, joille marssiminen lienee kunniakysymys; niitä jonkinlaisen kulttuurivasemmiston edustajia, jotka eivät ole marssimisesta luopuneet; mieluusti mieltään osoittavia melko apoliittisia tai anarkismiin taipuvaisia nuoria, sekä aika joukko muitakin, esimerkiksi minä.

Heränneitä tai uudelleen mielessäni virinneitä kysymyksiä:

Ketkä nykyään Suomessa kuuluvat työväenluokkaan? Onko mielekästä liittää vasemmistolaisuus jonkinlaiseen luokkajakoon? Jos on, pitäisikö tapaa, jolla luokkaerot on ollut tapana hahmottaa, päivittää? Mihin luokkaan kuuluu akateeminen alipalkattu pätkätyöläinen? Entä teollisuusvartija? Entä atk-tukihenkilö?

Katsonko kuuluvani johonkin poliittiseen yhteisöön? Jos, niin keiden poissulkemiselle tuo yhteisö perustuu?

Ketkä nykyään ovat lähellämme heikoimpia?