Etuoikeutettua epävarmuutta

Sosiaalisen turvattomuuden nujertavalla palkkatyömuodolla on kaksi institutionaalista kivijalkaa, työelämän kollektiiviset suhteet ja sosiaalivaltio. Palkkatyömuoto eli normalisoitu palkkatyö erottaa työnantajan (oikeammin työvoiman ostajan) ja työntekijän (oikeammin työvoiman myyjän) asemat, asettaa ne osapuoliksi ja sijoittaa osapuolet osaksi tiettyjä kollektiiveja. Työsopimuksessa instituoidaan se, että työntekijä tekee työtä työnantajalle, tämän johtamisoikeuden alaisena. Työnantajalla on siis oikeus muovata ja organisoida työprosessi. Kahdenvälinen työsopimus on epäsymmetrinen ja eriarvoinen, niin että työntekijä on palkkasuhteen heikompi, suojeltava osapuoli. Tilanne tasoittuu, kun yksittäinen työntekijä kuuluu palkkatyöläisiin ja saa tämän nojalla kollektiivin jäsenille kuuluvat oikeudet ja kun häntä suojelevat kollektiiviset sopimukset.

Luen Raija Julkusen teosta Uuuden työn paradoksit: Keskusteluja 2000-luvun työprosess(e)ista. Luin vastikään myös Hannun kirjoituksen siitä, kuinka kulttuurialoista on (taas, lyhyen tauon jälkeen) tulossa hyväosaisten etuoikeus. Sama pätee tieteeseen.

Kirjoitin tänne joskus kesästä, jolloin muutin Linnanmäen viereen ja elämäni muuttui huvipuistoksi. Kuluneen talven ja kevään aikana elämäni on muuttunut keski-ikäisen, keskiluokkaisen ammattitutkijan elämäksi. Viimeisinkin merkki viime vuosien epävarmuudesta on jäämässä lähipäivinä taa, sillä pakkaan paraikaa muuttolaatikoita siirtääkseni tavarani miniatyyriasunnostani aikuisten ihmisten kotiin, jossa on erillinen makuuhuone ja erillinen työhuone ja olohuoneessa flyygeli.

En olisi voinut saavuttaa tämänhetkistä mukavuutta ilman niitä vuosia, joina elin silpputöillä ja lyhyillä rahoituspätkillä. Tai ehkä olisin, mutta kalliilla hinnalla: ilman epävarmuuden vuosia en saisi nyt tehdä juuri sitä mitä itse tahdon tehdä enkä voisi olla sen tutkijayhteisön jäsen, johon nyt kuulun. Kaikilla ei ole varaa vuosien epävarmuuteen. Niinpä tutkijoiksi valikoituu niitä, jotka tietävät olevansa turvassa, vaikka palkkatyöläiskollektiivin sopimukset eivät heitä turvaakaan.

Olin perustutkintoa tehdessäni tuntitöissä Kansalliskirjastolla. Rotundan tiski luo takanaan istuvien virkailijoiden ylle oraakkelin auran, joten jouduin nuorena opiskelijatyttönä tottumaan siihen, että asiakkaat professoreita myöten kuvittelivat minun tietävän kaikesta kaiken. Osa henkilökonnasta tiesikin. Olin vastikään osoittamassa mieltäni sitä vastaan, että osa näistä aidoista oraakkeleista irtisanottiin. Kansalliskirjastolla ei ole enää vuosiin ollut varaa tuntityöntekijöihin. Asiakaspalvelua saa vain päiväsaikaan, muulloin tarjolla on päätteitä, lainausautomaatti ja valvontakameran katse.

Minulla oli varaa epävarmuuteen, joten en jäänyt kirjastolle töihin. Se kannatti, mikä tekee minut murheelliseksi. Kirjoitin äskettäin pyynnöstä yhden tiedepoliittisen blogikirjoituksen omalla nimelläni toisaalle. Sain heti kutsun johonkin tutkijanäkökulmia sidosryhmille työstävään asiantuntijatyöryhmään. Tuli tarve kirjoittaa Eufemiana.