Mainos

Jos olette sattumalta matkalla Yhdysvaltoihin ja hotellia vailla, kannattaa kokeilla hotwire.comia. Maksan tästä kymmenennen kerroksen näkymästä viitisenkymppiä per yö. Taksimatkoista tulee pimeällä mieleen Collateral, vaikka kaupunki onkin toinen. Kaupunginmuseo oli hieno.

Erimielisyydestä

Erimielisyyden tapaukset ovat niitä, joissa kiista siitä, mitä puhe tarkoittaa, muodostaa itse puhetilantee perustan, sen rationaalisuuden. Erimielisyydessä keskustelijat sekä tarkoittavat että eivät tarkoita samaa asiaa samoilla sanoilla. Siihen, että X samalla kertaa sekä ymmärtää että ei ymmärrä Y:tä, on erilaisia syitä. Hän voi kuulla selkeästi sen, mitä toinen hänelle sanoo, mutta ei näe kohdetta, josta toinen hänelle puhuu. Tai hän ymmärtää ja hänen pitää ymmärtää, hän näkee ja haluaa näyttää samojen sanojen viittaavan eri kohteeseen ja näin toisen perusteen samalle argumentille.

Luen Jacques Rancièren vastasuomennettua teosta Erimielisyys. Vaikuttaa inspiroivalta, joten hienoa, että kirja on käännetty. Sitä näemmä käsitellään torstaina Kritiikkikahvilassa (kauheaa muuten, ettei Engeliä enää ole).

Kirja vaikuttaa tosiaan hyvältä, mutta suomennos alkoi jo hetkittäin hihityttää. Suomentaja Heikki Kujansivu toteaa esipuheessaan, että käännöksessä on "haluttu jättää tarkoituksella alkuteksti näkyviin". Arvostan sitä, että tämä periaate tiedostetaan näin selvästi ja kerrotaan lukijalle. Istuin aikanaan pari vuotta Jean-René Ladmiralin kääntämisen filosofian seminaarissa, ja yksi mieleenjääneistä asioista oli hänen huomionsa siitä, kuinka erityyppisiä tekstejä käännetään, ja toisaalta kuinka eri kääntäjät saattavat nähdä saman tekstin eri tavoin käännettävänä. Pyhää tekstiä on tietysti käännettävä hyvin sanatarkasti. On joukko kääntäjiä, jotka suhtautuvat käännettävään filosofiseen tekstiin pyhänä. Siinä vaiheessa kun havaitsin ranskan avoir -verbin kääntyvän Kujansivun suomennoksessa toistuvasti omaamiseksi, päätin lukea hänet näiden kääntäjien joukkoon. Kommentoin asiaa ääneen, ja tuossa vieressä istuva lemmikkini ehdotti, että kirjassa tulisi olla alussa lukuohje: tekstiä on syytä lukea mielessään ääneen ranskalaisella aksentilla. Mais bien sûr, je peux le faire, totesin, ja aloin lukea ääneen – saaden lemmikkinikin kikattamaan.

Tätä ei sitten pidä ottaa jyrkkänä moitteena. Uskonnollinen suhtautuminen alkutekstiin on mielestäni ihan ymmärrettävä seuraus siitä kielen ottamisesta vakavasti, josta puhuin edellisen eufemiatukseni alussa. Hienoa että kirja käännettiin, ja kaunista, että käännösperiaatteet tuodaan niin selvästi julki.

Käännöskommentaarin jälkeen varsinaiseen asiaan. Rancièren tapa erottaa erimielisyys tietämättömyydestä ja väärinymmärryksestä on mielestäni hedelmällinen. Lisäksi se toi välittömästi mieleen Reinhart Koselleckin ajatukset kiistanalaisista käsitteistä: joskus perustava poliittinen kiista saattaa kulminoitua tiettyyn sanaan, jolla on kiistakapulan rooli: sanan merkitys on äärimmäisen epäselvä, koska kiistan osapuolet tahtovat kukin määritellä sen omalla tavallaan, ja samalla kiistan verbalisointi ilman tuota sanaa on jokseenkin mahdotonta. Esimerkiksi "vapaus" saattaa tietyissä poliittisissa keskusteluissa olla tällainen sana. Kiistassa ei ole kyse tietämättömyydestä, sillä tiedon lisääminen ei poista erimielisyyttä, eikä kyse ole väärinymmärryksestä, sillä käsitteenmäärittely ei auta kun kiistan voidaan katsoa kulminoituvan juuri käsitteenmäärittelyyn.

Erityisen tutulta tuntui myös virke "Hän voi kuulla selkeästi sen, mitä toinen hänelle sanoo, mutta ei näe kohdetta, josta toinen hänelle puhuu." Tästähän olen kirjoittanutkin. Olen turhauttavan monta kertaa kuunnellut poliittissävytteistä ja varmasti vilpitöntä puhetta, jonka kohteen olemassaolo on ollut minusta vähintäänkin kyseenalainen juttu. Olisi kiinnostavaa tietää kuinka usein muilla on sama tunne kun he kuuntelevat minun puhettani.

Lojaalisuudesta

Writing about moral philosophy should be a hazardous business, not just for the reasons attendant on writing about any difficult subject, or writing about anything, but for two special reasons. The first is that one is likely to reveal the limitations and inadequacies of one’s own perceptions more directly than in, at least, other parts of philosophy. The second is that one could run the risk, if one were taken seriously, of misleading people about matters of importance. While few writers on the subject have avoided the first hazard, very many have avoided the second, either by making it impossible to take them seriously, or by refusing to write about anything of importance, or both.

Minun on jo parin viikon ajan pitänyt kirjoittaa kunniasta, mutta kirjoitankin nyt lojaalisuudesta, aihe kun on askarruttanut jo hyvän aikaa. Alkuun sopii Bernard Williamsin teoksen Morality, An Introduction to Ethics avaus. Williamsin tyyli on malliesimerkki siitä, mistä minä pidän analyyttisessä filosofiassa: kun kieleen ei käytännössä suhtauduta ajattelua ohjaavana tai rajoittavana tekijänä, vaan sitä vain käytetään ajatusten ilmaisuun, tulokset ovat parhaimmillaan nautinnollisen selkeää luettavaa. Monissa parhaista mannermaisista filosofeista pidänkin tietysti juuri siitä, että he ottavat vakavasti kielen ja ajattelun kytkökset ja koettavat vääntää kieltä ilmaisemaan uudenlaisilla tavoilla. Japanilaisten zen-munkkien tussimaalaus versus kubismi? Williamsin huomautus sopii aloitukseksi siksikin, että ajatukseni lojaalisuudesta ovat henkilökohtaisesti värittyneitä ja rajoittuneita enkä liene vaarassa harhauttaa niillä ketään.

Lojaalisuus on uskollisuuden lähikäsitteitä. Kuitenkin siinä missä uskollisuudesta puhutaan nykyään lähinnä parisuhdekeskusteluissa, lojaalisuus kohdistuu enimmäkseen ystäviin; harvemmin kuulen puhuttavan lojaalisuudesta esimerkiksi työnantajaa, puoluetta tai järjestöä kohtaan. Kuten uskollisuuteenkin, myös lojaalisuuteen liittyy tehdyistä sitoumuksista kiinni pitäminen, kyse on vain erityyppisistä sitoumuksista. Sitoumukset ovat usein sanattomia, ja erityisesti lojaalisuuden kohdalla sitoumuksen olemassaolon saattaa hyvinkin havaita vasta kun se joutuu koeteltavaksi ja henkilö käyttäytyy lojaalisti.

Lojaalisuutta koetellaan kun joutuu päättämään luottaako ystävän tulkintaan, näkökulmaan tai väitteeseen. Jos minun esimerkiksi on ollut kerta toisensa jälkeen vaikea saada ystävääni kiinni, tai jos luvattu vastaus kirjeeseen viipyy viipymistään, ja ystäväni sitten selittää olleensa vain kiireinen, lojaalisuuteni mitataan siinä, uskonko hänen puhuvan totta. Lojaali siis hyväksyy ystävänsä perustelut varsin pitkälle kyseenalaistamatta niitä. Vastaavasti jos ystäväni on riidoissa toisen ystävänsä kanssa, olen lojaali mikäli luotan hänen kuvaukseensä siitä, mistä riidassa on kyse.

Lojaalisuus on eettisesti pulmallista. En pidä sitä yksiselitteisen epäilyttävänä, mutta tarkkuutta vaativana asiana kuitenkin. Minun on vaikea kuvitella ihmistä, joka ei kaipaisi ystäviltään ainakin jonkin verran lojaalisuutta: mikä ystävä se on, joka ei luota sanaani? Toisaalta lojaalisuus voi johtaa harhaan ja olla itsenäisen ajattelun este.

Olen miettinyt tätä silloin tällöin aina siitä pitäen, kun törmäsin jossain harmittomassa verkkokyselyssä kysymykseen olenko lojaali. Tuumasin, että asiaa on tarkasteltava empiirisesti. Mietin siis omaa historiaani ja totesin, että ainakin tähän mennessä olen ollut joitain harvoja ja valittuja ihmisiä kohtaan erittäin lojaali, mutta että lojaalisuuteeni ei kannata luottaa: se saattaa lopulta lakata kertaheitolla. Havainto jäi mietityttämään.