However, we may deduce that increased individualism, disembedding and the stronger commitments to the values of self-realisation and autonomy must necessarily work together to make individuals less inclined to subordinate themselves to a collective for the sake of the common good. Decisions of that kind are seen as being contingent upon individual reflection, and this represents a serious challenge to the collective foundations of solidarity in modern society. In short, solidarity can no longer be founded upon tradition, inherited loyalties or class identifications. Consequently, solidarity must increasingly be founded on ethics, empathy and cognition.
Lehteilen Steinar Stjernøn kiinnostavan oloista kirjaa
Solidarity in Europe, The History of an Idea. Kirjan voisi lukea kokonaankin, ainakin jos löytäisi asennon, jossa lukeminen ei olisi pidemmän päälle tuskallista.
Solidaarisuus pitäisi sitaatissa esitetyn ajatuskulun mukaan perustaa jollekin. Perustamisen välttämättömyys tuntuu itsestäänselvältä. Se tuntuu minustakin jokseenkin välttämättömältä, tuntuu siltä, että solidaarisuuden pitäisi olla jotain jonka jatkuvuuteen ja johdonmukaisuuteen voisi luottaa, ja siksi tuntuu huolestuttavalta jos se ei perustu millekään. Ehkä muistakin tuntuu tältä. Mille ja miten perustamista yritetään?
Perustaminen sekoitetaan ihmeen usein oikeuttamiseen. Lähtökohdaksi asetetaan kuin itsestäänselvyytenä yksilön itsekäs halu, jonka vastakohta solidaarisuus on. Solidaarinen käytös tuntuu kiistävän lähtökohdan, joten se täytyy jotenkin joko selittää oikeastaan itsekkääksi, tai oikeuttaa tavalla, joka ei horjuta lähtöoletusta. On kuin solidaarisuus olisi jotain hieman epäilyttävää, ja itsekkään halun varaan perustuva kuvaus ihmisestä ainoa sallittava. Kaikki on taas hyvin kun solidaarisuus palautetaan tämän kuvauksen ulottuville.
Biologiaan vetoavat mukatieteelliset selitykset ovat nykyään yksi yleisimmistä oikeutustavoista. Jos perheen tai lauman säilyminen koossa saa yksilönkin menestymään hyvin, yksilön kannattaa tukea laumansa jäsentä tämän pyrinnöissä tai kun tällä menee huonosti. Tästä ajatuksesta on johdettu selityksiä samaan kansaan kuuluvien keskinäisen solidaarisuuden luonnollisuudesta. (Luonnollinen on tässä tietysti mitä hyvänsä mikä sopii yhteen lähtöoletuksen kanssa.) Tälle oikeutuksen tavalle on sukua esimerkiksi oletus työväenluokkaan kuuluvien keskinäisestä solidaarisuudesta. Kannattaa tukea toista työläistä, yhdistyneet työläiset ovat vahvoja puolustaessaan oikeuksiaan, ja niin solidaarisuudesta hyötyy lopulta itsekin. Näiden kahden selityksen välillä on kuitenkin ainakin se ero, että kansallinen solidaarisuus katsotaan usein vietinomaiseksi, solidaariseen käytökseen johtava tunne herää itsestään ja selittyy biologialla, yhteisellä verellä tai muulla vastaavalla. Luokkasolidaarisuutta kuvataan useammin yksilön tietoisena valintana.
Yhteistä on se, että solidaarisuus ei loppujen lopuksi olekaan solidaarisuutta (ainakaan siinä mielessä kuin tuon sanan ymmärrän) vaan yksilön keino saavuttaa materiaalisia etuja. Toisenkinlaisia selitystapoja on, sellaisia, joissa ei koeteta oikeuttaa solidaarista käytöstä todistamalla sen pohjimmainen oman edun tavoittelu, mutta jotka silti sopivat yhteen lätökohtaoletuksen kanssa. Yksi näistä lähtee liikkeelle empatiasta, eläytyvästä myötätunnosta. Sekin voidaan selittää itsekkääksi monin tavoin, mutta niin ei ole pakko tehdä. Myötätunto voi olla itsekästä koska se saa tuntemaan itsensä hyväksi tai hyväntekijäksi tai muuta mukavaa. Empatialle perustuva solidaarisuus voi olla itsekästä myös jos se lähtee liikkeelle pelästyksestä, että entä jos kukaan ei auttaisi minua jos joutuisin vastavaan tilanteeseen kuin se, jota kohtaan tunnen empatiaa. Empatia voidaan kuitenkin ymmärtää myös jonkinlaiseksi liikuttavaksi lisäksi ihmisessä, tunteeksi joka saa hellyttymään pienistä pörröisistä eläimistä tai suurisilmäisistä hätääntyneistä lapsista. Tällainen empatia voi johtaa itsekkään ihmisen tukemaan ja auttamaan satunnaisesti, vaikkei hyötyisikään tekemästään mitenkään.
Empatian tunne ei kuitenkaan riitä perustaksi solidaarisuudelle. Ensinnäkin koska solidaarisuus ei minusta kulje ylhäältä alas vaan vaakasuuntaan, veroiselle. Suurisilmäisten lasten auttaminen on hyväntekeväisyyttä, ei solidaarisuutta. Toinen syy on ratkaisevampi: empatian tunne on satunnainen. Se tulee kun voi eläytyä ja tuntea myötätuntoa, eikä aina helposti voi. Ihmiset, joita kohtaan tahdon olla solidaarinen, eivät aina ole miellyttäviä. Vaikeuksissa oleva on usein epäsympaattinen. Saattaa olla, että hänen asemaansa eläytyminen on epämiellyttävää, tuskallista, enkä tahdo tehdä niin. Voi olla, että vaikeuksissa oleva tekee tekoja, joita kohtaan en tunne vähintäkään myötätuntoa.
Jotta solidaarisuus voisi perustua empatian tunteelle, empatia täytyy valita. Minun on päätettävä, että koetan eläytyä, vaikka se tuntuisi ikävältä; minun on päätettävä, että olen solidaarinen vaikka myötätuntoni rapisisi. Oikeastaan minun on oltava solidaarinen vaikka kadottaisin empatian tunteen. Sitten minun on oltava lojaali päätökselleni ja valinnalleni. Toisin sanoen minun on astuttava maailmaan, jossa etiikkaa ei tyhjennetä oman edun tavoitteluun, vaan muiden hyvinvointi vaikuttaa omaan hyvinvointiini tavoilla, jotka kyseenalaistavat lähtöoletuksen.
Tunnisteet: filosofia, luonnollisuus, politiikka
