Sisko!

Olen erinäiset kerrat marmattanut sisarelleni siitä, ettei hänellä ollut verkossa mitään, minne linkittää. No nyt on.

Paha jumalatar ja aivot Messiaana

Keith, the Darwinist, appears in his own narrative as Nature's pupil. Yet he studies nature as he might study a woman's ways, with the desire to domesticate her. For nature is a cruel goddess who uses men to advance her own purposes, She grants the hero favors – gifts of body and mind – not to help him in his journey but for her own ends: the production of new species. [...]

The donor, this time in the form of an "enlightened" ruler, is to be humanity's savior. Elliot Smith is optimistic that such a donor has already answered the call and is working its magical transformation.

Sitaatit ovat Misia Landaun melko heppoisesta teoksesta Narratives of Human Evolution. Kirja on sujuvaa kieltä ja sen perusajatus on kiinnostava, mutta siihen se sitten valitettavasti jääkin. Proppilainen analyysi paleoantropologian tarinoista ei oikein kanna, sillä ison osan kirjasta Landau keskittyy lähinnä hakemaan paleoantropologian suurista kertomuksista lahjoittajan funktiota ja toteamaan tarinoita epätyydyttäviksi silloin kun niiden lahjoittajahahmo ei tunnu hänen mielestään yhtä tyydyttävältä kuin Darwinin luonnonvalinta. Sekä Arthur Keithin että Grafton Elliot Smithin tarinassa ihmisen evoluutio johtuu jonkinlaisista epämääräisistä sisäisistä syistä, ei ulkoisesta paineesta kuten Darwinilla, joten Landau moittii heitä siitä, että kausaalikysymykset jäävät pohjimmiltaan auki.

Huvittelin seuraamalla sitä, kuinka Landau käsittelee näitä kahta 1800- ja 1900-lukujen taitteen tiedemiestä. Minusta oli selvää, ettei hän sympannut Kaithiä lainkaan, mutta sen sijaan fanitti Elliot Smithiä melkoisesti tämän teorioiden puutteista huolimatta. Lukiessani Landaun kuvausta siitä evoluutiotarinasta, jonka Keith hänen tulkintansa mukaan kertoo, ja siitä tarinasta, jonka Elliot Smith kertoo, keksin minusta hauskalta kuulostavan selityksen sille, mistä Landaun mieltymykset johtuvat.

Keithin tarina on Landaun mukaan tarina feminiinisestä Luontojumalattaresta (Keith tosiaan personifioi hahmon ihan itse), jonka mielestä on hauskaa tehdä kokeita. Ihminen on yksi hänen kokeistaan, avuton, tahdoton nukke. Ihminen yrittää sivilisaation avulla rimpuilla irti luonnon otteesta, mutta irtirimpuilusta seuraa lajin degeneroitumista – eikä se kuitenkaan edes onnistu. Tarina tuntuu vahvasti pakanalliselta, siis pakanalliselta kristillisen tulkintakehikon läpi nähtynä tietysti: ihminen on vailla mahdollisuutta vapaaseen tahtoon, oikukkaan ja sadistisen jumalattaren armoilla; fatalismi jyllää.

Elliot Smithin tarinassa – Landaun tulkitsemana taas – lahjoittajahahmo ovat aivot. Ne kasvavat, ja vaikka Elliot Smithin tarjoama selitys sille, miksi ne oikeastaan kasvavat, ei tyydytäkään Landauta, kasvun seuraukset ovat hänen mieleensä. Kasvun päämäärä näet on tulevaisuudessa siintävä täydellistynyt ihminen, ja päämäärän saavuttamiseksi aivot ovat jo kerran tulleet kokonaiseksi ihmislihaksi: tarinan käännekohdassa näet kohtaamme harvinaisen nerokkaan egyptiläisen yksilön, yksilön jossa aivojen siihenastinen kasvu pääsee todella esille, ja joka siksi panee inhimillisen sivilisaation alulle. Elliot Smithiä on kutsuttu hyperdiffusionistiksi, koska hän tuntuu ajatelleen, että kaikki korkeakulttuuri oli lainaa tästä ainoasta alkuperäisestä. Aivojen kasvu nimen omaan tekee ihmisestä moraalisesti autonomisen, vapaan olennon, ja vaikka vastavoimat, sodat sun muu sokean luonnon pahuus uhkasivat, Elliot Smith odotti luottavaisena Messiaansa toista tulemista, inhimillisyyden voittoa sodan uhatessa. (Tällä kertaa pelastaja olisi tietysti Brittiläinen imperiumi.)

Landau ei itse esittänyt tällaista kristillisten kuvien avulla tehtyä tulkintaa Keithin ja Elliot Smithin tarinoista. Itse asiassa en ole aivan vakuuttunut siitä, löytyisikö näistä tarinoista itsestään niin voimakas vastakkainasettelu pimeydessä vaeltavan pakanan ja vapautta tavoittelevan kristityn välillä kuin mitä tässä maalailen; pikemminkin epäilen kuvaavani vain Landaun kuvauksia, siis Landaun kertomia tarinoita Keithin ja Elliot Smithin tarinoista. Joka tapauksessa minusta oli hupaisaa, että Landau on niin vankasti kristityn sankarinsa puolella.