Filosofisesta normatiivisuudesta

Luen ystäväni keskeneräistä käsikirjoitusta, jota lupasin kommentoida. Hän puhuu ihanteesta, jonka mukaan filosofin ei tule kertoa ihmisille kuinka näiden tulisi elää. Kautta aikain filosofialta on toivottu elämänohjeita ja arvoarvostelmia, mutta joskus osa filosofeista on kieltäytynyt antamasta niitä. Wittgenstein on erityisen hieno esimerkki filosofista, joka selvästi pyrki pitämään arvoarvostelmansa erossa filosofisesta työstään. Filosofisilta mieltymyksiltäni olen aina kuulunut tähän joukkoon. Ilahduin esimerkiksi kuullessani Helen Longinon sanovan, että normatiivinen etiikka koettelee hänen kärsivällisyyttään.

Ystäväni kuitenkin käyttää tässä yhteydessä sanaa "normatiivisuus" ihan sellaisenaan: arvoarvostelmia karttava filosofia on deskriptiivistä, ei normatiivistä. Mielestäni tämä on virhe. Ainakin pitäisi tarkentaa. Väitän nimittäin, että filosofia on lähes poikkeuksetta normatiivista – myös Wittgensteinin filosofia.

Totta, sellainen filosofia, jota pidän suurimmassa arvossa, ei kerro mitä ihmisten pitäisi arvostaa tai mihin heidän tulisi pyrkiä. Filosofinen argumentaatio kuitenkin perustuu normatiiviselle vaatimukselle: se vaatii ihmisiltä rationaalisuutta. Wittgenstein ei sano, mitä ihmisten pitäisi haluta. Mutta jos Wittgenstein viitoittaa parhaan reitin haluttua päämäärää kohti, eikä haluaja kuitenkaan seuraa sitä, se vaatii kyllä selitystä. Jos haluaja yksinkertaisesti kieltäytyy, filosofi ei tietenkään mahda asialle mitään, mutta tämä ei poista argumentaation normatiivisuutta. Siitä on aikaa kun luin Wittgensteinin teoksen Varmuudesta, mutta muistan lukeneeni sen pitkälti tutkielmana tästä rajasta.

Rationaalisuutta vaativa normatiivisuus läpäisee suurimman osan tuntemastani filosofiasta. Joitain poikkeuksia tietysti on; muistelen esim. Georges Bataillen ainakin ajoittain luopuvan rationaalisuuden vaatimuksesta. Hän taitaa kyllä esittää filosofisessakin tuotannossaan erinäisiä arvoarvostelmia, mutta pidän häntä silti vähemmän normatiivisena filosofina kuin esimerkiksi Wittgensteinia. (Sanon tämän varovasti, koska siitä on yli viisitoista vuotta kun olen viimeksi lukenut Bataillea.) Arvoarvostelmia normatiiviseen sävyyn esittävää filosofia on usemmiten mahdollista lukea niin, että jättää arvostelmat vähälle huomiolle. Normatiivinen rationaalisuuden vaatimus sen sijaan läpäisee filosofisen työn. Sitä ei voi sivuuttaa. Se on siksi perustavammanlaatuinen normatiivisuuden laji.

Tässä hahmottelemani ero kahden erilaisen normatiivisuuden lajin välillä on minulle henkilökohtaisesti tärkeä. Olen nimittäin kokeillut myös irrationaalisuutta. Totesin sen epätyydyttäväksi. Rationaalisuuden vaatimuksesta luopuminen esti minulta mielekkään filosofisen työskentelyn.

Kritiikki, muutosvastarinta ja tiedepolitiikka

Olen viime päivinä puhunut tieteestä ja omasta työstäni muidenkin kuin tutkijoiden kanssa. Sitä ei tapahdu liian usein, koska kokonaan tiedemaailman ulkopuolella toimivia ihmisiä aihe kiinnostaa suhteellisen vähän. Nyt kuitenkin istuin ensin hieno leninki ylläni iltaa pöytäseurueessa, johon kuului myös tieteen rahoituksen kanssa puuhastelevia. Sitten päädyin neuvonpitoon ihmisten kanssa, jotka työskentelevät tutkimuksen ja päätöksenteon rajalla.

Väitän, että tiedepolitiikka on useimpien tutkijoiden näkökulmasta olemuksellisesti kammottavaa. Siltä se minustakin usein tuntuu. Törmäsin juuri keskusteluissani erääseen eroon, joka kenties tekee tätä kammon tunnetta ymmärrettäväksi. Tiedepolitiikan toimijat saattavat hahmottaa kritiikin muutosvastarinnaksi. Minä hahmotan kritiikin tieteen olemassaolon ehdoksi.

Tiede edistyy, jos edistyy, pikkutarkan ja aikaa vievän kriittisen prosessin myötä. Jos uusi idea herättää vastaväitteitä, tarkoittaa se, että idea on päässyt tämän kriittisen prosessin hampaisiin. Vasta jos tiedeyhteisö alkaa käyttää aikaansa jonkin uuden ajatuksen kyseenalaistamiseen, on tuolla ajatuksella mahdollisuus jalostua joksikin kestäväksi. Sitä ennen se on vain kokeilevaa puhetta. Tämä ei taida olla kaikille tiedepolitiikassa toimiville ihmisille samassa määrin itsestäänselvää kuin se tutkijoille tapaa olla.

Nyt karrikoin:

Tiedepoliitikko tulee esittelemään ideaa tutkijayleisölle. Osa yleisöstä on jo idean takana, ja he reagoivat tietysti innostuneesti. Suuri osa yleisöstä reagoi kuten tutkijat reagoivat uusiin, mielenkiintoisen kuuloisiin ideoihin: he alkavat esittää kriittisiä huomioita ja vaatia tarkennuksia. Tiedepoliitikko pettyy: kauheaa muutosvastarintaa, tässähän pitäisi olla liekeissä, nyt pöhisee. Onpa tiedeyhteisö konservatiivinen ja jähmeä.

Tutkijan näkökulmasta tämä on kammottavaa. Tiedepoliitikko ei selvästikään tavoittele pelkästään sitä, että tiedeyhteisö kokeilisi esitettyä uutta ideaa – hän tuntuu lisäksi vaativan, että tiedeyhteisö luopuisi siitä kriittisestä asenteesta, jota muiden muassa minä pidän tieteen olemassaolon ehtona. Tutkijan näkökulmasta katsottuna tiedepoliitikolla on paljon valtaa; hän päättää rahoituksesta. Näyttää siltä, että hän haluaa käyttää tätä valtaansa tieteen olemassaolon ehtojen murentamiseen.

Karrikointi loppuu tähän. Uskallan silti väittää, että tämänoloiset erot ajattelun ja toiminnan tavoissa heikentävät tutkijoiden ja tiedepolitiikan toimijoiden hedelmällisen yhteistyön mahdollisuuksia.