Argumentin jumala

Kävin jokin aika sitten kuuntelemassa muutamia esitelmiä Suomen filosofisen yhdistyksen Mahdollisuus -kollokviossa. Tuli taas todettua, että filosofian historia on hämmentävää ja riemastuttavaa. Kuunneltuani aikani rekonstruktioita vuosisatain takaisista argumenteista aloin miettiä, mitä nykyargumenteille tapahtuisi, jos niihin lisättäisiin jumala. Huomasin, että jänniä.

En jaksa selvittää tarkkaa lähdettä tai alkuperäistä kirjoitusasua, mutta tämä argumentti on tietääkseni Ilkka Niiniluodon esittämä:

Tarkastellaan väitettä, jonka mukaan kaikki tieteelliset tosiasiat ovat sosiaalisesti rakentuneita.
Oletetaan tosiasia F, joka siis on sosiaalisesti rakentunut eli se on konstruoitu jossain tutkimusryhmässä tai muussa yhteisössä – antakaamme ryhmälle nimeksi B. Tämä väite on itsessään tieteellinen tosiasia. Annetaan sille nimeksi F':
F': tosiasia F konstruoitiin tutkimusryhmässä B.
Myös F' on tieteellinen tosiasia. Toisin sanoen sekin on sosiaalisesti rakentunut. Näin saamme tosiasian F'':
F'': tosiasia F' konstruoitiin tutkimusryhmässä B'.
F'' on tietysti sekin sosiaalisesti rakentunut. Tästä seuraa ääretön määrä rakentumistapahtumia. Tutkimusryhmiä on kuitenkin ollut ihmiskunnan historian aikana äärellinen määrä, ja niillä on ollut käytössään äärellinen määrä aikaa, joten ne eivät ole voineet suoriutua äärettömästä määrästä konstruointitehtäviä. Siispä väite tieteellisten tosiasioiden rakentumisesta on väärä.

Tilanne kuitenkin muuttuu jos argumenttiin lisätään jumala. Oletetaan, että jumalalla on ikuisuus käytössään ja hän on omnipotentti. Loputon regressio ei olekaan enää ongelma. Jumala voi halutessaan sosiaalisesti konstruoida äärettömän määrän tieteellisiä tosiasioita. (Koska oletamme, että jumala on omnipotentti, pystyy hän tietysti sosiaalisesti konstruoimaan tieteellisiä tosiasioita, vaikka ei olekaan tutkimusryhmä tai muu vastaava yhteisö.) Toisin sanoen väite, että kaikki tieteelliset tosiasiat ovat sosiaalisesti rakentuneita, voi olla tosi, jos oletamme vanhojen filosofisten argumenttien jumalan, joka lisäksi harrastaa sosiaalista rakentelua.

Kun toinen ei suojele itseään

Ruokapöydässä Mona kolauttaa hänen lautasensa voimalla pöytään. "Minä suutuin, koska minulla on ollut sinua niin ikävä. Odotin niin kauheasti että tulisit kotiin. Ja sitten onkin tällaista. Ihan kuin et olisi oppinut yhtikäs mitään. Vähemmästäkin voi tulla hulluksi. Eniten minua tietysti suututtaa, koska sinulle itsellesi tuli niin paha olo. Minun olisi pitänyt lähteä mukaan, mutta miltä se olisi näyttänyt, kahden kuukauden ikäisen vauvan kanssa? Silloin olisi ollut minun syyni, jos et olisi saanut nukutuksi! Ja kai sinun tuossa iässä pitäisi jo pystyä pitämään huoli itsestäsi!"
Hän on nyt pääsemässä uudestaan vauhtiin, ja Sanna istuu tuolillaan pelosta kankeana. Mutta sitten hän lopettaa sättimisen, käy istumaan ja puhkeaa itkuun, eikä Petter enää ole epäonnistunut sielunhoitaja vaan vertaansa vaikka oleva sielunhoitaja, joka lopulta osaa käyttää synnyinlahjaksi saamaansa kaunista ääntä ja parransänkeä jonka voi painaa poskea vasten. Lämmin rinta, tehtävänsä taitavat hyvät kädet. 

Luin Ulla-Lena Lundbergin Jään. Sen hahmoista minua kosketti vahvimmin papinrouva Mona, joka muuttaa ulkosaaristoon, kun miehensä saa sieltä seurakunnan kaitseakseen. Mona puolestaan kaitsee miestään. Ja toisaalta ei: kerta toisensa jälkeen hän tukahduttaa halunsa eikä kaitse. Petterin pitäisi pystyä pitämään huoli itsestään, joten Mona koettaa uskoa ja luottaa. Mies on kuitenkin kaikessa hurmaavuudessaan juuri sillä tavalla rajaton, ettei osaa suojella itseään.

Asetelma lienee itse kullekin tuttu. Toisiinsa kiinnittyneistä kahdesta ihmisestä toinen ottaa asiaa ajattelematta, ehkä tajuamattaan, riskejä, jotka toinen ilman muuta välttäisi. Jos kuvio on kovin kärjistynyt, suhde uhkaa muuttua kuin aikuisen ja lapsen väliseksi. Petterin kyvyttömyys onkin samankaltaista kuin lapsella, ajattelematonta ajautumista. Monessa muussa asiassa hän on kuitenkin aikuinen, eikä Mona voi eikä tahdo ryhtyä miehensä huoltajaksi.

Joskus tämän blogini aiempina vuosina olisin yksinkertaisesti todennut Monan tekevän virheen aina kun hän ryhtyy kaitsemaan lapsenkaltaiseksi hairahtuvaa puolisoaan. Mona on kirjallisuudessa harvinainen henkilöhahmo, sillä hän olisi tuomiosta epäilemättä samaa mieltä – hän tahtoo luottaa miehensä kykyyn huolehtia itsestään, koska hän ei tahdo muuttaa heidän suhteensa valtatasapainoa sellaiseksi, jossa kumpikaan on huolehdittavan asemassa.

En kuitenkaan ole enää entisen itseni kanssa kaikin puolin samaa mieltä. Ottaessaan ajattelemattomia riskejä Petter riskeeraa paitsi itsensä myös kaiken sen, mitä heillä on Monan kanssa. Mona tietää tämän. Antamalla miehen ajautua vaaroihin hän hyväksyy tietoisesti ne riskit, jotka Petter ottaa harkitsematta asiaa. Hänen on siis punnittava kumman kurjuuden hän on valmis valitsemaan: ryhtyäkö pirttihirmuksi ja siten latistaa heidän suhteensa – vai hyväksyäkö ne vaarat, jotka Petterin ajattelemattomuuden tähden uhkaavat heitä alati. Voin kuvitella tilanteen, jossa ensimmäinen vaihtoehto on pienempi paha.