Muuttuva motivoituminen

Opiskeluaikoina minulla oli tehokas tenttiinlukutekniikka. En ole huippunopea lukija, mutta suoriuduin 400-sivuisesta kirjasta päivässä ja tein siitä vielä hyvät muistiinpanotkin. Onnistui, vaikka kirja olisi ollut tylsä. Nykyään ei onnistuisi, sillä en kerta kaikkiaan viitsi istua aamusta yömyöhään tylsän kirjan äärellä. Selkä tulee kipeäksi ja alkaa vituttaa.

Olen joskus uskonut puheisiin, joiden mukaan internet hapertaa keskittymiskykyämme emmekä siksi enää osaa syventyä pitkiin teksteihin. En kuitenkaan enää katso, että tässä olisi ainakaan itseni kohdalla perää. Kykenen kyllä edelleen keskittymään pitkiin teksteihin pitkän aikaa kerrallaan. Se vain tapahtuu hallitsemattomammin kuin parikymppisenä. Keskittymiskykyni muistuttaa muistiani: se on erittäin hyvä, mutta valikoiva, enkä pysty suuremmin vaikuttamaan siihen, minkä kohdalla se toimii.

Keskittymiskykyni on siis jokseenkin ennallaan. Itsekurini sen sijaan ei ole, koska en ole enää niin kätevästi ulkoaohjautuva kuin parikymppisenä. Toisin sanoen kun nuorempana olin ilmoittautunut tenttiin, niin tenttivaatimuksissa kerrottiin, mitä minun oli tehtävä, ja se oli tehtävä tenttipäivään mennessä. Mieleeni ei juolahtanut, että asian olisi voinut kyseenalaistaa. Ja kun seminaarinvetäjä ilmoitti, että minun pitäisi esitelmääni varten lukea joku ranskankielinen opus, niin istuin työpöytäni ääreen ja luin. Silloisella surkealla kouluranskallani. (Kirja oli fenomenologiaa ja kirjoittaja oli nainen, jonka etunimessä saattoi olla j-kirjain, kertoo valikoiva muistini.)

Opin jo aika varhain hyödyntämään omaa ulkoaohjautuvuuttani. Ilmoittauduin mahdollisimman moniin kirjatentteihin ja suoritin kaikki hyvin arvosanoin. Ja kun halusin saada gradun kirjoitettua, etsin ohjaajan ja tein hänen kanssaan sopimuksen: Hänen tuli sopia kanssani päivämääriä, joihin mennessä lähettäisin hänelle aina valmiin luvullisen tekstiä. Jos en lähettäisi, hänen tulisi painostaa minua kiukkuiseen sävyyn. Luvut syntyivät ajallaan ja gradu valmistui kolmessa kuukaudessa.

Paha kyllä olen muuttunut. Sosiaalinen paine ei enää toimi lainkaan yhtä hyvin kuin ennen. Jos teksti on kesken deadlinen koittaessa, nukun silti yöni ja ilmoitan, että tämä tulee nyt myöhässä. Voin jopa pitää viikonloput (nytkin istun tuttujen kesämökin terassilla katselemassa järvimaisemaa, vaikka moni luvattu asia on myöhässä). Saatan todeta, että vaikka joku kirja pitäisi oikeastaan lukea, niin ei nappaa, jää kesken. Käyn jatkuvasti seminaareissa ilman, että olen sen enempää kuin silmäillyt esitelmöijän lähettämää paperia.

Olen paraikaa aloittamassa useamman vuoden mittaista hanketta, jota ei valvo kukaan muu kuin minä itse. Aion saada sen tehtyä. Se kuitenkin edellyttää, että luen tunnollisesti ja paljon, vaikka ei nappaisi. Joudun siis kehittämään uusia keinoja, joilla saan oikukkaan keskittymiskykyni suitsittua. Tiedän, että mikään sisäinen palo ja into eivät kohdallani riitä; väitöskirjakin valmistui lopulta lähinnä siksi, että sen keskeneräisyys ärsytti kerta kaikkiaan liikaa. Tarvitsen ulkoisen paineen; se ei vain enää voi perustua ulkoiselle auktoriteetille. En kerta kaikkiaan enää toimi siksi, että täytyy, koska joku sanoo niin.

Onneksi samalla kun auktoriteettivetoinen ulkoaohjautuvuus on vähentynyt, olen kehittänyt aiempaa selkeämmän työmoraalin: yhteiskunta rahoittaa työtäni, eli joku muukin kuin minä pitää sitä mahdollisesti hyödyllisenä, ja minun uskotaan selviytyvän hankkeesta, jonka olen luvannut tehdä. Minun täytyy olla luottamuksen arvoinen, rahoituspäätöksen on osoittauduttava onnistuneeksi. Jää nähtäväksi, riittääkö tämä paine silloin, kun kirja on tylsä ja selkää alkaa särkeä.

Aamuinen vuoristomaisema Etelä-Ranskassa

Istun viiniköynnösten kattamalla terassilla, josta avautuu näkymä laakson toisella puolella kohoaville vuorille. Alapuolellani tiet ovat kohisseet jo hyvän aikaa, mutta talossa takanani muut nukkuvat. Auringonpaistekaan ei vielä yllä lämmittämään kivilaatoitusta jalkojeni alla eikä puutarhurin kastelemaa nurmea. Vasemmalla, kukkuloiden takana, pilkottaa meri Cannesin edustalla. Oikealla on pieni uima-allas. Kannattaa matkustaa taiteilijoiden kanssa; vietän muutaman päivän erään suomalaisen taidemesenaattiperheen Ranskan-talolla.

Viikonloppuna pääsimme todistamaan, kuinka 22-vuotias solisti keskeytti barokkimusiikkikonsertin, koska alkoi sataa. Ilta oli painostavan helteinen. Pienen rannikkokaupungin kadut pysyivät iltaan asti kuivina, mutta lahden toisella puolella pilvissä välkähtelivät salamat. Kävellessämme kohti konserttipaikkaa alkoi ripeksiä, mutta sadetta kesti vain hetken. Konserttipaikalle jonottavien laukut tarkistettiin, kuten täällä päin nyt kaikkialla. Perillä paljastui, että järjestäjät olivat ottaneet riskin: katsomo täytti pienen aukion barokkikirkon edessä, eikä edes lavan yllä ollut katosta. Myös musiikki olisi barokkia.

Ennen kuin konsertti alkoi, saimme kuulla muutoksista ohjelmassa: Sello oli Pariisissa arvioitu ilmeiseksi terroristin työkaluksi, eikä sitä haluttu ottaa lentokoneeseen. Niinpä solisti oli joutunut matkustamaan soittimineen junalla ja autolla eikä ollut vielä paikalla. Orkesteri soitti sellaista, mihin solistia ei tarvittu, ennen kuin hän saapui.

Nautin konserttia leimanneesta uhan tunnusta. Barokki-instrumenttiensa lakkauksen puolesta pelkäävät jousisoittajat pälyilivät taivaalle, mutta nuori orkesterinjohtaja oli niin vimmassa, ettei tajunnut heidän huoltaan. Lopulta kun yleisö oli jo päässyt huutamaan solistille bravo ja muistaakseni eräs Vivaldin konsertto oli juuri alkanut, alkoivat myös pisarat putoilla. Johtaja ei piitannut. Niinpä sellisti keskeytti soittonsa ja totesi yleisölle ystävällisesti, että nyt pidämme tauon. Odotus ei ollut pitkä. Sen jälkeen solistin jännitys tuntui ukkosentäyteisessä ilmassa, levisi halki yleisön ja täytti pienen aukion toiveikkaan jännittyneellä myötämielellä. Enää ei satanut.

Jo teini-ikäisenä ymmärsin, mikä olisi se toiveammattini, johon en tule koskaan pääsemään. Haluaisin olla mesenaatti. Tätä jyrkkään rinteeseen rakennettua terassia reunustavat ruusut ovat kovin kauniita.