Hilkka

Lueskelin vastikään kirjottajakoulunaikuisia kokeilujani, ja yksi teksteistä alkoi naurattaa. Lykättäköön siis tänne.

Aina, muistatko sinä Hilkan? Siitä on aikaa, mutta sinä tapasit hänet ainakin kerran. Hahmo saattoi jäädä mieleen; harmaa nainen, luiseva ja hoitamaton, mutta aina sen näköinen kuin olisi valmiina ponnahtamaan kimppuun. Ei hän tietenkään nuorempana ollut sellainen, ja hänen outoudelleen oli syy. Hilkka ei koskaan ehtinyt surra tytärtään, koska hänellä oli liian kiire vihata vävyään.
Me tutustuimme kunnolla silloin kun Hilkka jäi leskeksi. Hän oli viisissäkymmenissä silloin ja yhä viehättävä, tumma ja ryhdikäs nainen, vähän kulmikas kyllä, mutta hänen liikkeensä olivat varmoja ja nopeita. Minä olin paljon vanhempi, mutta järjestin vielä usein juhlia ja otin tavaksi kutsua hänet jokaisiin, hän kun selvästi nautti niistä. Niin me lähennyimme, vaikkei meistä sydänystäviä koskaan tullutkaan.
Hilkalla oli yksi lapsi, Ritva, mutta minä en tavannut häntä koskaan eikä hänestä parannut puhua Hilkalle, sillä he eivät olleet väleissä. Ritva oli isänsä vielä eläessä mennyt naimisiin, ja jostain kaikkien unohtamasta syystä Hilkka ei voinut sietää vävyään silmissään, eikä sitten ollut tyttärensäkään kanssa tekemisissä. Se kävi vallan hyvin vuosikymmenestä toiseen, mutta kun Hilkka oli lopulta vankasti mummoiässä – isoäitiä hänestä ei tosin koskaan tullut, mikä oli hyvä, sillä se ei olisi minusta sopinut hänelle – kun Hilkka siis oli jo yli kahdeksankymmenen, sai Ritva jonkun äkillisen kohtauksen ja kuoli. Kuulin siitä vasta kun Hilkka pian hautajaisten jälkeen soitti minulle. Me olimme nähneet edellisen kerran Taidehallilla ja puhelleet kuten aina, siitä ei ollut kauaakaan, mutta kun me sitten sen puhelun jälkeen tapasimme Ekbergillä, oli Hilkka muuttunut.
Silloin oli kevät. Sellainen huhtikuun päivä kun taivas kohoaa tavallista korkeammalle ja ilma tuoksuu. Muistan että tulin tapaamiseen vähän myöhässä. Hilkka ei kiinnittänyt siihen huomiota, ja se huolestutti minua, sillä yleensä hän oli pikkutarkka.
"Sinä et ollut hautajaisissa", hän aloitti tervehtimättä, ja koetin jo hakea sanoja muistuttaakseni, etten tuntenut vainajaa lainkaan, kun hän jo jatkoi. "Siellä oli vieraita ihmisiä, kaksikymmentäkahdeksan minulle täysin vierasta ihmistä, ja vain muutamat tutut kasvot. Minä epäilen, että se oli järjestetty niin."
Minä ihmettelin, että miten järjestetty, ja Hilkka vastasi sanatulvalla, mutta siinä ei ollut tolkkua.
Hilkka ei surrut vaan hassahti. Silloin kahvilassa minä vielä tuumasin, että se helpottaisi ajan kanssa, mutta se vain paheni. Ennen pitkää se näkyi päällepäin. Hän alkoi pälyillä jatkuvasti ympärilleen, käännellä päätään äkkiä oikealle ja vasemmalle ja katsoa julmasti jos näki sivullaan ketään. Hän ei enää pitänyt itsestään huolta, ja pian minua jo hävetti liikkua hänen kanssaan julkisilla paikoilla. Likaiset hiukset, joka kerta sama muodoton mekko ja tahrainen tikkitakki, joka oli repeytynyt takaa niin että pumpulitäyte roikkui kuin mikäkin häntä. Hän oli aina puhunut paljon, mutta nyt hän ei enää malttanut lainkaan, vaan aloitti heti kun kukaan yhtään kuunteli, ja suusta tulvi juttua vailla mitään muuta johdonmukaisuutta kuin yksi. Hän saattoi kysellä kaikenlaista täysin merkityksetöntä, voipakettien hintoja tai lääkärikäyntejä, ja jatkaa sitten aivan muusta kuuntelematta vastausta, kunnes hän vääjäämättä joka kerta päätyi yhteen ja samaan aiheeseen. Siihen pirulliseen vävyyn. Vävy oli murhannut Ritvan, tai ainakin tehnyt hyvästä tytöstä hirvittävän onnettoman ja pitänyt vankina niin ettei tyttöparka päässyt edes äitiään tapaamaan, eikä se konna hautajaisissakaan tullut pyytämään anteeksi. Sitä jatkui ja jatkui ja villit teoriat vävyn kauheista teoista vaihtuivat lennossa, väliin hän oli neuvostoliittolainen vakoojakin. Ja sitten Hilkka sai joltain sukulaiselta kuulla, että kun Ritva oli kuollut, hänen seurassaan oli ollut joku toinen mies. Se toinen mies oli soittanut ambulanssin.
Hilkka kävi mahdottomaksi. Minä koetin jaksaa häntä silloin tällöin, mutta taisin olla ainoa. Minäkin viitsin yhä harvemmin. Voipaketti- ja lääkärikäyntijutut olivat loppuneet, Hilkan suusta tursusi vain ja ainoastaan yhtä ja samaa jankkausta pahasta, väärästä vävystä – ja siitä oikeasta miehestä, siitä josta olisi pitänyt tulla hänen vävynsä. Hilkan mielestä ambulanssinsoittaja oli se oikea vävy, se joka hänen olisi pitänyt saada. Hän ei enää puhunut niin paljon kuin aikaisemmin, vaan oli välillä pitkiä aikoja vaiti, mutta sitten hän taas aloitti, ja lopputulokseksi tuli aina se, ettei hän tiennyt edes sen hyvän, oikean vävyn nimeä.
Lopulta minä väsyin siihen, ja vaikka minä olin jo yli sadan, niin kuvittele, sitä on ihminen iästä riippumatta niin hassu, että luulee voivansa ratkaista toisten ihmisten ongelmia. Kehitin suunnitelman.
Minä soitin poliisille. Sieltä vastasi onneksi sellainen rauhallinen ja matala miesääni, jolle minun oli helppo selittää asiani. Kerroin, että minulla oli vanha ystävätär, joka ei ollut päässyt yli tyttärensä menetyksestä ja joka haluaisi puhua sen ihmisen kanssa, joka näki kun tytär kuoli. Mutta että hän ei tunne tätä ihmistä, eikä vävyltä voi valitettavasti kysyä. Ja että kun se ihminen oli kerran soittanut ambulanssin, niin hänen nimensähän täytyi olla viranomaisten tiedossa. Lopulta poliisi ymmärsi mitä minä halusin, ja Hilkka kai kuulosti minun kuvaamanani liikuttavalta, sillä hän lupasi ottaa asiasta selvää ja soittaa minulle takaisin. Parin päivän päästä hän soittikin, sama poliisimies. Hän oli selvittänyt ambulanssinkutsujamiehen nimen – se oli Pertti, sukunimeä en enää muista – ja soittanut tälle, ja mies oli sanonut, että totta kai hän mielellään juttelee Ritvan äidin kanssa jos siitä voi olla jotain apua. Minä kiitin poliisia Pertistä ja Pertin puhelinnumerosta ja toivotin hyvät päivänjatkot. Sitten soitin Hilkalle, kerroin tietoni ja jäin odottamaan mitä tuleman piti.
Arvaatko sinä? Hilkka soitti parin päivän päästä ja tuli taas tapaamaan minua Ekbergille. Hän oli aiempaa järkevämmän oloinen, ja kun hän alkoi kertoa, sai kertomuksesta selvää, ja minä olin alkuun oikein tyytyväinen tekosteni seurauksiin. Hän tietysti aloitti heti sanomatta edes päivää, ei hän mitenkään normaalisti käyttäytyväksi sentään ollut ryhtynyt. Se Pertti oli Ritvan työtoveri ja kahtakymmentä vuotta nuorempi, ja vähän aikaa venkoiltuaan Hilkka kuiskasi minulle, että "sitä paitsi se oli miehimys!" Se nauratti minua aika tavalla, mutta Hilkka oli pettynyt. Yhtä kaikki, Pertti oli ollut Ritvan hyvä ystävä ja Hilkka nyt oli saanut kuulla tyttärestään monenlaista. Ritva oli kuulemma aina vaikuttanut onnelliselta miehensä kanssa; ainoa suru oli se, etteivät he saaneet lapsia.
Kuvittelin, että Hilkka antaisi vävynsä lopultakin olla. Typerä minä, ei se tietenkään niin mennyt. Viha oli ainoa asia, joka suojeli Hilkkaa surulta ja häpeältä, joten siitä hän piti kiinni loppuun asti. Hän päätti syyttää vävyään Ritvan lapsettomuudesta ja tyytyi sitten siihen. Tavallaan hän oli silti iloisempi onnistuttuaan vakauttamaan vihansa niin, ettei se poukkoillut mihinkään vakooja- tai murhajuttuihin, joten ehkä poliisille soittamisesta oli lopultakin jotain hyötyä. Hilkka eli vielä joitain vuosia, mutta siitä on jo pitkä aika kun hän kuoli.

Vaikuttavuudesta

Tuleva akateemikko matkasi vuosia yhä uudelleen suomalais-ugrilaisten kansojen asuinsijoille kootakseen tietoa suomalaisesta šamanismista, itämerensuomalaisten mytologiasta ja yhteisistä juuristamme. Näin läheltä, miten hänet otettiin kylissä vastaan kuin pitkään kadoksissa ollut sisar, puettiin kansanpukuun, ripustettiin kaulalle korut ja tarjottiin lasi pontikkaa. ”Meidän professori.” 

Luin lumoutuneena hänen "Itämerensuomalaisen mytologiansa"

Siikala tutki pohjoisen Euraasian alkuperäiskansojen uskonnollisia tapoja, shamanismia, kalevalamittaisten runojen myyttis-historiallista tulkintaa ja suullisen kerronnan tutkimuksen metodeja. Hän perehtyi myös siihen, miten etninen vähemmistöryhmä käyttää hyväkseen omaa mytologiaansa ja perinnettään pyrkiessään elvyttämään ja säilyttämään oman kielensä ja elämäntapansa toiskielisen valtakulttuurin paineissa. 

Voi kuinka valtavasti vuosien ja jo vuosikymmentenkin mittaan teoksensa ovatkaan tähän vastaanottajaan vaikuttaneet, vallan tajuntaa laajentaneet... 

Monet perinnetieteiden ja antropologian opiskelijat tunsivat hänet myötätuntoisena opettajana, joka muistutti, että tieteellinen työ on tutkijan kilpailua itsensä kanssa. ”Tee vain rauhassa omaa työtäsi”, hän sanoi niille, joiden usko hankkeeseensa alkoi horjua.

Osallistuin tänään työpajaan, jossa oli tarkoitus interaktiivisesti, osallistavasti ja taiteen keinoja käyttäen kartoittaa humanistisen tutkimuksen sekä kvalitatiivisen yhteiskuntatieteellisen tutkimuksen vaikuttavuutta. Paikalla oli kolme työpajanvetäjää, kuusi hallintoihmistä ja neljä tutkijaa. Tutkijoista kaksi oli tieteenfilosofeja, jotka olimme paikalla siksi, että mitä ihmettä nyt taas. Ne toiset kaksi olivat ihan oikeasti mukana jossain hankkeessa, jossa pyritään tavanomaista välittömämpään yhteiskunnalliseen tai yhteisölliseen vaikuttavuuteen. Toisella heistä jopa oli humanistinen ja toisella yhteiskuntatieteellinen koulutus. Yksi hallintoihmisistä ei puhunut suomea, joten paja vedettiin englanniksi.

Nyt haluan painottaa, että kaikki ne hallintoihmiset ja pajanvetäjät olivat oikein sympaattisia. Lopputulos oli silti – tietysti – jotain ihan muuta kuin piti. Eihän meidän ollut mitenkään mahdollista kartoittaa sellaisen tutkimuksen vaikuttavuutta, josta iso osa osallistujista ei tiennyt juuri mitään. Aika ei silti ainakaan minun osaltani mennyt täysin hukkaan. Tajusin nimittäin taas vähän jotain siitä kommunikaatiokuilusta, joka tekee monien ihmistieteellisten alojen tutkijoiden elämästä joskus turhauttavahkoa.

Pajan hallintoihmisten käsitys vaikuttavuudesta rakentui sellaisten mallien varaan, jotka eivät lainkaan sovellu esimerkiksi humanistisen tutkimuksen vaikuttavuuden tarkasteluun. Vaikuttavuus ensinnäkin yhdistyi heidän ajattelussaan soveltavaan tutkimukseen. Näinhän se etenkin luonnontieteissä onkin. Ensin yhdet tekevät perustutkimusta, josta suurin osa ihmisistä ei voi millään tajuta mitään. Sitten toiset soveltavat ja saavat sellaisia tuloksia, jotka voi patentoida, mikä on taloudellisesti vaikuttavaa. No, esimerkiksi Suomen ensimmäisten asutusjäänteiden arkeologinen tutkimus ei missään vaiheessa tuota patentointikelpoisia tuloksia. Toisaalta arkeologiassa perustutkimuksen tuloksista voi kirjoittaa ihan ymmärrettävän ja muitakin kuin arkeologeja kiinnostavan kirjan. Tutkimus vaikuttaa jaettuihin käsityksiimme siitä, keitä esi-isämme olivat.

Oli hallintoihmisillä sentään muitakin malliesimerkkejä vaikuttavasta tutkimuksesta kuin tuo patentointiin kytkeytyvä. Tutkimus voi olla myös yhteiskunnallisesti vaikuttavaa. Käsitettä ei varsinaisesti määritelty, mutta strateginen tutkimus lienee tässä mielessä vaikuttavaa. Tällainen tutkimus siis auttaa päätöksentekijöitä työssään. Niin. Tutkimustieto suomen kieliopista ei vaikuta poliittiseen päätöksentekoon. Isosta suomen kieliopista on silti otettu kolme painosta ja laadittu verkkoversio. Lisäksi: jos kieltämme ei olisi koskaan tutkittu, sitä ei olisi myöskään koskaan modernisoitu – joutuisin kirjoittamaan tämänkin eufemiatukseni jollain muulla kielellä. Vaikuttavaa, sanoisin.

Eräs hallintoihmisistä valitti, kuinka vaikea on saada ihmistieteilijöitä osallistumaan julkiseen keskusteluun tutkimuksen vaikuttavuudesta. Jäin miettimään hahmottaako hän lainkaan, kuinka epäkiitollista touhua tuo tutkijoille on. Jos vaikuttavuus ymmärretään yllä kuvattujen mallien mukaan, esimerkiksi humanistinen tutkimus ei selvästikään ole vaikuttavaa. Niinpä hyväätarkoittava keskustelu vaikuttavuudesta johtaa siihen, että ollakseen vaikuttavaa humanistisen tutkimuksen pitäisi olla tykkänään toisenlaista kuin mitä se nykyisellään on. Hyvää humanistista tutkimusta tekevä tutkija kuitenkin usein tietää, että hänen työnsä on vaikuttavaa. Se vaikuttavuus vain on erilaista kuin mistä tiedepoliittisessa keskustelussa puhutaan. Tutkijan pitää siis valita, käyttääkö aikaansa hedelmälliseen, vaikuttavaan tutkimukseen, vaiko siihen, että koettaa osallistua turhauttavaan keskusteluun tiedepolitiikkaihmisten kanssa.

Miten humanistinen tutkimus siis vaikuttaa? Tämän kirjoituksen alussa nostin muistokirjoituksista ja niiden kommenteista poimituin sitaatein esiin yhden esimerkin. Menetimme vastikään yhden Suomen säkenöivimmistä tutkijoista, akateemikko Anna-Leena Siikalan. Hänen tutkimustyönsä oli huimasti vaikuttavampaa kuin mihin suurin osa tutkijakunnasta, alasta riippumatta, koskaan kykenee. Hän onnistui sekä jättämään pysyvän jäljen oman tieteenalansa kansainväliseen kehitykseen että lumoamaan lukioikäisiä lukijoita. Tässä maassa on monta ihmistä, joiden ajatteluun Siikala on tehnyt lähtemättömän vaikutuksen. ”Tee vain rauhassa omaa työtäsi”, hän sanoi niille, joiden usko hankkeeseensa alkoi horjua.