Esitystalous
Näin jonkin aikaa sitten Juha Jokelan näytelmän Esitystalous. Se oli kaiken saamansa suitsutuksen arvoinen ja monet sen teemat ovat viime aikoina silloin tällöin palanneet mieleeni. Yli kolmituntisen näytelmän herättämät ajatukset ovat hiljalleen tiivistyneet mielessäni kysymykseksi siitä, pitäisikö huono-osaisia auttaa esitystalouden keinoin, vai pitäisikö noiden keinojen tehoa päin vastoin pyrkiä murentamaan. Tätä täytyy avata.
Näytelmä alkoi Sarasvuo -hahmo Rami Niittymaan (Tommi Korpela) seminaariesitelmällä. Niittymaa puhui siitä, kuinka nykymaailmassa oikeanlainen esiintymiskyky, tai sen puute, ratkaisee yksilön taloudellisen ja yhteiskunnallisen menestyksen. Kahdesta yhtä hyvästä ehdotuksesta valitaan se, joka esitetään paremmin, ja kahdesta yhtä pätevästä hakijasta se, joka esiintyy paremmin. Totta kai sisällöllä on väliä, tyhjän myyminen ei kauaa onnistu, mutta maailma on täynnä hyviä ideoita. Idean laatu ei siis yksin ratkaise; tärkeää on osata myydä ideansa, siis esiintyä.
Noinhan se menee. Taitaa lisäksi olla niin, että nykyään asiat ovat enemmän Niittymaan kuvauksen mukaisella tolalla kuin joskus aiemmin. Esiintymiskyvyn merkitys on kasvanut. Tämän seurauksena on syntynyt uusi huono-osaisten luokka: esiintymiskyvyttömät. Huono-osaisten auttamisen peruskivenä on aina ollut niiden puolesta puhuminen, jotka eivät kykene puhumaan omasta puolestaan, mutta uskon, että sanan "puhua" painoarvo tuossa ilmauksessa on tosiaan kasvanut. Näytelmässä esiteltiinkin Hanna Krohn, sosiologian tohtori, joka ei osannut esittää asiaansa oikealla tavalla. Niinpä hän ei kyennyt takaamaan itselleen ja tyttärelleen sellaista elintasoa, jonka aiemmin ilman muuta ajateltiin aukeavan korkean koulutuksen myötä. Hän kykeni kyllä analysoimaan sitä, mistä hänen tilanteessaan oli kyse, mutta se ei juuri auttanut, sillä hänen esiintymiskykynsä riittivät vain puhelinmyyjän työhön.
Demarikansanedustaja Jaana Sallinen koettaa ratkaista, pitäisikö hänen pyrkiä auttamaan huono-osaisia esitystalouden keinoin, vai pitäisikö hänen päin vastoin pyrkiä taistelemaan esitystaloutta ja sen keinoja vastaan. Esitystalouden keinojen menestyksellinen käyttäminen tietysti vahvistaa niitä; toisin sanoen vaikka huono-osaisille saataisiin apua, samalla tulee vahvistettua sitä instituutiota, jossa ja jonka vuoksi autettava huono-osaisten luokka on syntynyt. Riittääkö saatu apu korvaamaan sen, että he ovat entistäkin vääjäämättömämmin huono-osaisia? Toisaalta, onko esitystalouden vastustaminen mielekästä poliittista toimintaa?
Tulee mieleeen Foucaultin jossain esittämä toteamus, ettei humanismi riitä, koska se perustuu halulle muuttaa ideologinen järjestelmä muuttamatta instituutioita. Onko mahdollista elää esitystaloudessa, mutta jotenkin korjata sitä samalla niin, ettei esiintymiskyvyttömiin suhtauduttaisi nurjasti? Luultavasti ei; esiintymiskyvytön on esitystaloudessa huono-osainen, ja apu jää hyväntekeväisyydeksi. Toisaalta, hyväntekeväisyyskin lienee parempi kuin ei mitään. Kumpi kanta minun olisi käytännössä valittava? Annan kaksi esimerkkiä, kaksi hyvää bloggaajaa: Soininvaara edustaa erinomaisesti esitystalouden keinojen käyttämistä. Kaskaste taas romauttelee esitystalouden itsestäänselvyyksiä blogissaan tavan takaa ja hykerryttävästi.
Näytelmässä puhuttiin tietysti muustakin, tämä kysymys vain sattuu olemaan minulle tärkeä. Minähän pärjään esitystaloudessa ihan mukavasti. En loistavasti, mutta aivan riittävän hyvin. Osaan käyttää sen keinoja, ne tuntuvat näppäriltä, enkä lue niitä sinällään eettisesti mihinkään suuntaan latautuneiksi. Kyseenalainen on vasta se yhteiskunnallinen instituutio, joka on kasvanut esiintymiskyvyn merkityksen kasvun myötä. Pitäisikö minun siis alkaa kyseenalaistaa käyttämiäni keinoja? Paha kyllä se olisi minulle luultavasti hyvin vaikeaa; vaikka kykenen välillä jälkeenpäin erittelemään kannaltani näppärästi sujuneita tilanteita, en erikseen suunnittele käyttäväni nyt tässä esitystalouden keinoja. Olisin siis käytännössä hyvin huono esitystalous -instituution kriitikko. En tietenkään ole myöskään soininvaaramaisen tehokas esitystystalouden keinojen käyttäjä, mutta käytäntöni kallistuu kuitenkin siihen suuntaan. Joskus se vähän harmittaa.
Näytelmä alkoi Sarasvuo -hahmo Rami Niittymaan (Tommi Korpela) seminaariesitelmällä. Niittymaa puhui siitä, kuinka nykymaailmassa oikeanlainen esiintymiskyky, tai sen puute, ratkaisee yksilön taloudellisen ja yhteiskunnallisen menestyksen. Kahdesta yhtä hyvästä ehdotuksesta valitaan se, joka esitetään paremmin, ja kahdesta yhtä pätevästä hakijasta se, joka esiintyy paremmin. Totta kai sisällöllä on väliä, tyhjän myyminen ei kauaa onnistu, mutta maailma on täynnä hyviä ideoita. Idean laatu ei siis yksin ratkaise; tärkeää on osata myydä ideansa, siis esiintyä.
Noinhan se menee. Taitaa lisäksi olla niin, että nykyään asiat ovat enemmän Niittymaan kuvauksen mukaisella tolalla kuin joskus aiemmin. Esiintymiskyvyn merkitys on kasvanut. Tämän seurauksena on syntynyt uusi huono-osaisten luokka: esiintymiskyvyttömät. Huono-osaisten auttamisen peruskivenä on aina ollut niiden puolesta puhuminen, jotka eivät kykene puhumaan omasta puolestaan, mutta uskon, että sanan "puhua" painoarvo tuossa ilmauksessa on tosiaan kasvanut. Näytelmässä esiteltiinkin Hanna Krohn, sosiologian tohtori, joka ei osannut esittää asiaansa oikealla tavalla. Niinpä hän ei kyennyt takaamaan itselleen ja tyttärelleen sellaista elintasoa, jonka aiemmin ilman muuta ajateltiin aukeavan korkean koulutuksen myötä. Hän kykeni kyllä analysoimaan sitä, mistä hänen tilanteessaan oli kyse, mutta se ei juuri auttanut, sillä hänen esiintymiskykynsä riittivät vain puhelinmyyjän työhön.
Demarikansanedustaja Jaana Sallinen koettaa ratkaista, pitäisikö hänen pyrkiä auttamaan huono-osaisia esitystalouden keinoin, vai pitäisikö hänen päin vastoin pyrkiä taistelemaan esitystaloutta ja sen keinoja vastaan. Esitystalouden keinojen menestyksellinen käyttäminen tietysti vahvistaa niitä; toisin sanoen vaikka huono-osaisille saataisiin apua, samalla tulee vahvistettua sitä instituutiota, jossa ja jonka vuoksi autettava huono-osaisten luokka on syntynyt. Riittääkö saatu apu korvaamaan sen, että he ovat entistäkin vääjäämättömämmin huono-osaisia? Toisaalta, onko esitystalouden vastustaminen mielekästä poliittista toimintaa?
Tulee mieleeen Foucaultin jossain esittämä toteamus, ettei humanismi riitä, koska se perustuu halulle muuttaa ideologinen järjestelmä muuttamatta instituutioita. Onko mahdollista elää esitystaloudessa, mutta jotenkin korjata sitä samalla niin, ettei esiintymiskyvyttömiin suhtauduttaisi nurjasti? Luultavasti ei; esiintymiskyvytön on esitystaloudessa huono-osainen, ja apu jää hyväntekeväisyydeksi. Toisaalta, hyväntekeväisyyskin lienee parempi kuin ei mitään. Kumpi kanta minun olisi käytännössä valittava? Annan kaksi esimerkkiä, kaksi hyvää bloggaajaa: Soininvaara edustaa erinomaisesti esitystalouden keinojen käyttämistä. Kaskaste taas romauttelee esitystalouden itsestäänselvyyksiä blogissaan tavan takaa ja hykerryttävästi.
Näytelmässä puhuttiin tietysti muustakin, tämä kysymys vain sattuu olemaan minulle tärkeä. Minähän pärjään esitystaloudessa ihan mukavasti. En loistavasti, mutta aivan riittävän hyvin. Osaan käyttää sen keinoja, ne tuntuvat näppäriltä, enkä lue niitä sinällään eettisesti mihinkään suuntaan latautuneiksi. Kyseenalainen on vasta se yhteiskunnallinen instituutio, joka on kasvanut esiintymiskyvyn merkityksen kasvun myötä. Pitäisikö minun siis alkaa kyseenalaistaa käyttämiäni keinoja? Paha kyllä se olisi minulle luultavasti hyvin vaikeaa; vaikka kykenen välillä jälkeenpäin erittelemään kannaltani näppärästi sujuneita tilanteita, en erikseen suunnittele käyttäväni nyt tässä esitystalouden keinoja. Olisin siis käytännössä hyvin huono esitystalous -instituution kriitikko. En tietenkään ole myöskään soininvaaramaisen tehokas esitystystalouden keinojen käyttäjä, mutta käytäntöni kallistuu kuitenkin siihen suuntaan. Joskus se vähän harmittaa.
Tunnisteet: holhottavaksi joutuminen, politiikka, strategiat, teatteri, työkalut
