Maailma yllättää aina joskus

Verkkokahvilan radiosta kuuluu jostain syystä kiljuntaa.

Tälle viikolle aikomani tekeminen joutui ainakin muutamaksi päiväksi siirtymään tuonnemmas, sillä päädyin osaksi seikkailua. (Kiitos seurasta, virnuilen edelleen.) Nyt väsyttää.

Eilen kävin kolmatta kertaa Holokausti-monumentilla ja sen alla olevassa museossa, ja puheeksi nousi sanan "holokausti" etymologia. Näemmä se kuitenkin juontuu kreikasta, toisin kuin veikkasin; holos kaustos, kokonaan poltettu.

Sitten sopikin mennä katsomaan Munich.

Mutta teksti ei nyt kulje, taidan lähteä nukkumaan.

Tutkiiko joku verkon maantiedettä?

The development of the world-wide-web appears to be transforming the face of philosophical culture rather dramatically: it no longer makes a difference whether the person I discuss a philosophical question with is a collegue in the neighbouring office and a person raised in the same tradition, or a person in Buenos Aires, Vancouver, or Sankt Peterburg. What counts is the position that one is trying to develop or to argue for, the arguments that are being exchanged, the ideas that are being brought to the fore.

Luen Evert van der Zweerden artikkelia "Reflections on philosophical culture" vuodelta 1997. Artikkeli on kiinnostava, minusta olisi syytä ajatella filosofisen kulttuurin käsitettä muutenkin kuin puhuttaessa venäläisestä filosofiasta. (Ei ole sattumaa, että filosofisesta kulttuurista puhuva van der Zweerde tutkii venäläistä filosofiaa.) Mutta: en ole välttämättä kovin samaa mieltä hänen kanssaan lukiessani yllä olevan väitteen, tai pikemminkin arvelen, ettei tuo väite riitä. Ilman muuta paikallisuuden merkitys esimerkiksi filosofisen keskustelun muovautumisessa on muuttunut. Paikallisuus ei kuitenkaan ole kadonnut; pikemminkin on olemassa uudenlaista paikallisuutta.

Intin joskus aikanaan verkossa Niko Lipsasen kanssa siitä, onko verkossa paikkoja. Minä väitin että on mielekästä puhua verkkopaikoista, maantieteilijä Lipsanen väitti ettei ole. Keskustelun aikana muun muassa muutuin hetkeksi monijalkaiseksi vompatiksi - muutoksella havainnollistettiin sitä, että verkon paikoissa voi tapahtua erilaisia asioita kuin fyysisissä paikoissa. Täällä voin halutessani olla monta, voin olla melko näkymätön, siirtyminen paikasta toiseen ei tapahdu samalla tavalla kuin fyysisessä maisemassa jne. Lisäksi verkkopaikat ovat siitä kiinnostavia, että ne eivät ole tilassa kuten fyysiset paikat: jos joku myllää fyysisen paikan raivaustraktorilla tunnistamattomaksi, paikka säilyy sillä sen sijainti tilassa säilyy. Verkossa sen sijaan paikkoja voidaan suurentaa, pienentää, siirrellä ja jopa kokonaan poistaa: etsiessäni laajalle ulottuvaa ja suurta verkkopaikkaa voin törmätä ilmoitukseen, ettei sitä ole: silloin sen paikalla ei ole mitään, ei tilaakaan.

Erot verkkomaiseman ja fyysisen maiseman välillä ovat suuria. Silti verkkopaikoista on mielestäni mielekästä puhua - mielekkyys tulee paikallisuuden käsitteestä. Toisin sanoen jos paikkoja ajatellaan sellaisena, missä ollaan ja tehdään, missä vietetään aikaa ja missä synnytetään monenlaista yhteisöllisyyttä - silloin verkossa itsestäänselvästi on paikkoja. Verkkopaikat tarjoavat tilaa sellaisten paikallisten kokemus- ja tapakokonaisuuksien syntymiselle, joita voidaan kutsua kulttuureiksi. Tämä on päivänselvää kun huomataan, että verkkopaikoista löytyy puhetta siitä, että jokin ollut kulttuuri on muuttumassa tai jopa tuhoutumassa.

Verkon maantiedettä pitäisi tutkia. Voi olla että joku jo tutkiikin, luultavasti tutkii, minä en vain tiedä. Tiedättekö te?

Täällä on satanut paljon vettä ja samalla kevät on ovelasti puikahtanut kaupunkiin. Nytkin on 18 astetta lämmintä ja istun verkkokahvilan avoimen oven vieressä palelematta. Viime viikolla talvitakki ja hattu olivat ulkona tarpeen.

Huomasin kaksi uutta kiinnostavaa blogia. (Huomaamiseen saattoi vaikuttaa se, että niistä löytyy linkit tänne.) Käykää tekin lukemassa Jackin ja Hämähäkkimiehen kirjoituksia.

Luomuhampurilainen

Huomaan olevani fyysisesti heiveröisessä kunnossa. Notkeus on harjoittelun puutteesta huolimatta säilynyt jonkinmoisena, huomaan venyväni päivä päivältä pidemmälle; ehkä joskus taivun taas siihen spagaattiinkin. Vaan kunto on kehno, olin eilisen trampoliinihyppelyn jälkeen aivan kohtuuttoman uupunut.

Trampoliinitreenien jälkeen sain selville jotain uutta ihanaa naapurustostani: luomupikaruokapaikka. Viereisen korttelin sudanilainen pikaruokakoju myy kyllä hyviä vegaanisia täytettyjä pitaleipiä, aasialaisista kojuista saa hyvää kasvisruokaa ja kulman takana turkkilaiset myyvät tuoretta falafelia. Lisäksi he myyvät sveitsiläistä kannabisjääteetä, pitäisi varmaan kokeilla.

Mutta eilen tilasin hampurilaisen. Edellisestä jauhelihapihvistä onkin jonkin verran aikaa. Vaikka en ole enää varsinaisesti kasvissyöjä (yhdentoista vuoden jälkeen se jäi kun muutin Ranskaan), olen taas rajoittanut syömisiäni - tai ennen kaikkea sitä mitä viitsin ostaa. Broileri ja kirjolohi olivat jääneet jo aikaisemmin, täällä olen pikku hiljaa siirtynyt eläinkunnan tuotteissa vahvasti luomuun. Ja mikäs on siirtyessä kun sitä saa kaikkialta; vaiva on isompi asia kuin rahanmeno. Mutta tämä oli jopa täkäläisessä elintarvikeauvossa harvinaisen loistavaa. Sitä paitsi menestyisi muuallakin: kuka perustaisi luomupikaruokapaikan Kurviin?

Luovuttamisesta

Linnan valtava moraalinen lataus syntyy kuvaamalla tapahtumia, ei suhteuttamalla niitä järjestelmiin. Jopa kaikkein saarnaavimmissa Tuntemattomasta yli pyyhityissä Sotaromaanin kertojanäänijaksoissa Linna yksinkertaisesti toteaa, kuinka hänen kuvaamansa ihmiset eivät tajunneet jotakin, mikä heidän olisi pitänyt tajuta, ja sen pitäisi yksistään riittää moraalisen tuomion perusteeksi [...]. Miksi tajuamatta jäänyt olisi pitänyt tajuta, jää lukijan ymmärryksen varaan. Kyseessä on jo yhtenäiskulttuurin vahvuudestakin kumpuava luottamus siihen, että perusteluja ei tarvita, koska lukijat ovat Linnan kanssa valmiiksi ainakin suurin piirtein samaa mieltä siitä, mikä on reilua ja mikä ei, mikä on oikeus ja kohtuus ja mikä ei. Kuten Orwell hirttämiskuvauksessaan, Linna luottaa siihen, että on mahdollista nähdä jonkin väärän teon kirjaimellisesti sanoinkuvaamaton vääryys.

Käydessäni runsas kuukausi sitten pikaisesti Helsingissä törmäsin Akateemisen kirjakaupan ja Ruotsalaisen teatterin välisellä suojatiellä ystävääni Tommi Uschanoviin (Tommi, eikö sinulla tosiaan ole mitään tätä tuoreempaa mihin voisi linkittää?). Sattuma suorastaan pakotti harhailemaan kaupungilla ja istumaan kahvilassa muutaman tunnin ajan. Tommi antoi minulle luettavaksi esseensä "Toisen tasavallan moralisti", joka ilmestyy tässä kokoelmassa. Luin esseen, vai pitäisiköhän sanoa pamfletin, silloin kahvilassa taajaan hihitellen. (Onhan huimaa, että Väinö Linnan tulevaisuudenkuva oli "pitkä kesäloma uimarannalla, jossa ihmiset rakastelevat ja puhuvat samalla kielellä avaruustutkimuksen vaiheista". Eikä tuo tosiaan ole ainoa esseestä löytyvä yllättävä Linna-sitaatti.) Nyt luin uudestaan.

Linna ajattelee, että tilannekuvauksen pitäisi riittää; aikuisen ihmisen pitäisi kyetä tajuamaan sen verran, että osaa tehdä oikean arvostelman. Kuten Tommi toteaa, "Aivan yhtä paljon kuin Linnan väärinkäyttö hänen omille arvoilleen vastakkaisten poliittisten ja yhteiskunnallisten päämäärien ajamiseen, heijastaa Linnaan liittyvien kulttuuristen mahdollisuuksien nykyistä kaventumista myös tässä luonnehtimani sanomisen sävyn lähes täydellinen häviäminen jopa puhtaasta mielipidekirjoittelusta." Tämä on pitkälti totta. Esa Itkonen voi shokeerata sanomalla "jokainen normaali ihminen ymmärtää, että tämä on väärin", tuolla sävyllä voi shokeerata kirjoittaessaan sellaista, joka painetaan. Verkossa, vaikkapa blogeissa, tuo sävy kuitenkin kukkii.

Verkkokirjoittamisessa näet näkyy usein julkisen puheen ja yksityisen puheen välinen jännittävä juopa. Väitän että "yksityisesti" valtaosa meistä (olkaamme tässä vaikkapa suomen kieltä ymmärtäviä, mutta varmasti moni muukin rajaus kävisi) luottaa jatkuvasti avoimesti siihen, että muut ovat "valmiiksi ainakin suurin piirtein samaa mieltä siitä, mikä on reilua ja mikä ei, mikä on oikeus ja kohtuus ja mikä ei". Julkisemmassa kirjoittamisessakin oletus useimmiten piileskelee ohuen poliittisen korrektiuden verhon alla. Tälle oletukselle näet perustuu se, että toisen erilainen moraalinen arvio jostain tapahtumasta koetetaan kumota kuvaamalla tapahtumaa tarkemmin.

Oletuksen vankkuus tulee parhaiten esille kun oletus osoittautuu perusteettomaksi. Kokemus on lähes aina jotenkin surrealistinen. Muistan muutaman tapauksen, jotka sopivat esimerkeiksi:

Eräs ihminen oli raivoissaan toiselle siitä, että tämä oli käyttäytynyt häntä kohtaan loukkaavasti. Osoitin, ettei loukkaus voinut olla tarkoituksellinen, koska "loukaaja" ei voinut mitenkään kyseisessä tilanteessa arvata loukkaavansa käytöksellään ketään. Loukkaantunut ihminen myönsi väitteeni todeksi, mutta se ei vaikuttanut hänen loukkaantumiseensa eikä moraaliseen tuomioonsa mitenkään.

Eräs ihminen oli loukkaantunut minulle. Koetin perustella niitä tekojani, jotka olivat saaneet hänet loukkaantumaan. Mielestäni hän oli ymmärtänyt monta asiaa aivan väärin, joten koetin oikoa hänen käsityksiään. Huomasin kuitenkin ennen pitkää, että jokainen oikomisyritys vain pahensi asiaa, sillä loukkaantunut tulkitsi ja muisti kaiken sanomani aivan eri tavalla kuin minä; järjestään niin, että sanoin hänen mielestään lisää jotain loukkaavaa. Toisin sanoen oiottavaa tuli joka sanastani lisää.

Kun oletukselta, että muut ovat valmiiksi ainakin suurin piirtein samaa mieltä siitä, mikä on reilua ja mikä ei, mikä on oikeus ja kohtuus ja mikä ei, putoaa pohja tykkänään, olen neuvoton. Tilanne tuntuu aina turhauttavalta: tiedän puhuvani järkeä, mutta sillä ei ole mitään merkitystä. Ensimmäisessä esimerkissä kytkös kertomuksen ja moraalisen arvion välillä katkesi tavalla, jota saatoin tarkkailla mutten ymmärtää. Toisessa esimerkissä minulle oli lupaa kysymättä (siis minusta epäreilusti) annettu rooli jonkinlaisessa kärsimysnäytelmässä, ja tein mitä tahansa, tekoni tulkittiin sen kärsimysnäytelmän asiayhteydessä – siis loukkaavaksi ja tuskaa tuottavaksi.

Tällainen ei ole epätavallista. Painvastoin. Oletuksemme, että muut ovat "valmiiksi ainakin suurin piirtein samaa mieltä siitä, mikä on reilua ja mikä ei, mikä on oikeus ja kohtuus ja mikä ei" pettää tavan takaa. Voin kertoa nuo yllä mainitsemani esimerkit paljastamatta mistään yksittäistapauksista mitään, sillä kukaan muu kuin minä ei voi olla varma mistä yksittäistapauksista puhun – kuvaukset sopivat niin moniin tapauksiin.

En ole keksinyt noihin tilanteisiin muuta ratkaisua kuin vaikenemisen. Joskus on kohtuullisinta hyväksyä se, ettei tule ymmärretyksi ja poistua tilanteesta. Vaikenemispäätös on usein ollut syytä pitää aika pitkäänkin. Se tuntuu harmilliselta koska pidän avoimesta puheesta, ymmärtämisestä ja keskustelusta.

On aivan selvästi perusteetonta olettaa, että ihmisten kokemukset olisivat itsestäänselvästi olennaisesti samankaltaisia kuin minun kokemukseni ja heidän ymmärrettävänsä olisi minun ymmärrettäväni. Toisaalta se tuntuu ainoalta mahdolliselta käytännön lähtöolettamukselta, toisaalta vastaesimerkejä riittää. Toisaalta ymmärrän esimerkiksi Veloenaa kun hän kirjoittaa mielekkyyden kokemuksesta puhuessaan, että "kaikki eivät ilmeisesti osaa tehdä sitä itselleen näin - minun elämäni mieli on pitkälti tämä kirjoittaminen tänne". Toisaalta mieleni tekee sanoa, että ei: toisen ihmisen kokemus voi olla niin erilainen ja käsittämätön, että hänen ongelmansa on jotain aivan muuta – kyseessä ei välttämättä ole osaamattomuus. Me emme välttämättä tajua asiasta mitään. Toisaalta olen iloissani aina kun kohtaan yksilön, jolla on minulle ymmärrettäviä moraalisia pyrkimyksiä ja johdonmukaisuutta, toisaalta olen Matin kanssa samaa mieltä: sellaisen varaan ei voi laskea. Tässä on minua vaivaava käytännön ristiriita. En voi käyttää loputtomasti aikaa kuvaamanikaltaisiin surrealistisiin kokemuksiin, toisaalta luovuttaminen harmittaa. Haluan pitää keskustelun mahdollisuuden auki mahdollisimman pitkälle. Tasapainoilen. En luovuta lopullisesti.

Kulkue

Sain blogini takaisin. Sitten ikkunan takaa alkoi kuulua jyminää. Katsoin ja näin pienen kuorma-auton, jonka avolavalla olevista suurista kaiuttimista kuului jyske, lavalla oli myös DJ joka sääteli jyskettä. Nyt ohi kulkee jo kolmas sellainen auto. Autojen väleillä kävelee paljon ihmisiä kulkueena, joka ei ole lainkaan vähäpätöinen. Monet ihmisistä näyttävät hyvin freidrichshainilaisilta, mustaa, tummansinistä ja armeijavihreää, muita värejä lähinnä hiuksissa. Sulautuisin joukkoon hyvin, vaikken käytäkään sitä armeijavihreää enkä liiemmin tummansinistäkään. Ihmiset hymyilevät. Näin muutaman kyltin, niissä vastustettiin fasismia. Nyt kulkue jo loppui, sen perässä ajaa muutama poliisiauto ja niiden perässä muita autoilijoita, jotka lienevät valinneet ajoreittinsä huonosti. En tiedä mistä oli kyse.

Vai toimiiko tämä sittenkään? Ainakaan koko blogin uudelleenjulkaiseminen ei toimi. Olkaa kilttejä ja kertokaa jos blogi näyttää edelleen oudolta.

Voih

Bloggerin reistailu jatkuu. Pahoittelen haamupäivityksiä. Eilen näin, että minulle oli tullut kommentteja, mutta en päässyt lukemaan niitä. Tänään en näemmä näe blogiani lainkaan. Harmittaa.

Hieman myöhemmin: nyt blogi taas näkyy, ja näen, että olen saanut edelliseen kirjoitukseeni kolme kommenttia, mutta kommentit eivät suostu aukenemaan. Nyyh.

Määräyksiä itselle

Veloenan erittäin ansiokas kirjoitus osui kannaltani hyvään hetkeen. Minulla oli eilen hauskaa rupatteluseuraa, kiitos siitä. Lisäksi olen taas viime aikoina koettanut patistaa itseäni liikkumaan valitettavan passiivisuusjakson jälkeen, ja se tuntuu mukavalta. Jotten unohtaisi, kirjoitan tähän muistiin: lisää liikuntaa, selvästi lisää seuraa. Tämä erakkous alkaa vaikuttaa mielialaani ikävillä tavoilla.

Etuoikeutettu

Täällä on satanut lunta jo monta päivää. Minun pitäisi saada lähipäivinä kasaan kolme tekstiä, se vähentäisi erilaisisten töiden sirpaleisuutta. Olen saamaton ja unohdun verkkoon ihmettelemään ihmisten aikaansaannoksia (herkkätunteiset lukijani, varokaa tuota jälkimmäistä linkkiä). Tässä kahvilassa soi Yma Sumak. Selailen hajamielisenä blogeja, ja Panun merkintä saa minut taas miettimään sitä, mitä alun perin hain verkkokeskusteluista.

Olin aloittanut osa-aikatyön Helsingin yliopiston kirjastolla. Iltavuorot olivat tapahtumattomia ja minun kuului istua tiskin takana päätteen ääressä pitämättä melua. Törmäsin aivan sattumalta keskustelupalstoihin, luin muutamia ja kirjoittelin lähinnä yhdelle kunnes se sulkeutui ja avautui sitten uudestaan latteana ennakkosensuroituna rupattelupaikkana. Blogeja aloin lukea loppuvuodesta 2003.

Kun ajattelen sosiaalisuutta, ajattelen oikeastaan sitä, mille esimerkiksi englannissa on sana "social"; sekä sosiaalista että yhteiskunnallista, erottamatta näitä kahta toisistaan. Näin verkkososiaalisuudessakin. Totta kai osallistun keskusteluun, mutta samalla seuraan sitä ja koetan oppia. Erityisesti keskustelupalstat näet olivat minulle ovi sellaisiin ajattelumaailmoihin, joihin en ole muuten törmännyt.

En keksi parempaakaan tapaa kuvata tätä, joten sanon provosoivasti: olen viettänyt älyllisesti hyvin suojattua elämää. Suojaaminen on tapahtunut ristiriitaisesti: jatkuvasti on ollut tarjolla lukuisia vaihtoehtoja, ja olen elänyt sellaisten ihmisten ympäröiminä, jotka näkevät kaikkialla monenlaisia vaihtoehtoja ja ajattelevat ottaen huomioon vaihtoehtojen kirjon. Pidän kasvuympäristöäni siis monella tapaa vapaamielisenä. Kun olin lapsi, ymmärsin aikuiset sosiaalisiksi työnarkomaaneiksi, jotka jatkoivat opiskelua, riensivät erilaisten järjestöjen kokouksissa ja kavereiden näyttelynavajaisissa ja järjestivät juhlia. Esimerkiksi monikulttuurisuus oli käytännön itsestäänselvyys, olen asunut ulkomailla aivan pienenä lapsenakin, ja kotimme ruokapöydän ääressä on istunut monenlaista väkeä.

Suojaaminen näkyi siinäkin, millaisiin kouluihin minut pantiin. Aloitin Benghazin kansainvälisessä koulussa, ja kun palasimme Suomeen, jatkoin vielä pari vuotta Helsingin kansainvälisessä koulussa. Tavalliselle suomalaiselle ala-asteelle joutuminen oli aika järkyttävää. Onneksi sitä kesti vain kaksi vuotta, sitten vanhempani lykkäsivät minut kauheaan porvarilliseen eliittikouluun (ei siis Suomalais-venäläiseen kouluun kuten olisi voinut olettaa). Päädyin taas tutulta tuntuvaan sosiaaliseen ympäristöön. Poliittiset suuntaukset eivät siis niinkään vaikuttaneet siihen, mikä oli sosiaalisesti ymmärrettävää; olennaista oli se, että hyvin monenlainen oli tavallista.

Totta kai teinit ovat julmia toisiaan kohtaan, totta kai muodostimme koulussa toisiamme halveksuvia klikkejä, totta kai jotkut olivat siistimpiä kuin toiset ja niin edelleen. Joitain kiusattiinkin. Mutta ketään ei fyysisesti pahoinpidelty (lisäys kuultuani ja muistettuani muutaman vastaesimerkin: kyllä kiusaaminen oli fyysistäkin, minä vain en nähnyt sitä), ja erityisesti ns. nörttiys oli sen verran tavallista, ettei sen vuoksi kiusaaminen voinut olla kovin tehokasta. Hyvä koulumenestys oli itsestäänselvyys. Kaikki menivät lukioon. Vanhat luokkakaverini tekevät nykyään aika kiinnostavia asioita.

Sekä kotonani että koulussani kiistelynkin taustaoletuksena oli aina, että hyvin monenlainen on tavallista. Sillä, että jokin on tavallista, ei siis voinut erityisen uskottavasti oikeuttaa mitään. Suuri enemmistö ihmisistä ympärilläni oli sisäistänyt tämän itsestäänselvyytenä. Samalla suurella enemmistöllä ihmisistä ympärilläni ei kai ollut hajuakaan siitä, millaiset asiat keskimäärin Suomessa ovat tavallisia. Ei tietenkään minullakaan.

Sitä tietoa minä olen hakenut muun muassa verkon keskustelupalstoilta. Tavallista ja itsestäänselvää ei sanota ääneen, mutta erilaisia tavallisuuksia ja itsestäänselvyyksiä on hyvin helppo poimia mielipidekirjoituksista, keskusteluista, blogeista jne. Täysi-ikäisenä olen tietysti törmännyt sellaisiin sosiaalisiin ympäristöihin, joissa monenlainen ei ole tavallista. Ainakaan kovin kärjistyneissä muodoissa en oikein kestä sitä kuin pieninä annoksina, fyysinen läsnäolo sellaisessa sosiaalisessa ympäristössä alkaa aika pian ahdistaa. Siksi verkko on hyvää maastoa. Onhan hyvä tietää keskimääräisestä tavallisesta edes jotain.

Sankareilleni

Hurinan kehotuksesta toivotan lukijoilleni hienoa vasta julistettua miestenpäivää. Päivän kunniaksi esittelen kaksi miestä, jotka ovat olleet sankareitani siitä asti kun tutustuin heihin. Sitten jatkan vielä yhden sankarini tekstin lukemista, sillä lupasin hänelle kommentteja siitä vielä tänään.

Sopimatonta

Samaan aikaan tiedemiehistä alkoi tulla "ammattitutkijoita". Tätä kuvasi englannin kieleen vuonna 1834 syntynyt uutta sosiaalista kategoriaa kuvaava termi scientist. Sen sepittäjä William Whewell tosin esitteli sanan ensi kertaa anonyymissä kirjoituksessa lähinnä vitsinä. Moni englantilainen luonnontutkija vastusti termiä pitkään ja kiivaasti, sillä sen katsottiin alentavan tieteenharjoittamisen arvoa. Erityistä inhoa englantilaisissa herätti se, että amerikkalaiset ottivat termin käyttöönsä muitta mutkitta. "Scientist" vaikutti liian tarkkarajaiselta kategorialta, ja se näytti viittaavan toimintaan, jota tehtiin rahallisen korvauksen vuoksi. Tämä ei sopinut perinteiseen ajatukseen herrasmiestiedemiehistä, jotka harrastivat älyllistä toimintaa.

Jatkan Katja Huumon väitöskirjan parissa. Pidän siitä, että tieteen ja teknologian historiaa edes koetetaan tutkia ottaen varteen sellaisia aikanaan aivan vakuuttavilta vaikuttaneita käsityksiä, jotka myöhemmin ovat häipyneet marginaaliin tai tykkänään kadoksiin. Kiistojen loputulokset eivät ole olleet ennalta selviä. (Tästä erinomainen esimerkki on varhainen sähköauton ja bensiinimoottorisen auton välinen kamppailu, jonka voittajan ratkaisi muistaakseni bensiinin hinnan notkahdus kriittisellä hetkellä. Juttu meni epäilemättä monimutkaisemmin, mutta tuon verran muistan muutaman vuoden takaiselta teknologian filosofiaa -luentosarjalta.) Lisäksi pidän siitä, että Huumo kuvaa tiedemiesten eettis-esteettistä ja poliittista suhtautumista omaan työhönsä, tai siis sitaatissa kuvatusta näkökulmasta toimintaansa: herrasmieshän ei tee työtä.

"Scientist" on siis aivan liian markkinahenkinen ja rahvaanomainen termi herrasmiehille, joiden tiedemaailmassa luonnonfilosofinen pohdiskelu on edelleen relevanttia, tieteiden rajat ovat epäselviä ja lääkäriltä edellytetään klassista sivistystä (Hurinan itselleen aikoma oppiaineyhdistelmä olisi ollut 1800-luvulla itsestäänselvyys). Tieteen tuli olla arvokasta toimintaa eikä siihen sopinut sotkea liian näkyviä taloudellisia pyyteitä. Toisaalta tietysti elettiin aikaa, jolloin nimen omaan englantilaiset tiedemiehet kartoittivat siirtomaiden rikkauksa emämaan käytettäviksi. Mutta milloinkas sitä on täysin johdonmukaisia oltu.

Entä nyt, millaiset asiat eivät sovi tiedemiehelle? Työtään saa kyllä kaupata ja siitä kuuluu saada palkaa, herrasmiestieteilijoiden kaksinaismoralismi on siis jäänyt taa. Huumon vätöskirjasta löytyy oivallinen vertailukohta, jonka avulla voi hamotella sitä, mikä tänään ei vain sovi.

Mittauksia suorittivat usein lääkärit, mutta erityisesti kielentutkijat olivat kiinnostuneia kraniologiasta. Kielimies-pastori Antero Warelius esimerkiksi uskoi vakaasti kallonmittaukseen suomalaisuuden alkuperän määrittelyssä. Wareliuksen mukaan kraniologiasta saattoi odottaa valaistusta kansojen sekoittumiseen (folkblandningar) ja perinnäistapoihin. Warelius linjasi, että heimojen keskinäisten suhteiden ja sekoittumisen tarkastelussa täytyikin tulevaisuudessa ottaa johtotähdeksi kraniologia ja kielentutkimus; oppialojen kehittymistä odotellessa voitiin huomioita tehdä pelkästään kielen perusteella. Wareliuksen innostusta kuvaa, että hän oli tilannut eri puolilta Suomea pääkalloja, joiden pohjalta lääkärit olivat luvanneet tehdä vertailevaa tutkimusta.

Warelius oli noin 150 vuotta sitten täysin vakavastiotettava tieteenharjoittaja. Hän liikkui luontevasti monilla tieteenaloilla, ja muun muassa piti antropologiaa "aputieteenä, jonka avulla saattoi koota pääkalloja ja esineitä". Nykynäkökulmasta hänen toimensa vaikuttavat hieman hätkäyttäviltä.

Ensinnäkin kallojen mittailu olisi tätä nykyä poliittisesti sopimatonta. Tiedemies, joka toteaa tarvitsevansa tutkimukseensa tietoa ihmisten (tai etenkin ihmisjoukkojen) kallojen mittasuhteista, saa toimia todella varovaisesti. Olisi poliittisesti epäkorrektia valita mittavälineitä, jotka toisivat mieleen vanhat kunnon päänmittailuharpit (en nyt millään löydä kuvaa sellaisesta). Pelkkä tekninen toimenpide, elävän tai kuolleen ihmisen pään luiden mittaaminen, on poliittisesti värjääntynyt. Sitä paitsi rautakautistenkaan hautojen aukikaivelu pääkallojen saamiseksi ei ole tätä nykyä aivan sopivaa.

Lisäksi Warelius edustaa sujuvasti lukuisia eri tieteenaloja. Hän on monitieteellisempi kuin mitä nykyään pidetään uskottavana. Käy ehkä päinsä olla sekä kielentutkija että antropologi, mutta ei oikein käy päinsä olla niiden lisäksi sekä määrittelemättömällä tavalla luonnontieteilijä että pappi. Tämä ei johdu pelkästään siitä, että nykyään joka tieteenalalla on niin paljon ensistä enemmän sellaista, mikä on hallittava. Wareliuksen aikaan tieteet olivat selvästi nykyistä vähemmän jakautuneet erillisiksi tieteenaloiksi. Nykyään vahvaa jakoa luonnontiede - humanistiset ja yhteiskuntatieteet ei ollut. Kaikki yliopisto-opiskelijat suorittivat saman perustutkinnon, jonka jälkeen valittiin ryhtyykö lääkäriksi, papiksi vai kenties historian- tai kielentutkijaksi. Muistettakoon, että englantilaiset pitivät scientistiä liian tarkkarajaisena kategoriana.

Tarkkarajaisuus on meidän itsestäänselvyytemme ja itsestäänselvyyden rikkominen merkitsee epätieteellisyyttä, jonkinmoista humpuukia tai puoskarointia. Jakojen suhteellinen nuoruus näkyy kuitenkin siinä, kuinka "humanistit" ja "luonnontieteilijät" aina välillä eksyvät parjaamaan toistensa tutkimuskäytäntöjä tai kokonaisia tieteenaloja turhiksi, vääräksi, ei-tieteeksi, merkityksettömäksi tai milloin miksikin. Yleensä parjauksessa vastapuolesta esitetään karikatyyrimäisen ääliömäinen kuva, ja sillä sitten osoitetaan, että vastapuolella on vain ääliöitä (joille ei pitäisi antaa rahaa). En osaa lukea näitä mitä ihmeellisimmissä paikoissa näkyviä sättimisiä muuna kuin vimmaisina yrityksinä unohtaa oman alan historia monine ristiriitoineen ja uskonnllisella vakaumuksella julistaa, että oma ala ja tapa tutkia paljastaa aidon totuuden kaikesta (eli meidän ei käy kuten edeltäjiemme, jotka olivat paljolti väärässä).

Warelius ei parjannut, sen sijaan hän teki jotain tämänhetkisessä tieteellisessä kulttuurissamme aivan vierasta: hän edusti muiden muassa sellaista tieteenalaa, jota hän ei pitänyt erityisen merkittävänä. Häntä voi syystä pitää antropologinakin, mutta hänelle antropologia oli kuitenkin aputiede, "jonka avulla saattoi koota pääkalloja ja esineitä". Oman tieteenalan mitätöinti olisi tätä nykyä tiedepoliittisesti kovin epäviisas teko, sillä ei saisi kenenkään sympatioita puolelleen. Toisia, tarpeeksi kaukana omasta alasta olevia aloja voi lytätä kokonaisuuksina, omalla alalla tyydytään nykyään kilpaileville koulukunnille nyrpistelyyn.

Ja lopuksi kulttuurin- kielen- ja kallojentutkija Warelius oli myös pappi. Tämäkään ei oikein käy ainakaan Suomessa tänään päinsä. Avoimesti julistettu uskonnollinen vakaumus ja etenkään pappeus eivät monilla tieteenaloilla vain sovi. Näin ei suinkaan ole ainoastaan luonnontieteellisillä aloilla - miettikäähän pappi-antropologin mahdollisuuksia saada apurahoja kenttätyöhön.

Eikä tässä esitetty ainuttakaan tieteellistä vasaväitettä sille, mitä Warelius teki. Tietysti hänen tutkimuksiaan voisi kritisoida helposti ja monin tavoin. Mutta niin ei tarvitse tehdä, hänen tutkimustensa kaltaiset toimet estetään ennen ainuttakaan argumenttia.

Ja

Sain jo kuukausi sitten isältäni viestin, jossa hän pyysi minua miettimään erilaisia sanan "ja" merkityksiä ja käyttöjä. Hän suunnittelee kirjoittavansa jotain, johon niitä tarvitaan mahdollisimman paljon. Tässä esimerkkejä:

Eero ja Jussi (pelkkä liitos)
Ja nyt kyllä tulee turpaan (tuosta johtuu, että)
ja...? ("vai etkö uskalla" -sävyinen usutus jatkaa juttua)
kepu ja kokoomus sekä vasemmistoliitto ja demarit (liitoksista lujempi)
... ja Benjamin (aah, nyt luettelo on loppumaisillaan)

Kysytään nyt tässäkin: keksittekö te lisää?

Häiriötekijä

Kääntäminen kielestä toiselle tai uuden nimistön omaksuminen ei tarkoita vain muutosta "ilmiasussa". Kyseessä on prosessi, joka tuo mukanaan uusia tapoja ajatella ja luokitella asioita. Kieli on aktiivinen toimija: uudet sanat tuovat mukanaan toisinaan tarkkaan harkittuja, toisinaan yllättäviä merkityksiä. Jokainen kansalliskielen sana kantaa mukanaan erityisiä merkityksiä, joita toisen kansalliskielen vastaavalla sanalla ei välttämättä ole. Tieteessä tästä seuraa tieteellisen tiedon kansallistaminen.

Luen Katja Huumon väitöskirjaa "Perkeleen kieli" – suomen kieli ja polittisesti korrekti tiede 1800-luvulla. Se vaikuttaa erinomaisen kiinnostavalta. Mielessäni pyöri tänne kahvilaan tullessani asioita, joista voisin eufemiattaa. Kirjoitusolosuhteet ovat nyt kuitenkin aika erilaiset kuin oletin, sillä hetki sitten hiljaiseen kahvilaan/baariin marssi kaksikymmentä nuorehkoa brittimiestä, yksi heistä tilasi kaksikymmentä olutta, ja nyt he pitävät kovaa meteliä. Sitä paitsi he juttelevat välillä kanssani, ja vaikka se on hupaisaa, se luultavasti huonontaa eufemiatukseni tasoa. Mutta jos nyt kuitenkin kertoisin edes mistä tämän tekstin piti puhua.

Ajattelin Matin hienoa faabelia: "On turhauttavaa puhua, kun sanat välittömästi käännetään vieraalle vieraan rodun kielelle, jossa kaikki merkitykset väännetään ja käännetään lähes tunnistamattomiksi." Sitten mietin eroliukumia, ihmisen ja eläimen välillä, ihmisen ja toisenlaisen eläimen, eläimen ja eläimen, ihmisen ja ihmisen; sitten oppimiskykyä. Kun kieleen tulee uusia sanoja, tulee tulkinta jostain ehkä uudesta asiasta. Kääntämisen teoriaa, Pirahat: heimo joka ei tunne numeroita lainkaan, eikä siis osaa kai sanoa eroa kolmen ja neljän henkilön välillä muuten kuin luettelemalla henkilöiden nimet. Heimon aikuisten on vaikea oppia ymmärtämään lukuja, lapset tietysti oppivat kun opetetaan.

Viittovat apinat. Mitä viittova apina oppii, mutta mitä hauki ei voisi oppia? Vaan nyt joku Liverpool-fani tahtoo puhua kanssani Sami Hyypiästä. Siitä on yllättävissä tilanteissa hyötyä, että olen tullut eräiden ihmissuhteiden myötä hankkineeksi auttavan ymmärryksen jalkapallokulttuurista.