Kaunis harmaus

, originally uploaded by eufemia.

Pilvisellä säällä on hyvä kuvata. Töitä melko paljon, intoa sosiaalisuuteen melko vähän. Miellyttävää.

Juurettomuuden mureneminen

On liki hyödytöntä lisätä, että näin särkyy säpäleiksi se ajatusrakennelma, jonka mukaan suuri osa sosiologisesta ja filosofisesta perinteestä on kuvannut "modernisaation" prosesseja. Tämän ajatusrakennelman mukaan muutos (tekninen, tunteisiin liittyvä ja eettinen muutos) mullistaa perinteiset yhteiskunnat, joissa toistuvat tottumukset olivat tärkeässä asemassa. Moderni yrittäjä kiskoo juuriltaan Filemonen ja Baucin, Goethen Faustissa kuvaamat rauhalliset maalaiset. Tällaisesta ei näy tänään jälkeäkään. Ei voida enää puhua "modernisaatiosta", kun uudistukset, jotka tapahtuvat jatkuvasti kiristyvään tahtiin, muuttavat sellaista näyttämöä, jota juurettomuus, sattumanvaraisuus ja anonyymisyys jo luonnehtivat täysin.

Luen Paolo Virnon Väen kielioppia. Äsken luin myös Marilyn Strathernin artikkelin "Parts and wholes, Refiguring relationships in a post-plural world". Strathernin termi post-plural tuntuu viistävän samoja aihepiirejä kuin Virnon yritykset kuvata suurkaupunkien maailmaa, jonka asukkaille "jatkuva muutos on tavanomaista, he ovat koko ajan alttiina oudolle ja ennakoimattomalle". Viime yönä olin joitain tunteja Megapolis 2021 -klubilla, nyt kuuntelen Mamani Keitan ja Marc Minellin levyä Electro Bamako. ("'Je n'étais pas du tout familière avec la musique électronique', dit Mamani. 'Je ne connaissais rien ou presque de la musique africaine, je n'étais jamais allé à Bamako', lui répond Marc.")

Strathern pitää pluralismia ymmärtämisen tapana, jossa on tarjolla vaihtoehtoisia näkökulmia. Kukin niistä rakentaa jonkinlaisen kokonaisuuden ja sisällyttää muut, muista näkökulmista hahmottuvat kokonaisuudet osikseen. Näkökulmat eivät siis ole yhteensovitettavissa. Hyvä esimerkki tästä lienee ihmisyksilön tarkastelu ensin ainutkertaisena individinä, sitten yhteisön tai yhteiskunnan muovaamana osana. Strathern taitaa katsoa, että olemme ohittaneet tällaisen ymmärtämisen tavan, että ongelmakenttä näyttää nyt erilaiselta. Hän lukee James Cliffordia:

Clifford's problem, then, is not that of simple multiplicity or of the multiculturalism of contact. Rather, it is post-plural vision of a composite world forever the result of borrowings and interchanges. In his view, such a habitation significantly resists the global vision of (say) Lévi-Strauss's Tristes tropiques (1955), with it's 1950s nostalgia for authentic human differences disappearing in an expansive commodity culture. Rather than being placed at the end of the world's many histories, the European narrative of a progressive monoculture is to be set beside the creolization of culture itself.

Jään miettimään mitä Strathern tarkoittaa itse kulttuurin kreolisaatiolla. Tässä tuntuu olevan yhteys siihen, mistä Virno yllä puhuu. Kulttuuri on entistä vähemmän viisasta ymmärtää kokonaisuudeksi, sillä yhä enemmän on "yksilöitä, jotka ovat jo tottuneet siihen, ettei heillä ole vakaita tapoja". Kun on tottunut siihen, että pysyvää on vain muutos, ei ole kokonaisuuksia luovia näkökulmia vaan vain kaikenlaista sekalaista sälää. "What is also new is the way we think about the hybridization. Texts that once celebrated the integration of cultural artefacts have been displaced by deliberate attention to the uniqueness of fragments. Creativity can only lie in their recombination."

Juurettomuuden käsite nojaa oletukseen, että on vakaita tapoja. Jos suurkaupunkilaisen elämässä eri puolilla maailmaa vakaat tavat ovat todella vähenemässä ja antamassa sijaa tottumukselle muutoksiin, aika moni käsitteellinen erottelu politiikkaa, kansainvälisyyttä, monikulttuurisuutta, kansallisuutta yms. koskevassa puheessamme on nyrjähtämässä. Juurettomuuden tullessa normaalitilaksi se menettää merkityksensä, sillä ei ole alkuperäistä juurtuneisuutta, johon verrattuna juurettomuus olisi jonkin tai ainakaan minkään olennaisen puuttumista.

Tämä kaikki on tietysti elitististä lörpötystä, suurin osa esimerkiksi pluralismia sivuavasta keskustelustahan on tukevasti juurtunut jonnekin 50-luvun multiin ja käsite-erotteluihin, joissa juurettomuudella on edelleen sijansa. Toisaalta kuitenkin käytännössä Mamani Keitan ja Marc Minellin yhteistyö ei perustu sille, että he ymmärtäisivät toistensa kulttuureita, vaan sille, että kumpikin on tottunut olemaan tekemisissä uuden ja vieraan kanssa. Ja kuten eilen illalla tuli todettua, Suomestakin löytyy nykyään yhtyeitä, jotka osaavat omaksua vieraiden kulttuurien rytmejä ja soittaa groovaten, ilman että musiikki tai soittajat tuntuisivat sijoiltaan juurituilta.

Vokatiivi

Farinata interrupts the conversing pair with the words: O Tosco, che per la città del foco vivo ten vai. ... This is an address, a vocative introduced by O, with a succeeding relative clause which, in comparison with the vocative, is decidedly weighty and substantial; and only then comes the request, which is again weighted down with reserved courtesy.

Luen Erich Auerbachin Mimesistä englanniksi. Dante-katkelma, josta Auerbach puhuu, löytyy Helvetin kymmenennestä laulusta. Vergilius ja Dante vaeltavat avonaisten hautojen keskellä, ja yhdestä haudasta yllättäen puoliksi esiin nouseva mies keskeytää kulkijoiden keskustelun. Keskeytyksen alku tässä vielä ensin italiaksi, sitten Eino Leinon suomentamana:

"O Tosco che per la città del foco
vivo ten vai così parlando onesto,
piacciati di restare in questo loco.

"Toskanan mies, mi sanoin kaunein kautta
tään tulikaupungin käyt elävänä,
sua pyydän tähän hetken seisahtumaan.

Auerbach kiinnittää huomionsa vokatiiviin ja sitä seuraaviin kolmeen määreeseen (per la città del foco vivo ten vai così parlando onesto) ja huomauttaa, että Vergilius olisi voinut hätkähtää tuota puhuttelua Danteakin enemmän jos olisi kuunnellut kunnolla, sillä puhuttelu ja määreet muistuttavat Vergiliuksen omia ilmauksia: "his own relative clauses after a vocative are perfectly beautiful and harmonious, to be sure, but never so concise and arresting."

Vokatiivi ei latinassa erotu selvästi, se näyttää yleensä nominatiivilta (pari poikkeusta on: Et tu, Brute). Danten ajan italian lukeminen tuottaa minulle tuskaa, mutta luullakseni siinä on samoin, eli Tosco, toskanalainen, on aivan samannäköinen nominatiivissa kuin puhuttelusijassakin ja sitä edeltävä O korostaa vokatiivia. Puhuttelu on siis suomennoksessa vähemmän alleviivattu kuin alkutekstissä. Minusta se on harmi. Toinen harmi on, ettei minulla ole Elina Vaaran suomennosta, sillä tahtoisin katsoa pitikö hän parempaa huolta tuosta vokatiivista.

Vokatiivi viehättää minua. Tapanani on ollut aloitella kirjeitä aina ajoin latinaksi voidakseni edes itse tietää käyttäneeni vokatiivia.

Olin maalla, tähtitaivas oli ihmeellinen. Terve, oi Linnunrata. Salve, Galactine. Nyt syön indonesialaisia inkiväärimakeisia, ne ovat hyviä.

Nostalgia

Do not suddenly break the branch, or
Hope to find
The white hart over the white well.
Glance aside, not for lance, do not spell
Old enchantments. Let them sleep.
'Gently dip, but not too deep',
Lift your eyes
Where the roads dip and where the roads rise
Seek only there
Where the grey light meets the green air
The Hermit's chapel, the pilgrim's prayer.

Istahdin uupuneena alas lehteilemään T. S. Eliotin runoja; tuon ylläolevan nimi on Usk. Päätin kirjoittaa tajutessani, etten voi ajatella viatonta paikkakuntaa ovelitta ajatuksitta, sillä siihen on muistaakseni viitattu joissain lukemissani goottilaisissa novelleissa, ja joka tapauksessa ainakin yhdessä lukeamassani goottilaisen romaanin parodiassa. Runon ja mielleyhtymien yhteisvaikutusta tehosti se, että jonkun oikun vuoksi punasin hetkeä aiemmin huuleni (teen niin hyvin harvoin) ja ikkunastani näkyy kiitävien pilvien raoista pilkahteleva täysikuu.

Kuinkakohan erilaisia käsityksiä eri ihmisillä on siitä, mitkä asiat sopivat täydellisesti yhteen?