Rotuhygieniasta

Osa lääkäreistä alkoi pikku hiljaa nähdä narkomanian sairautena, mutta näkemykset tämän sairauden syistä vaihtelivat paljon. Vaikka sairauskäsitys saikin jalansijaa, niin vuosisadan lopulla, pitkälti moraalis-kristillisen raittiusliikkeen vahvistumisen myötä, addiktio nähtiin edelleen useimmiten pahana tapana ja syntinä. Morfinismia pidettiin vuosisadan loppupuolella julkisuudessa useimmiten sosiaalisena vaarana, joka yhdistettiin vallalla olevaan ajatukseen sosiaalisesta degeneroitumisesta. Huumeidenkäytön ajateltiin johtuvan perversseistä, egoistisista, moraalittomista ja sairaalloisista taipumuksista, joiden oletettiin olevan perinnöllisiä – etenkin alempien kansanryhmien kohdalla. Narkomanian "ymmärtäminen" sairautena aiheutti voimakkaan vastareaktion raittiusliikkeen piirissä etenkin Yhdysvalloissa. Raittiusliike ei nähnyt narkomaanin parantamista lääketieteellisenä tehtävänä vaan potilaan moraalisena ryhdistämisenä.

Luen Mikko Ylikankaan teosta Unileipää, Kuolonvettä, Spiidiä: Huumeet Suomessa 1800-1950. Tässä katkelmassa mieleni kiinnittyi tuttuun vastakkainasetteluun, johon kuitenkin yhdistyi sittemmin liki kadonnut elementti: ajatus periytyvästä moraalittomuudesta. Julkinen keskustelu narkomaaneista jäsentyy edelleen sen mukaan, nähdäänkö ongelma sairautena vai paheena. Sairauden ja moraalittomuuden välistä rajanvetoa tehdään psykopuheessa muutenkin jatkuvasti. Erityisen selviä esimerkkejä ovat jo muodista mennyt keskustelu aspergerin syndroomasta ja sen sittemmin jossain määrin korvannut keskustelu narsistisesta persoonallisuushäiriöstä. Näitä luokitteluja käytetään toisten ihmisten (tyypillisesti ex-puolisoiden) ymmärtämiseen ja usein myös omien reaktioiden selittämiseen. Minusta näyttää siltä, että narskupuhe on moraalisesti tuomitsevampaa kuin aspergerpuhe. Tämäntyyppiseen keskusteluun ei kuitenkaan liity ajatus sosiaalisesta degeneraatiosta, tai ihmisistä, jotka perimänsä johdosta olisivat "moraalista ja sosiaalista jätettä" tai isiensä syntien tähden syntymästään saakka "saastutettuja". Vietin eilisillan etsien tietoja rotuhygieniasta, ja löysin mm. Heikki Myyryläisen kirjoittaman artikkelin, jonka mukaan nämä termit kuuluivat 1900-luvun alun suomalaiseen yhteiskunnalliseen keskusteluun.

Alun katkelmasta tuli mieleen eräs tyttökirja, jota ei sen poliittisen epäkorrektiuden vuoksi ole enää aikoihin juurikaan luettu: Jean Websterin Dear Enemy vuodelta 1915. Kirjan sankaritar toimii orpokodin johtajattarena, oppii jossain vaiheessa sankarilta, orpokodin synkältä lääkäriltä, tieteen uusimmista tuloksista ja kirjoittaa niistä sitten kirjeessä näin:

Have you ever heard of the Kallikaks? Get the book and read them up. They are a two-branch family in New Jersey, I think, though their real name and origin is artfully concealed. But, anyway,—and this is true,—six generations ago a young gentleman, called for convenience Martin Kallikak, got drunk one night and temporarily eloped with a feeble-minded barmaid, thus founding a long line of feeble-minded Kallikaks,—drunkards, gamblers, prostitutes, horse thieves,—a scourge to New Jersey and surrounding States. 

Martin later straightened up, married a normal woman, and founded a second line of proper Kallikaks,—judges, doctors, farmers, professors, politicians,—a credit to their country. And there the two branches still are, flourishing side by side. You can see what a blessing it would have been to New Jersey if something drastic had happened to that feeble-minded barmaid in her infancy. 

It seems that feeblemindedness is a very hereditary quality, and science isn't able to overcome it. No operation has been discovered for introducing brains into the head of a child who didn't start with them. And the child grows up with, say, a nine-year brain in a thirty-year body, and becomes an easy tool for any criminal he meets. Our prisons are one-third full of feeble-minded convicts. Society ought to segregate them on feeble-minded farms, where they can earn their livings in peaceful menial pursuits, and not have children. Then in a generation or so we might be able to wipe them out.

Tyttökirjan sankaritar lukee Henry Herbert Goddardin teosta The Kallikak Family: A Study in the Heredity of Feeble-Mindedness. Kirja ilmestyi sata vuotta sitten ja oli omana aikanaan erittäin luettu. Ei ihme, että orpokotia intohimoisesti uudistava sankaritarjohtajatar – olkoonkin fiktiivinen – kiihtyy kirjan tarjoamista tiedoista: "I came up here to make over this asylum in such little details as fresh air and food and clothes and sunshine, but, heavens! you can see what problems I am facing. I've got to make over society first, so that it won't send me sub-normal children to work with."

Päädyin tietysti keskellä yötä lukemaan Goddardin teosta, josta osa löytyy verkosta. Tyttökirjan sankaritar tiivistää kirjan hengen yllä varsin hyvin. Goddard toteaa esipuheessaan näin:

The question is, "How do we account for this kind of individual?" The answer is in a word "Heredity," – bad stock. We must recognize that the human family shows varying stocks or strains that are as marked and that breed as true as anything in plant or animal life.

Jatko on hämmentävää sukupuiden, huhupuheiden ja dramaattisten surkeuskuvausten sekamelskaa. Goddardin avustajat tunnistavat tylsämielisyyden ihmisen kasvoilta välittömästi, ja myös aikaa sitten kuolleet ihmiset todistetaan juorujen perusteella tylsämielisiksi. Silloin tällöin satunnaiselta tuntuvien asioiden väitetään vahvistavan kirjan pääargumenttia. Suosittelen kirjaa lämpimästi. (Muuten, jatkossa kun törmäätte internetissä ajatusketjuun, jonka mukaan typerät ihmiset lisääntyvät kiivaasti ja älykkäät vähemmän ja tästä pitäisi olla huolissaan, muistakaa ajatuksen rotuhygieeninen tausta ja kepoiset perustelut.)

Yksi yhdysvaltalaisen psykologian ja eugeniikan merkittävistä nimistä käytti siis sata vuotta sitten luokitusta 'tylsämielinen' hyvin samaan tapaan kuin psykopuheenparren omaksuneet maallikot nykyään luokituksia 'assi' tai 'narsku'. Ne olivat käteviä tapoja luokitella ongelmallisiksi koettuja yksilöitä. Luokituksista löytyy muutakin samaa: jokaiseen sisältyy toisaalta ajatus parantumattomuudesta ja yksilön kyvyttömyydestä muuttaa käytöstään ja toisaalta jonkinmoinen annos moraalista epäilyttävyyttä. Merkittäviä erojakin toki löytyy: asseja ja narskuja pidetään tyypillisesti älykkäinä. Lisäksi on kiinnostavaa huomata, että vaikka erityisesti aspergerin syndrooman, mutta myös narsistisen persoonallisuushäiriön taustalle oletetaan perinnöllistä alttiutta, assien ja narskujen lisääntymistä ei paheksuta eikä heidän sukunsa ylle lankea synkkä varjo. Moraalinen epäilyttävyys ei ulotu narskun sisaruksiin, serkkuihin tai lapsiin.

Toisin oli sata vuotta sitten. Tylsämielisiin saatettiin suhtautua yksilöinä ymmärtävästi ja kristillisen laupiaasti, mutta kun rotuhygieeninen ajattelu voimistui, heihin alettiin suhtautua yhteiskunnallisena ongelmana: heidän lisääntymisensä oli pahasta. Puolisoa ei tullut valita tylsämielisyyden vaivaamasta suvusta. Tylsämielisten uskottiin olevan kykenemättömiä pitämään itsestään huolta, ja koska heidän itsekontrollinsa oli puutteellista, heidän uskottiin päätyvän helposti rikollisten työkaluiksi ja täyttävän vankilat. Toisin sanoen luokituksen moraalinen epäilyttävyys kasvoi: varhaisempi kuva tylsämielisestä esitti kyvytöntä mutta harmitonta yksilöä, myöhempi maalailu taas paljasti holtittomasti sikiävän lauman, kohtuuttoman rasitteen yhteiskunnalle.

Kuten sanottu, psykopuheessa on nähdäkseni viime aikoina siirrytty taas vaihteeksi kauemmas sairauden ymmärtämisestä ja kohti moraalista tuomitsemista. Autismi- ja aspergerpuhe on vähentynyt ja persoonallisuushäiriöpuhe lisääntynyt. Kulttuurimme mielikuvituksessa elävä kuva assista esittää omalla kapealla alallaan hyvin älykästä, mutta sosiaalisesti ja emotionaalisesti toistaitoista yksilöä. Narsku sen sijaan ymmärretään aktiivisesti pahaksi, manipulatiiviseksi olennoksi. Yhtä kaikki, vaikka persoonallisuushäiriöitä ja autismin kirjoa pidetään korjaamattomina ja osittain perinnöllisinä asioina, keskustelu pysyy tiukasti yksilön tasolla. Mielenterveyden ongelmia pidetään yksilön tai enintään perheen asiana. Parantumattomissa ja etenkin moraalisesti arveluttavissa ongelmissa yksilökeskeisyys korostuu entisestään. Saas nähdä kuinka kauan.