28.9.05

Työpaikka



Muutan kahden viikon päästä Berliiniin. Muiden muutosten muassa se merkitsee sitä, etten enää istu viittätoista tuntia viikossa tiskin takana katselemassa iltaisin autiota kirjastoa. Onhan se haikeaakin. Erityisen harmilliselta tuntuu, etten enää pääse keskustelemaan 18-vuotiaiden äärimmäisen korrektien nuorten miesten kanssa, jotka etsivät Hermes Trismegistuksen koottuja kirjoituksia tai jotain saksankielistä Novalis-tutkimusta.



Poimin näitä kuvia hyvin hävyttömästi mistä sattuu. Oli yllättävän vaikea löytää verkosta kuvia Helsingin ainakin sisätiloiltaan kauneimmasta rakennuksesta. Kirjaluolasta rakennuksen ja naapurikorttelien alla en löytänyt ainuttakaan kuvaa. Siellä on kiskoja pitkin liikuteltavissa hyllyissä noin 50 hyllykilometria kirjoja, tuuletuslaitteet humisevat, eikä ole vaikea uskoa olevansa parikymmentä metriä alempana kuin merenpinta. Kuvittelin joskus mitä tapahtuisi, jos Helsinkiin putoaisi ydinpommi ja olisin silloin jossain luolan alimmista kerroksista. Katkeaisivatkohan sähköt?



Hyllyttäminen on vaarallista. Vasta nyt kun muutan, olen saanut palautettua viimeisetkin niistä äärimmäisen kiinnostavan oloisista kirjoista, jotka ovat tarttuneet mukaani kun olen erehtynyt vilkaisemaan kirjaa jota olen panemassa hyllyyn.

Lähteminen tuntuu kuitenkin hyvältä. Saan kaikki iltani omaan käyttööni, ja ajatus suurkaupungista houkuttelee taas vaihteeksi.

22.9.05

Postmoderni Akateeminen Karjalaseura

Seuraan uteliaana miten tämä blogi mahtaa käynnistyä. Käykää lukemassa lisää Postodernin Akateemisen Karjalaseuran sivuilta.

Tunnisteet:

14.9.05

Solidaarisuutta ja selkäsärkyä

However, we may deduce that increased individualism, disembedding and the stronger commitments to the values of self-realisation and autonomy must necessarily work together to make individuals less inclined to subordinate themselves to a collective for the sake of the common good. Decisions of that kind are seen as being contingent upon individual reflection, and this represents a serious challenge to the collective foundations of solidarity in modern society. In short, solidarity can no longer be founded upon tradition, inherited loyalties or class identifications. Consequently, solidarity must increasingly be founded on ethics, empathy and cognition.

Lehteilen Steinar Stjernøn kiinnostavan oloista kirjaa Solidarity in Europe, The History of an Idea. Kirjan voisi lukea kokonaankin, ainakin jos löytäisi asennon, jossa lukeminen ei olisi pidemmän päälle tuskallista.

Solidaarisuus pitäisi sitaatissa esitetyn ajatuskulun mukaan perustaa jollekin. Perustamisen välttämättömyys tuntuu itsestäänselvältä. Se tuntuu minustakin jokseenkin välttämättömältä, tuntuu siltä, että solidaarisuuden pitäisi olla jotain jonka jatkuvuuteen ja johdonmukaisuuteen voisi luottaa, ja siksi tuntuu huolestuttavalta jos se ei perustu millekään. Ehkä muistakin tuntuu tältä. Mille ja miten perustamista yritetään?

Perustaminen sekoitetaan ihmeen usein oikeuttamiseen. Lähtökohdaksi asetetaan kuin itsestäänselvyytenä yksilön itsekäs halu, jonka vastakohta solidaarisuus on. Solidaarinen käytös tuntuu kiistävän lähtökohdan, joten se täytyy jotenkin joko selittää oikeastaan itsekkääksi, tai oikeuttaa tavalla, joka ei horjuta lähtöoletusta. On kuin solidaarisuus olisi jotain hieman epäilyttävää, ja itsekkään halun varaan perustuva kuvaus ihmisestä ainoa sallittava. Kaikki on taas hyvin kun solidaarisuus palautetaan tämän kuvauksen ulottuville.

Biologiaan vetoavat mukatieteelliset selitykset ovat nykyään yksi yleisimmistä oikeutustavoista. Jos perheen tai lauman säilyminen koossa saa yksilönkin menestymään hyvin, yksilön kannattaa tukea laumansa jäsentä tämän pyrinnöissä tai kun tällä menee huonosti. Tästä ajatuksesta on johdettu selityksiä samaan kansaan kuuluvien keskinäisen solidaarisuuden luonnollisuudesta. (Luonnollinen on tässä tietysti mitä hyvänsä mikä sopii yhteen lähtöoletuksen kanssa.) Tälle oikeutuksen tavalle on sukua esimerkiksi oletus työväenluokkaan kuuluvien keskinäisestä solidaarisuudesta. Kannattaa tukea toista työläistä, yhdistyneet työläiset ovat vahvoja puolustaessaan oikeuksiaan, ja niin solidaarisuudesta hyötyy lopulta itsekin. Näiden kahden selityksen välillä on kuitenkin ainakin se ero, että kansallinen solidaarisuus katsotaan usein vietinomaiseksi, solidaariseen käytökseen johtava tunne herää itsestään ja selittyy biologialla, yhteisellä verellä tai muulla vastaavalla. Luokkasolidaarisuutta kuvataan useammin yksilön tietoisena valintana.

Yhteistä on se, että solidaarisuus ei loppujen lopuksi olekaan solidaarisuutta (ainakaan siinä mielessä kuin tuon sanan ymmärrän) vaan yksilön keino saavuttaa materiaalisia etuja. Toisenkinlaisia selitystapoja on, sellaisia, joissa ei koeteta oikeuttaa solidaarista käytöstä todistamalla sen pohjimmainen oman edun tavoittelu, mutta jotka silti sopivat yhteen lätökohtaoletuksen kanssa. Yksi näistä lähtee liikkeelle empatiasta, eläytyvästä myötätunnosta. Sekin voidaan selittää itsekkääksi monin tavoin, mutta niin ei ole pakko tehdä. Myötätunto voi olla itsekästä koska se saa tuntemaan itsensä hyväksi tai hyväntekijäksi tai muuta mukavaa. Empatialle perustuva solidaarisuus voi olla itsekästä myös jos se lähtee liikkeelle pelästyksestä, että entä jos kukaan ei auttaisi minua jos joutuisin vastavaan tilanteeseen kuin se, jota kohtaan tunnen empatiaa. Empatia voidaan kuitenkin ymmärtää myös jonkinlaiseksi liikuttavaksi lisäksi ihmisessä, tunteeksi joka saa hellyttymään pienistä pörröisistä eläimistä tai suurisilmäisistä hätääntyneistä lapsista. Tällainen empatia voi johtaa itsekkään ihmisen tukemaan ja auttamaan satunnaisesti, vaikkei hyötyisikään tekemästään mitenkään.

Empatian tunne ei kuitenkaan riitä perustaksi solidaarisuudelle. Ensinnäkin koska solidaarisuus ei minusta kulje ylhäältä alas vaan vaakasuuntaan, veroiselle. Suurisilmäisten lasten auttaminen on hyväntekeväisyyttä, ei solidaarisuutta. Toinen syy on ratkaisevampi: empatian tunne on satunnainen. Se tulee kun voi eläytyä ja tuntea myötätuntoa, eikä aina helposti voi. Ihmiset, joita kohtaan tahdon olla solidaarinen, eivät aina ole miellyttäviä. Vaikeuksissa oleva on usein epäsympaattinen. Saattaa olla, että hänen asemaansa eläytyminen on epämiellyttävää, tuskallista, enkä tahdo tehdä niin. Voi olla, että vaikeuksissa oleva tekee tekoja, joita kohtaan en tunne vähintäkään myötätuntoa.

Jotta solidaarisuus voisi perustua empatian tunteelle, empatia täytyy valita. Minun on päätettävä, että koetan eläytyä, vaikka se tuntuisi ikävältä; minun on päätettävä, että olen solidaarinen vaikka myötätuntoni rapisisi. Oikeastaan minun on oltava solidaarinen vaikka kadottaisin empatian tunteen. Sitten minun on oltava lojaali päätökselleni ja valinnalleni. Toisin sanoen minun on astuttava maailmaan, jossa etiikkaa ei tyhjennetä oman edun tavoitteluun, vaan muiden hyvinvointi vaikuttaa omaan hyvinvointiini tavoilla, jotka kyseenalaistavat lähtöoletuksen.

Tunnisteet: , ,

10.9.05

Aarre

Martta hei, kirjoitankin heti asiani. Oletko nähnyt sitä meidän miestä? Kun sen piti heti niiden kilpailujen jälkeen minulle kirjoittaa eikä ole kuulunut. Ettei vaan olisi siellä loukkaantunut – muusta en välitä. Koita nyt vähän meille soitella ja sano että kirjoittaa tänne, muuten olen niin levoton. Täällä menee nyt hyvin kun on lämmin. Tulen joskus ensi viikon lopulla kotiin.

Postikortin lopussa on vielä tervehdys, osoite ja allekirjoitus; kortti on päivätty 14.7.1950. Rouva Martta on pakannut kortin joskus pahvilaatikkoon ja vienyt kellarikomeroonsa, eikä laatikkoa line muisteltu sen jälkeen. Komerossa oli paljon muutakin, se oli ollut avaamattomana ehkä kymmeniäkin vuosia ennen kuin taloyhtiössä päätettiin tyhjentää käyttämättömiä kellarikomeroita, ja kohtasin pihalla miehen, joka nosteli roskalavalle Martta-rouvan tavaroita. Hän tietää minut tarkkasilmäiseksi dyykkaajaksi, olinkin jo huomannut lavalla kolme Martan vanhaa tuolia. Mies esitteli minulle myös Elannon vanhoja pahvilaatikoita, joissa oli paitsi Arabian astioita vanhoihin naistenlehtiin käärittyinä ja vanhoja ompelutarpeita, selvästi muutakin yllättävää. Koska olen viime aikoina lukenut vain sitä, mitä nyt suomennan ja muita työtekstejä, joista ei saa puhua, kerron aarreseikkailustani.

Kannoin mustan pölykerroksen tuhrimat tuolit ja muutaman laatikon kotiini ja riensin töihin. Illalla puhdistin tuolit; aiemmin minulla oli viisi erilaista ruokapöydäntuolia, nyt sain kolme lisää, keskenään samanlaisia ja oikein kauniita. Avasin astialaatikot ja suihkutin vähemmän pölyisiksi kaksi vanhaa voipyttyä, tarjoilukulhon, kermanekan, eri kokoisia lautasia, suuren määrän kahvikupinaluslautasia, lasin, kolme kahvikuppia sekä mustuneen risan puukauhan. Loput tavarat jätin myöhemmin tutkittavaksi.

Seuraavana päivänä soitin äidilleni ja kutsuin hänet kylään. Hän tuli, ja vietimme tunnin tutkien Martan tavaroita. Toivottavasti Martan ystävättären mies oli kunnossa, kirjeenvaihdosta lienee jäljellä vain kortti, jota yllä siteeraan. Toivottavasti kultasormuksesta pudonnut kivi on päätynyt jonnekin parempaan talteen kuin sormus, joka kävi roskalavalla. Martta on ehkä tehnyt permanenttinsa itse, hänellä oli runsaasti kotipermanenttipapiljotteja. Nyt olen vihdoin nähnyt ihan oikean pakettinappulan, pidellyt kädessäni ja tallettanut tarkasti. Pieneen korurasiaan, jossa lukee kultakirjaimin "Kultaseppä J. A. Järvi, Uusikaupunki" on hieman huojuvalla ja hailakalla lyijykynäisellä käsialalla kirjoitettu "Uusikaupunki" ja "J. A. Järrvi"; rasiassa on kaksi halpaa kaulakorua. Vuoden 1938 Pienen muistialmanakan kannessa on kaunis kukkakuvio.

Martta saattoi olla ompelijatar. Äitini kertoi, että sellaisilla langoilla, joita koruompelulankavyyhtien lisäksi sain monta paketillista, parsittiin joskus ohuita naisten sukkia. Ompelurasiassa on keskeneräinen pitsinvirkkuutyö ja enemmän puisia napinpohjia päällystettäväkseni kuin tulen koskaan tarvitsemaan. Luultavasti myös pienet metallihakaset ja nepparit riittävät pitkään. Martta oli säästänyt loppuunkäytetyt sukkanauhansa, luultavasti käyttääkseen kiinnikkeet joskus uudestaan. Korsetinluitakin oli useita, ja avasin monta laatikon reunaa vasten painettua, taiteltua lyijykynällä voipaperille piirrettyä kirjonta- tai virkkuuohjetta. Pitsinvirkkuukoukkuja ja neuloja on paljon, ja lisäksi kaksi rikkonaista sormustinta, sekä purkillinen Leukoplast -laastaria. Orionin avaamaton Permangan -lääkepakkaus askarruttaa, en tiedä mihin "Kal. permang. 0,25" on aikanaan aiottu.

Aarre on nyt eritelty, puhdistettu, järjestetty ja jaettu. Suhtautunette suopeasti tähän täysin asiaankuulumattomaan merirosvoaarreseikkailuun.

3.9.05

Sota

Sakoo
myrskypilvet,
pätsit aukenee,
leiskuu kalvat, kilvet,
muurit murtuu, lakoo,
jyrisee.

On taas niitä lauantaita, jolloin luen laiskasti suomalaista runoutta. Stressi on kivettynyt päänsäryksi, joka sisältää yhtäaikaisesti ja toisistaan erottamattomina kaikki ne asiat, jotka pitää muistaa ja järjestää. Koetin jatkaa T. F. Powysin Herra Westonin hyvää viiniä, joka on ollut jo jonkin aikaa kesken, mutta päädyin Lauri Viidan Betonimyllärin pariin. Siteerattu jyrinä on runosta Hullu nauru.

Humisee, tietokone humisee ja tuuletuslaite humisee. "Sota" on tullut hyvin omituiseksi sanaksi. Viikko sitten Jussi Vähämäki puhui sodasta tällä hetkellä koko maailman kattavana tilana, jossa vihollinen on kasvoton ja jokainen epäilyttävä on terroisti. Epämääräinen uhkaaja on lainsuojaton. Martti Koskenniemi siteeraa vuonna 2003 julkaistussa artikkelissa "Oikeus ja asevoiman käyttö uudessa maailmassa" George W. Bushin tuona vuonna julkistamaa uutta turvallisuusstrategiaa:

Kansainvälinen oikeus on vuosisatojen ajan tunnustanut, ettei valtioiden tarvitse odottaa hyökkäystä ennen kuin ne voivat puolustautua välittömästi odotettavissa olevalta hyökkäykseltä. Oikeusoppineet ja kansainvälisen oikeuden harjoittajat lähtivät siitä, että ennakoivan itsepuolustuksen legitiiminä edellytyksenä on välitön uhka – useimmiten hyökkäykseen valmistautuvien armeijoiden, maa- ja ilmavoimien, liikekannallepano. Välittömän uhan käsite on muunnettava sellaiseksi, että se kattaa tämän päivän vastustajien toimintakyvyn ja tarkoitusperät.

Koskenniemi kiinnittää huomionsa siihen, että sitaatti on ainoa kohta strategiassa, jossa viitataan kansainväliseen oikeuteen. Ennakoivat iskut koetetaan oikeuttaa myös vakiintuneella ja hyväksytyllä käytännöllä. Nyt elämme jo aikaa, jolloin sodan käsitteen laventuminen hyökkäykseksi ja valmiustilaksi kasvotonta mahdollisesti uhkaavaa vihollista kohtaan on tullut tavalliseksi. Ei ehkä hyväksytyksi, mutta osaksi sitä sotatilaa, jossa elämme. Aina kun hyökätään, kasvoton uhka saa jotkut kasvot; usein satunnaiset, sen ihmisen kasvot, joka käveli metroasemalla ja vaikutti epäilyttävältä.

New Orleansissa käydään sotaa. Puhe sodasta uudenlaisia uhkatekijöitä vastaan on tullut niin luontevaksi, että Louisianan osavaltion kuvernööri on julistanut sodan myrskyn hävittämän kaupungin anarkiassa ryösteleviä kaupunkilaisia vastaan. Nopein reaktio katastrofiin on puolustautuminen hyökkäystä vastaan, sodan julistaminen kasvottomia lainrikkojia vastaan.

Tunnisteet: