Taidan vaihtaa blogin kuvausta

Tänään en aloita sitaatilla. Teeskentelen etten saisi mitään kiinnostavaa kirjoitettua kielioppitehtäväkirjasta; luulottelen, ettei teitä huvitaisi lukea Harry Potteria saksaksi, vaikka se minua huvittaakin, etenkin kun ymmärän sanoista oikeasti ehkä kymmenen prosenttia, mutta olen jo liki kirjan lopussa, vailla pulmia juonen seuraamisessa. Kirjoittaisin muista lukemisistani, mutten saa, työnantajat kieltävät, enkä toisaalta halua jostain syystä (miksi kummassa, minut on helppo tunnistaa eufemiatuksistani) luopua anonyymiudestani, ja osa lukemisistani tekisi jäljittämisen helpoksi. Kuitenkin tuntuu kirjoittavalta.

Siksi tämä saa nyt olla Berliini-päiväkirjakin.

Karl-Marx-Alleella on ihmeellisiä asuintaloja. Niiden takana alkaa hillitympi alue, joka oli viitisentoista vuotta sitten harmaata ja ankeaa, nyt kunnostettua ja vilkasta. Noiden Alleen palatsien takana ja lomassa on puiston ja pihan välimuotoja, kävelin siellä tänään. Syysvärit hohtivat esiin pilkahtelevan auringon valossa.

Useimmat kahvilat tarjoavat asiakkailleen langattoman verkon. Onneksi, sillä nettikahvilassa en viihtynyt eikä minulla ole vielä verkkoyhteyttä kotonani. Nyt täytyy vain muistaa tilata lisää juoavaa jos tarjoilijatytön ilme alkaa happamoitua.

Olen viimeisen viikon aikana unohtunut omaan rauhaani kaiken stressin kadottaen. Aika valuu, ja huomaan tekeväni taas asioita sen sijaan, että huolisin niistä. Tässä kahvilassa soi mukava musiikki, se piristi minut juuri kirjoittamaan muutaman sivun ja hahmottelemaan erään esipuheen rakenteen. Nyt alkoi soida se Massive Attackin kappale, josta tulee mieleen sukeltaminen, tai hiljainen sairaalahuone, jossa jonkun sydämen lyönnit ovat ainoa tapahtuma.

Kirjoitin vastikään kirjeessä eräälle ystävälleni paikanvaihdoksen merkityksestä. Siirtyminen jonnekin, jossa on ulkomaalainen, ei ole keino ravistella ajatuksiaan, vaan ajatusten ja urautumien sekoittamisen ilmaus. Ensin täytyy olla halu tehdä tilaa jollekin, jota ei tiedä vielä. Tilan tekeminen onnistuu missä vain, mutta selvä paikanvaihdos on uuden tilan avaamisen esitys. Pidän esimerkeistä, havainnollistuksesta ja konkreettiseksi tekemisestä, ne ovat makuuni. Silmääni viehättää ajatuksen ruumiillistus liikkeeksi. Muutto on siis varmaan taideteos. Berliiniinmuuttoperformanssi.

Olen hokenut samoja asioita viime aikoina. Se ei ole paha asia, ovathan ne asiat edistyneetkin hokemisesta, mutta nyt teen tilaa muulle. Toisella kädellä toki pyöritän myllyä, josta toivottavasti tulee tutkimuksen edistymistä, suomennoksia, apurahoja ja muuta mukavaa, mutta täksi talveksi otan toisen käteni muuhun käyttöön.

Toistosta voi tehdä uran. Jos toistettava asia on riittävän ison tai muuten oikean ihmisjoukon mielestä kiinnostava, toistosta syntyy ura lähes itsestään. Toisto voi olla hyödyllistä. Toistoa on myös oman kuopan kaivaminen tai oman hiekakasan pinoaminen, sellaisen, jonka kaikki tunnistavat juuri tuon ihmisen kuopaksi tai hiekkakasaksi. Mitä syvempi tai isompi se on, sen hienompaa. Totta kai, onhan minullakin oma tutkimusaiheeni, joka on tietysti kaikkia muita äärettömästi tärkeämpi, liittyy kaikkeen ja selittää vaikka mitä. En voi paneutua kaikkeen samalla intensiteetillä. Ehkä sovitan haluni harhailla välillä aivan muualla selittämällä, että harhailut tuovat tuoreita ajatuksia kasaani, joka muuten olisi tasasävyisempi?

Täälä on paljon graffiteja. Tarjoilijatyttö on sievä.

Päiväkirjamerkintä Berliinissä

There are four other lodgers in this flat. Next door to me, in the big front-room, is Frl. Kost. In the room opposite, over-looking the courtyard, is Frl. Mayr. At the back, beyond the living-room, is Bobby. And behind Bobby's room, over the bathroom, at the top of a ladder, is a tiny attic which Frl. Schroeder refers to, for some occult reason, as 'The Swedish Pavilion.' This she lets, at twenty marks a month, to a commercial traveller who is out all day and most of the night. I occasinally come upon him on Sunday mornings, in the kitchen, shuffling about in his vest and trousers, apologetically hunting for a box of matches.

Luen Christopher Isherwoodin Goodbye to Berliniä. Berliiniin muuttava vähävarainen ulkomaalainen ei nykyään asetu vuokraemännän hoiviin kuten kolmikymmenluvulla, vaan ilmoitettuaan asunnonkaipuusta verkossa hän saa vastauksen ennakkoluulottomalta nuorelta berliiniläiseltä, joka on valmis alivuokraamaan hänelle huoneen asunnostaan. Saavuin keskiviikkona, torstaina tapasin asuintoverini ja perjantaina muutin hotellista huoneeseeni. Yksi sen seinistä on maalattu pinkkiin vivahtavalla mutta tummemmalla punaisella. Värillä on varmasti nimi, mutten tiedä sitä. Tyttö on minua vuoden tai kaksi nuorempi, ja on tainnut käydä useammassa maassa kuin minä, mikä on harvinaista. Minä olen sentään asunut ulkomailla enemmän, mutta hän on asunut kauempana. Kiinassa. Saksalais-kreikkalainen kämppäkaverini osaa kiinaa ja soittaa Chopinia. Saan soittaa hänen pianoaan kun hän ei ole kotona.

Asun Friedrichshainissa. Kotitaloni nurkan takana kulkeva Simon-Dach-Straße on iltaisin baarien ja kahviloiden lempeästi valaisema. Katuvalot täällä ovat itäeurooppalaisen himmeät, iltaisessa Berliinissä on jotain joulun mieleen tuovaa.

Äitini kävi täällä muutaman päivän työmatkalla. Siinä missä Unter den Linden vaihtaa nimeä tullessaan museosaarelle, on kirkkoa vastapäätä Palast der Republik. Huomasimme, että siellä on näyttely. Rakennus on riisuttu kaikesta, mikä irtoaa, sen betoni on monin paikoin haurastunut syöpyneen näköiseksi ja sen sisäänkäyntitasanteen alla kasvaa pieniä puita. Liukuportaatkin on poistettu, jäljellä on koneluurankoja. Entisessä parkkihallissa esitettiin filmiltä makrokuvana kuinka ompelukoneen neula iskeytyy yhä lähemmäs ja lähemmäs kuollutta kärpästä, ja lopulta lävistää sen.

Ikkunastani näkyy vastapäisen talon kattoterasseja, ja niiden takaa kohoavia poppelinlatvoja. Jos siirryn sohvaltani lähemmäs lasia, voin kurkistaa vehreälle pihalle.