Luoteis-Lontoon rouva Bovary

Edith Thompson ja Frederick Bywaters teloitettiin päivälleen 90 vuotta sitten. Nuori Bywaters oli kymmenisen vuotta häntä vanhemman Thompsonin rakastaja, ja kaksikko tuomittiin Thompsonin miehen Percy Thompsonin murhasta. Bywatersin syyllisyys olikin kiistatonta, Edith Thompsonin tuomio sen sijaan vaikutti jo monien aikalaistenkin mielestä hyvin kyseenalaiselta. Hänet tuomittiin murhan suunnittelusta yhdessä Bywatersin kanssa, vaikka mitään kunnollisia todisteita moisesta ei ollut. Monen myöhemmän kriitikon mielestä hänet hirtettiin lähinnä siksi, että häntä pidettiin niin säädyttömänä. (Kuvassa vasemmalta oikealle Bywaters, Edith Thompson ja Percy Thompson.)

Aikalaiset ja ajan lehdistö keksivät Edith Thompsonille lukuisia dramaattisia lempinimiä, joista yhden valitsin tämä kirjoituksen otsikoksi. Pidän sitä erityisen sopivana, sillä Thompson oli romanttisen kirjallisuuden suurkuluttaja, ja kaikesta päätellen hänen kirjallinen makunsa näkyi hänen Bywatersille kirjoittamissaan kirjeissä – joista tuli syyttäjän käsissä raskauttavia todisteita. Thompson esimerkiksi väitti kirjeissä yrittäneensä myrkyttää miehensä. Patologit eivät kuitenkaan löytäneet tästä mitään merkkejä, ja jo tapahtuma-aikaan esitettiin epäilyksiä, että myrkytysjuttu oli silkkaa romanttista fantasiaa. Viehtymys draamaan kostautui dramaattisesti.

Romanttiseen viihdekirjallisuuteen eläytymisen vaarat ovat kiehtoneet muitakin kirjailijoita kuin Flaubertia, mutta Rouva Bovary lienee ylittämätön banaalin tragedian kuvauksessaan. Vaikka esimerkiksi Jane Austen käsittelee höperöön kirjallisuuteen hurahtamisen epäilyttäviä seurauksia useammassa kuin yhdessä teoksistaan, niin hänen äänensävynsä on kuitenkin lähinnä ilkikurinen. Emma Bovarylle sen sijaan ei voi vain naureskella, sillä hänen tragediaansa tulee myös samastuttua. Viime aikoina suomentamani hömppä sai minut miettimään miten tätä aihetta on käsitelty nykykirjallisuudessa. Minulle ei tule mieleen muuta kuin verkkopakinoita Cosmopolitanin lukemisen ja Sinkkuelämää -sarjan katsomisen turmiollisuudesta, mutta luultavasti en vain tiedä riittävästi. Onko jossain jo tarina, jonka päähenkilö ajautuu tuhoon tai edes kiusallisiin ongelmiin otettuaan E. L. Jamesin kirjat todesta?

Edith Thompsonin kohtalon jakanee tietysti tänäkin vuonna jokunen säädytön nainen, joskin heidät todennäköisesti tuomitaan suoraan ja avoimesti säädyttömyydestä, ilman että ketään olisi murhattu.

Huonoista romaaneista

Jatketaanpas kääntämisestä. Sain eilen valmiiksi puolikkaan viihderomaanin suomennoksen. (Työ jaettiin kiireen vuoksi kahdelle kääntäjälle, siksi puolikkaan.) Teksti oli kevyintä, mitä olen koskaan kääntänyt, ja sen myötä tuntipalkkani nousi sellaiselle tasolle, ettei tule paha mieli vaikka sen laskisikin. Samalla työkokemus oli kuitenkin minulle aivan uudella tavalla epämiellyttävä.

Tähän asti olen kääntänyt vain sellaisia kaunokirjallisia teoksia, joista olen itse pitänyt. Nyt käänsin romaania, jota pidin alun alkaenkin tolkuttomana, ja jota opin työn edetessä inhoamaan. Inho ei ole mitenkään ylitsevuotavaista ja käännän mielihyvin lisää samankaltaista höttöä, sillä järkevä tuntipalkka merkitsee, että ehdin tehdä muutakin kuin palkkatyötä. Itse asiassa pidän inhontunteitani kiinnostavina ja olen viime päivinä koettanut eritellä mistä ne johtuvat.

Kääntämäni viihderomaaninpuolikas on osa kirjasarjaa, jonka tietysti lukaisin ennen kuin kävin työhön käsiksi. Aivan kuten osasin odottaakin, sarja oli pölvästimäinen. Se oli kuitenkin myös omassa lajissaan melko tehokas, ja tajuan miksi alkuteos on myynyt erinomaisesti. Kirjailija osaa luoda nopeatempoisia, limittyviä juonikaaria, jotka saavat lukijan jatkamaan aina muutaman sivun lisää, ja sitten taas muutaman. Hän osaa myös kirjoittaa tolkuttoman pitkiä seksikohtauksia – se ei suinkaan ole helppoa. Koko sarjaa kantaa pari pidempää, toisiinsa liittyvää juonikuviota, jotka ratkeavat kirja kerrallaan. Ennen viimeistä osaa lukija saa jokaisen kirjan lopuksi muutamia tyydyttäviä ratkaisuja, mutta kysymyksiä jää samalla ilmaan sen verran, että seuraavakin osa tulee ilmestyttyään napattua pokkarihyllystä mukaan. Juonikuviot ovat äärimmäisen typeriä ja päähenkilöpari kliseisyydessään puistattava, mutta samalla sekä juoni että päähenkilöt ovat erittäin onnistunut näyte siitä, kuinka pikkutyttöjen fantasioiden perusaineksista kootaan eroottinen, ajankohtaisella kyökkipsykologisella paraphernalialla kuorrutettu romaanisarja.

Kuten kirjoitin, kääntäjän kokemus kaunokirjallisesta teoksesta on erilainen kuin lukijan. Tekstin lähelle meneminen paljastaa kirjoista paljon sellaista, jota ei voi lukaisemalla huomata, ja samalla yksittäisten virkkeiden tasolla paarustaminen peittää kokonaisuuden näkyvistä. Kun suomennan kirjan ehkä yhdeksättä, tai kenties kolmattatoista, tällä kertaa kolmen liuskan mittaiseksi venytettyä seksikohtausta, huomioni kiinnittyy etupäässä kirjailijan maneereihin. Ne ovat niin perinpohjaisen epäeroottisia, että puistelen päätäni kohtauksen absurdeille yksityiskohdille, joita en lukiessani ollut pannut lainkaan merkille. Tajuan myös miten seksikohtaukset rakentuvat. Ne ovat kaikki pohjimmiltaan aivan samanlaisia, saman fantasian variaatioita. Kohtaukset ovat epäilemättä (myyntiluvuista päätellen todellakin epäilemättä) tehokkaita, mutta lähiluku ei paljasta niistä mitään kiinnostavaa.

Sama pätee päähenkilöihin. Käännöstyö sai minut inhoamaan heitä. Kumpikin on koukku, johon on ripustettu hyvä joukko ulkoisia ja sisäisiä fantasiapiirteitä. He eivät todellakaan ole täydellisiä tai ongelmattomia, päin vastoin: heidän ongelmansa kantavat kirjan juonta, ja niihin samastuminen on tyydyttävää: erityisesti sankarittaren epävarmuudet ja turvattomuudentunteet ratkaistaan tavalla, joka on lainattu suoraan satukirjoista. Prinsessa saa kiukutella kuinka järjettömästi tahansa, ja sitten prinssi tappaa lohikäärmeen ja sitten kaikki on hyvin.

Nopeasti lukiessaan tällaisen kirjan tai kirjasarjan absurdit piirteet hyväksyy samalla tavalla kuin satukirjaa lukiessaan hyväksyy haltiakummit ja sammakoiksi loihditut prinssit. (Jos ei hyväksy, jos ei esimerkiksi kerta kaikkiaan enää osaa tätä lapsuudesta tuttua lukutapaa, niin muuttuu hyvin todennäköisesti kykenemättömäksi lukemaan viihderomaaneja. Olen monta kertaa miettinyt miten kustannustoimittajat ratkaisevat tämän ongelman: he ovat erittäin kouliintuneita lukijoita, joten monien heistä luulisi olevan äärimmäisen vaikea lukea viihderomaaneja sillä mitäänkyselemättömyydellä, jota niiden lukeminen minusta vaatii. Yhtä kaikki, he joutuvat lukemaan hirveän määrän kamalaa höttöä, sillä se myy. Minä osaan vielä tarpeen tullen vääntää metodisen sinisilmäisyyden päälle ja vaimentaa vähemmän lapsekkaan lukijan valitukset, mutta se alkaa olla minullekin jo hieman hankalaa. Miten kustannustoimittajat siis jaksavat lukea tällaista höttöä, ja tehdä vielä kustannuspäätöksiäkin?) Kääntäjä ei voi mitenkään jäädä tälle kyselemättömän hyväksynnän tasolle, vaan liukastuu vääjäämättä siltä pois heti aloittaessaan työnsä. Hyvää kirjaa kääntäessään hukkaa toki romaanin ahmaisijan näkökulman, mutta tilalle saa jotain muuta, ja se muu on kiinnostavaa. Huonoa kirjaa kääntäessään ei näemmä saa, ja se on epämiellyttävää.