Uni ja Bertillon

Unessa oli ainakin leopardi ja valas. Leopardi oli liki pentu, mutta tappoi jonkun ison eläimen seurattuaan sitä matalaan rantaveteen; kuitenkin se säikähti minua kun tömistin jakaani maahan. Valas taas tuli järven toiselta puolelta sarjakuvaolentona, aiheutti valtavan aallon ja ratsasti sen harjalla kuin kuumailmapallo tai katamaraani, joksi se sitten muuttuikin. Ihmettelin kuinka purjehtijat olivat päässeet järvelle suurella veneellään, sillä tunnen aiemmista unistani sen sokkeloisen vesireitin, jota juuri pääsee kulkemaan soutuveneellä. Paikalle pääsee myös pienellä junalla. Juna jättää aika kauas, on rämmittävä mutaista ja nurmeentunutta tietä, yleensä aamukasteessa tai iltahämyssä. Unipaikkani toistuvat, mutta korvaantuvat aina uusilla. En ole enää vuosiin päässyt unessa suosikkisaarelleni, jolla on tarkoituksettomia rakennelmia.

Uni muistui mieleeni kun tutkin Santeri Tuorin teosta Vallan kuva ja törmäsin kuvaan Alphonse Bertillonin valmistamasta taulusta korvien luokittelemiseksi. En tiedä miksi. Bertillonista tuli mieleeni myös isoisäni, joka on mitannut ihmisten kalloja Pohjois-Suomessa.

Täky

Lähdin alunperinkin liikkeelle ilman täsmällistä suunnitelmaa. Halusin poimia esiin lauseita, jotka tavalla tai toisella pysäyttävät minut, lukijansa. En etsi ajatuksia. En suosi mielipiteitä. En kerää aforistiikkaa. Riittää kun lauseessa on se jokin. Blogin luonne, siis se että teksti kulkee ikään kuin väärässä tai ainakin lineaarisesta poikkeavassa järjestyksessä, kuului jutun juoneen. Halusin nähdä mitä tapahtuu kun toisistaan tietämättömät lauseet joutuvat lukijan toimesta tekemisiin toistensa kanssa, mutta myös sen, mitä tämä päinvastainen kirjoitustapa saa aikaan.

Karri Kokko kirjoittaa kommenttilaatikossaan Uusista lauseista, jota ei kohta enää voi kutsua lempilapseksi. Tällä seudulla ollaan nopeasti aikuisia ja pian pikkuisia instituutioita. Jos verkkoloki ei kätkytkuole, sitä pidetään täysikasvuisena, Nestorit ovat sitten erikseen.

Olen hieman kateellinen mahdollisuudesta upota virkkeiden kuunteluun. Vielä viikon verran viilaan viiteapparaattiani ja alaotsikoitani kohdalleen, vasta sitten saan muuta. Muka näin, oikeasti karkailen tavan takaa. Onko suomessa vastinetta sanalle "escapade"? Sanakirjani tarjoavat karkaamista, livistämistä ja pinnaamista, mutta olen eri mieltä. Kyseessä on pieni pakoretki ilkikurisella ilmeellä ja riettauden pilkahduksella, joka ei kuitenkaan aidosti uhkaa projektinhallintaa.

Eilisen työvuoron aikana karkasin metriikkaan. Sain työtoverini sekä ystävän, jonka kanssa keskustelin verkossa, kiinnostumaan kanssani spondeen ja trokeen välisestä erosta; tai ainakin puhumaan. Unto Kupiainen määrittelee spondeen kahden pitkän tavun muodostamaksi laskevaksi runojalaksi. Määritelmä ei riitä täysin erottamaan sitä trokeesta. Wikipediassa puhutaan tavujen pituudesta muttei laskevuudesta, pikemminkin vihjataan, että spondeen tavut olisivat yhtä painokkaat. Pitkä tavu on sitä paitsi suomessa eri juttu kuin englannissa. Määritelmien outoudet liittynevät siihen, että kreikan- ja latinankielisessä runoudessa tavujen pituudella oli ratkaiseva merkitys, nykyään painotetaan painoa.

Vieraan kielen virkkeitä jää joskus maistelemaan eri tavalla kuin omiaan. Olen ennenkin kai siteerannut täällä tämän, Melvilleä: "Within are shabby shelves, ranged round with old decanters, bottles, flasks; and in those jaws of swift destruction, like another cursed Jonah (by which name indeed they called him), bustles a little withered old man, who, for their money, dearly sells the sailors deliriums and death."

Hengetär vailla menneisyyttä

1800-luvun alkuvuosina Suomen kansalla ei määritelmän mukaan ollut historiaa eikä kieltä. Hyvin tunnetussa esitelmässään vuodelta 1843 Topelius kysyi onko Suomella historiaa ja vastasi samaan hengenvetoon kansallisen ajattelun elähdyttämien ystäviensä kauhuksi, ettei ole. Seurasi vuosia kestänyt keskustelu. Kysymys oli tietenkin määrityksestä. Alueilla, joilla ei ollut itsenäistä poliittista historiaa, kuten Suomessa tai Norjassa, esitettiin historia mielellään kulttuuri- eikä polittiis-valtiollisena historiana. Topelius jäi käsityksineen karvaasti tappiolle ja muutti itsekin myöhemin kantaansa. Hän kuitenkin aloitti kiistan, jota vieläkin tietyissä muodoissa historioitsijat käyvät Suomessa.

Luen Ilkka Herlinin artikkelia "Tiede ja kansallinen tiede 1800-luvun Suomessa". Valitsemani sitaatin alku voi yllättää jos ei kiinnitä tarpeeksi huomiota ilmaukseen "määritelmän mukaan". Suomen kieltä tieteelle kelpaavana kohteena ei ollut, oli vain erilaisia murteita, kömpelöä pipliasuomea ja muita säännöttömyyksiä. Historiaakaan ei ollut, oli vain tietyllä alueella sattuneita tapauksia. Alueen asukeilla ei ollut koskaan ollut omaa valtiota.

Topeliuksen kansallisen ajattelun elähdyttämät ystävät herättelivät kansanhenkeä, jonka ääni olisi kieli ja joka olisi ihmisen lailla oman historiansa muistava ja sen muovaama olento. Topelius meni väittämään hengetärtä muistivammaiseksi ja horisevaksi. Miten sellainen saattaisi kasvaa itselliseksi aikuiseksi muiden kansojen joukkoon? Suomi-neito vaivaistalossa.

Olen nähnyt monta kertaa kuvan, jossa Euroopan kansakunnat esitetään ihmishahmoina (paitsi ehkä Italia, joka on saapas). Jos nuo hahmot oikeasti näyttäisivät ihmisten tapaan oman menneisyytensä muokkaamilta, millaisia ilmeitä kartalla näkyisi? Mitä tarkoittaa kansallinen trauma? Vaikka kansallisista traumoista puhutaan, miksei esimerkiksi Suomineidon kuvaan tunnu istuvan suomalaisuuteen liitetty jurous tai itsen vähättely?

Kirjoitamme suomea koska on ollut intohimoisesti Suomi-neitoa palvelleita aatteen miehiä. Tuolla hassulla hahmolla on siis muutakin käytännön merkitystä kuin että se on ruususmaisen tuttu suomalaisille lapsesta pitäen. Muistaakseni sen esikuvana oli jonkun 1800-luvun suomalaisuusaatteilijan morsian, joka sai sulholtaan huuruisia lemmenkirjeitä, jossa hänet rinnastettiin siveään ja urhoolliseen mutta hauraaseen kansakuntaan.

Modern Magic

Pale and cold as a statue she met him, but the moment he began to say humbly, "Forgive me, Rose," she silenced him with an imperious gesture and the command "Don't speak of it; I only remember that it was very horrible, and wish to forget it all as soon as possible."
"All, Rose?" he asked, significantly.
"Yes, all. No one would care to recall the follies of a hashis dream," she answered, turning hastily to hide the scarlet flush that would rise, and the eyes that would fall before his own.

Aika moni muistanee kuinka professori Bhaer moitti halpojen lehtien epämoraalisia seikkailulukemistoja, ja Jo, joka kirjoitti niitä salanimellä ansaitakseen hieman rahaa, häpesi syvästi tuotoksiaan. Hän taisi polttaa omat kopionsa.

Louisa May Alcott kirjoitti salanimellä runsaasti epämoraalisia seikkailu- ja skandaalikertomuksia halpoihin viihdejulkaisuihin. Niitä on tietysti julkaistu uudestaan ilman salanimeä, löysin tuolta pienen kokoelman nimeltään Modern Magic.

Yhdessä tarinassa kokeillaan hasista ja melkein hukutaan ja toisessa 15-vuotias poika esittää keimailevaa nuorta neitiä. Hypnoosiakin käsitellään vertahyytävästi kertomuksessa "A Pair of Eyes; or, Modern Magic". Yhdessä pidemmistä tarinoista sankaritar pelastaa rakastamansa nuorukaisen (joka on myös hänen serkkunsa) menemällä naimisiin salaperäisen hindulahkon viimeisen jäsenen kanssa. Tämän piti muinaisen verikoston vuoksi surmata tuo nuorukainen. Lopuksi kaikki paitsi murheellinen pelastettu serkku kuolevat. Hänkin sentään lupaa kuolla pian.

Minun tekisi mieli suomentaa näitä. Haluaako joku julkaista?

Tauko

Poistun maasta 10 päiväksi, tuskin päivitän sinä aikana.

Sumuinen lauantai / Sade

Oi, onnellisin laulu,
jonka tavoitin —
edes puoliksi en tiennyt,
vain puoliksi ymmärsin.
Se oli hiljainen, vakaa,
se saapui tyhjyyden takaa,
läpi sumuisten ilmojen,
ja kun se saapui, kuulin
myös taivaiden kirkkauden,
sillä taivaiden kirkkaus kuullaan
kuin laulu heleä,
vaan sitä ei tyhmä tiedä,
ei viisas ymmärrä.

Se onnellisin laulu
soi yksinään.
En ymmärtänyt sitä
aluksi ensinkään —
vaan eihän se ollut laulu,
ehkä kaipaus vain,
tai ehkä sumujen halki
sinut luokseni sain,
ja silloin ehkä tiesin
jo kaiken puolittain,
tai ehkä en mitään tiennyt;
vain sade pisaroi,
ja kun sade putosi maahan,
soi, soi.

Lauantai-iltapäivisin luen suomalaista runoutta. Päivät täällä ovat pitkiä kuin intialaisen paimenpojan Kiplingin mukaan, aurinko vain ei paahda. Viidennessä kerroksessa on hylly, jossa on pieni valikoima hiljaisiin lauantaipäiviin sopivaa luettavaa. P. Mustapäätä, "Sade".

Gradu uhkaa valmistua.

Niinistö ja Kant

Genius is the talent (natural endowment) which gives the rule to art. Since talent, as an innate productive faculty of the artist, belongs itself to the nature, we may put it this way: Genius is the innate mental aptitude (ingenium) through which nature gives the rule to art.

Joudun valitettavasti lukemaan Kantin Arvostelukyvyn kritiikkiä englanninnoksena. Kielitaidottomuus tulee korjaantumaan ensi talvena sillä ainoalla keinolla, jolla olen tähän mennessä onnistunut oppimaan kieliä: muutan taas joksikin aikaa maasta.

Keskustelin vastikään erään ystäväni kanssa jonkun suomalaisen poliitikon, taisi olla Sauli Niinistön, huomautuksesta eurooppalaisen tahdon tarpeesta. Kansallinen identifioituminen tulisi saada vaihtumaan eurooppalaiseksi, jottei toivottoman paljon energiaa hukkuisi kiistelyyn vähämerkityksisistä asioista, joista pidetään kiinni vain kansallisen itsenäisyyden ja oman tahdon todistamisen vuoksi. Huomautuksen lukeminen sai aikaan ajatusketjun, joka soljui sujuvasti Kantiin asti.

Nero on Kantin mukaan se, joka kykenee luomaan jotain aidosti uutta. Aidosti uutta ei voi tuottaa jäljittelemällä eli seuraamalla sääntöä. Toisaalta taideteos on Kantin mukaan väistämättä tuotettu seuraamalla jotain sääntöä: se ei ole satunnainen. Säännön olemattomuuden ja satunnaisuuden mahdottomuuden välinen ristiriita selviää kun säännön sanelee luonto: ihminen, jolla on tietty kyky, nero, kuulee luonnon äänen tai näkee kuinka luonto paljastuu ennennäkemättömällä tavalla, ja tulkitsee tämän muille ihmisille. Todellista taidetta ei voi luoda jäljittelemällä, mutta sen on kelvattava esikuvaksi muille: todellinen taide paljastaa jotain uutta, eli tarjoaa ihmisille uuden jäljittelyn kohteen.

Se "joku", jonka nero tulkitsee ihmisille, voi olla jonkun kansallisuuden omin olemus; moni on ajatellut näin. Kansallinen nero runoilee tiettäväksi kansalle sen, mitä se tietämättään on aina ollut, eli paljastaa sen luonnon sille itselleen. Näin kansakunta voi tulla tietoiseksi itsestään.

Siinä ajatteluperinteessä, minkä varaan eurooppalainen poliittinen ajattelu pitkälti rakentuu, tahto ymmärretään itsestään tietoisen toimijan asiaksi. Vain sellainen olento, joka tiedostaa itsensä erillisenä ja tietynlaisena, voi tahtoa jotain. Jotta kansakunnalla voisi olla oma tahto, sen on tiedostettava itsensä erillisenä (minä), tietynlaisena (itse) ja tahtovana subjektina. Sen on määriteltävä ja luotava itsensä, käsitettävä itsensä jonkinlaisena tietääkseen mitä juuri se itse tahtoo. Tämä ei käy minkä hyvänsä mallin mukaan: ollakseen aito ja alkuperäinen itsensä kansakunnan on määriteltävä ja luotava itsensä oman luontonsa mukaisesti. Ensin täytyisi vain oivaltaa oma luonto. Sen kertomiseen tarvitaan nero, ja he ovat harvassa.

Eurooppalaisen tahdon syntymiseen tarvittaisiin siis joku, joka paljastaisi meille eurooppalaisille meidän luontomme. Tätä neroa on kaipailtu kolmattasataa vuotta, ja monet kaipailijat ovat tulleet siihen lopputulokseen, ettei modernilla ajalla ole voimaa tuottaa neroa kertomaan sille sen olemusta. Tätä tarkoitetaan kun sanotaan, ettemme ole koskaan olleet moderneja.

Jäljittelyä eli säännön seuraamista, jonka mukaan olen Enkelimäinen Uusiseelantilainen Feministinen Esilukija ja Mielikuvituksellisen Ikimuistoinen Aforistikko.