Kiireettömän koristeomenamarmeladi

vajaa muovikassillinen pestyjä koristeomenoita
noin puolitoista kiloa sokeria
puolisen litraa vettä
muutama desi calvadosta

lasipurkkeja kansineen
viiden litran kattila
siivilä
perunanuija
muutama kulho
soppakauha
keittiövaaka
kumihanskat
sanomalehtipaperia
patalappu
syömäpuikot

Pane puhtaat lasipurkit ja niiden kannet kylmään veteen likoamaan yöksi.

Täytä viiden litran kattila halkaistuilla kotimaisilla koristeomenilla; niillä pienillä ja melko happamilla mutta kuitenkin syötävillä. Leikkaa huonot kohdat pois. Omenoita ei tarvitse kuoria. Siemenkotia ei poisteta, niistä tulee marmeladiin hieno mantelinmaku.Kaada kattilaan puolisen litraa vettä. Keitä kannen alla kunnes omenat soseutuvat.

Sillä välin kun omenat kiehuvat, lohko vielä puolisen kiloa virheettömiä koristeomenoita neljään osaan ja poista niistä siemenkodat.

Kun kattilassa olevat omenat alkavat soseutua hyvin, survo ne kauhallinen kerrallaan perunanuijalla siivilän läpi. Punnitse sose. (Survoin kulhoon ja aina kun se alkoi täyttyä, punnitsin syntyneen soseen ennen kuin kaadoin sen toiseen astiaan odottamaan.)

Kaada syntynyt sose takaisin viiden litran kattilaan. Lisää kattilaan sokeria puolet soseen painosta. Lopuksi humpsauta omenalohkot soseen sekaan. Hämmennä ja kuumenna kiehuvaksi.

Keitä hiljalleen, silloin tällöin sekoitellen.Tämä kestää hyvinkin puolisentoista tuntia tai kauemminkin, eli samalla voi hyvin esimerkiksi kuunnella Bachia ja kirjoittaa suomennokseen esipuhetta. Tavoitteena on karamellisoituva, kullanpunainen ja hieman toffeelta tuoksuva keitos.

Kun olet pariin otteeseen hämmentänyt pinnalle karamellisoitunutta tahdasta marmeladin sekaan, käännä liesi pois päältä mutta jätä kattila vielä kuumalle levylle. Ota lasipurkit liosta, pane ne kylmään uuniin ja lämmitä uuni sitten hieman yli 100-asteiseksi. Keitä purkkien kannet.

Nosta kattila pois liedeltä ja mausta marmeladi calvadoksella (oman maun mukaan, noin 1-2 dl / käytetty sokerikilo).

Pane kumihanskat käteen. Ota kuumasta uunista patalapulla lasipurkki, pane se sanomalehdellä peitetylle pöydälle ja kauho aivan täyteen marmeladia. Pidä huoli, että purkkiin tulee sopiva määrä omenankappaleita. Ongi purkin kansi syömäpuikoilla kiehuvasta vedestä ja sulje purkki heti. Toista kunnes marmeladia ei enää ole jäljellä. Anna marmeladipurkkien jäähtyä ja pane ne sitten jääkaappiin tahi kylmäkellariin. Anna tekeytyä muutama päivä ennen kuin aukaiset ensimmäisen purkin.

Vanhentunut teos

Most of the Balinese who were directly involved in the work of the port were women. Not only did they count and string the kepengs; they also were entrusted ("of course, under careful supervision") with measuring and paying for the produce brought into the port by local traders. And those traders who were not Chinese - as were the most considerable ones, whose traffic Helms handled himseld - were also women, a matter on which he is even more eloquent than usual.

Luin Clifford Geertzin Negaran ja hämmennyin. Kirjassa kerrotaan 1800-luvun Balista, sen poliittisesta, uskonnollisesta ja taloudellisesta järjestelmästä. Teos on siis historiankirjoitusta, mutta metodit ovat vahvasti antropologisia. Se on julkaistu vuonna 1980, jolloin minäkin jo osasin puhua, eli ei niin kovin kauan sitten sentään, ja silti se tuntui edustavan jotain ammoista mennyttä aikaa. Kirja on siis vanhentunut.

En tarkoita etteikö Negara olisi hieno teos tai etteikö se olisi tiedonlähteenäkin mahdollisesti vallan pätevä. Sen sijaan tarkoitan, että ne teoreettiset keskustelut, joihin Geertz teoksellaan osallistui, tuntuvat painuneen jossain määrin unohduksiin – jotkut kysymykset ovat ehkä jopa ratkenneet, tai ainakin useimmat ovat nykyään vastauksesta suunnilleen samaa mieltä – ja niiden tilalle on noussut uusia keskusteluja. Ja koska Geertz ei ota näihin uusiin keskusteluihin mitään kantaa, ja ennen kaikkea koska ne eivät näy hänen tutkimus- ja kirjoituskäytännöissään, kirja tuntuu häkellyttävän vanhalta.

Bali koki tarkasteltavan vuosisadan aikana hitaan mutta vääjäämättömän muutoksen päätyessään selvästi aiempaa vahvemmin osaksi kansainvälisen kaupan verkostoa. Geertz puhuu kaupankäyntimentaliteetin yleistymisestä useaankin otteeseen. Yllä oleva sitaatti on sivulta 94; sitä edeltää luku, jossa käsitellään yksityiskohtaisesti balilaisten kylien poliittis-taloudellis-uskonnollisia järjestelmiä. Luulisi siis, ettei lukijalle tule tässä vaiheessa teosta yllätyksenä, että hollantilaisten kauppiaiden kanssa asioivat nimen omaan kylien naiset. No, se nyt kuitenkin tulee yllätyksenä. Kyliä käsittelevässä luvussa ei puhuttu naisista tai heidän käymästään kaupasta mitään, ainoastaan miesten hallitsemasta riisinviljelystä. Geertz tuntuu mainitsevan kauppaa käyvät naiset vain siksi, että heistä kerrotaan erään hollantilaisen kauppiaan päiväkirjassa. Aiheeseen ei palata eikä sitä millään tavalla sidota osaksi saaren talousjärjestelmien käsittelyä.

Kirjassa puhutaan kyllä Balin aatelisnaisista. Geertz kertoo, että he olivat vaihdon välineitä ja pelinappuloita aatelissukujen välisissä hapsburgilaistyylisissä prestiisikamppailuissa, ja lisäksi jotkut heistä tappoivat itsensä hyppäämällä miehensä hautajaisrovioon. Minulle jäi tunne, että enemmänkin olisi ehkä voinut sanoa.

Geertzin informantit olivat tietysti kaikki miehiä. Heitä ei mainita leipätekstissä lainkaan, ainoastaan lyhyesti loppuviitteissä, eikä Geertz kerro mitkä hänen tiedoistaan ovat mistäkin peräisin. Viitteissä mainitaan sekin, että merkittävän osan kirjan materiaalista oli kerännyt Geertzin vaimo Hildred Geertz, antropologi hänkin.

Kirja on mukaansatempaava ja erinomaista kieltä, mutta se muistuttaa kerronnaltaan vanhoja, yleistajuisia historiateoksia tai jopa kaunokirjallisuutta. Geertz kertoo jännittävän tarinan. Hän puhuu selvästi minä-muodossa ainoastaan kommentoidessaan muiden tutkijoiden näkemyksiä; sen sijaan hän ei lainkaan pohdi omaa asemaansa tutkimuskentällään ja ulkopuolisen tutkijan rooliaan, eikä kerro kenttätyöstään mitään.

Loppuun päästyäni en voinut kuin todeta, että olipa hieno teos, mutta hassua, se oli satukijamainen narratiivi, jossa merkittävät toimijat olivat kaikki miehiä vaikka aineisto antaisi ymmärtää muuta, jossa informanttien äänestä ei kuultu pihaustakaan eikä tutkimusmetodeja avattu lukijalle lainkaan. Suosittelen lämpimästi: fantastinen kirja, jonka kaltaista ei kukaan vakavastiotettava tutkija nykyään voisi kirjoittaa.