Kaksi tapaa selittää eroja
Istun paraikaa Oslossa kiusallisen kylmässä seminaarihuoneessa kuuntelemassa konferenssialustusta sivilisaation käsitteestä. Edellisen alustuksen jälkeisessä keskustelussa tuli ilmi jotain niin mieltäkiinnittävää, että haluan ainakin alkaa kirjoittaa siitä heti, vaikka julkaiseminen onnistuneekin vasta hotellilla.
Kuten kaikki tietysti tietävät, 1800- luvun lopun ja 1900-luvun alun historiantutkimuksessa vallitsi jonkinmoinen konsensus siitä, että kansojen kehitys muistuttaa ihmisyksilön kehitystä. Uskottiin, että kaikki ihmisyhteisöt kävivät kehityksensä aikana läpi samat vaiheet, ja varhaisia kehitysvaiheita voitiin verrata lapsuuteen. Primitiivien tutkiminen siis antoi tietoa myös oman kansan historiasta ja villiä voitiin verrata lapseen. Samaa ajattelutapaa voitiin soveltaa myös verrattaessa kansanosia toisiinsa: esimerkiksi Suomessa maaseudun väen ajattelua saatettiin kutsua keskiaikaiseksi. He eivät vielä olleet kehittyneet yhtä pitkälle kuin kaupunkien sivistyneistö. Toivoa kuitenkin oli, kansanvalistuksella saatettiin kohottaa kansan kehitystasoa.
Eräs saksalainen professori kuitenkin kertoi äsken, että ainakin Britanniassa tämä käsitys muuttui siirtomaavallan vahvistuessa. Siirtomaiden väkeä ei enää verrattukaan lapsiin, vaan naisiin. Toisin sanoen luovuttiin kaikille saman kehityspolun ajatuksesta: lapsi voi toivoa kehittyvänsä täysivaltaiseksi aikuiseksi, naisella tätä toivoa ei ollut. Kuten naiset, myös siirtomaat kuuluivat luonnostaan holhottaviksi. Sain myös kuulla, että suomalaisessa historiankirjoituksessa tätä käsitystä ei koskaan omaksuttu: se olisi asettanut kyseenalaiseksi oliko Suomen mahdollista tulla Euroopan suurten valtojen kaltaiseksi oikeaksi, täysin kehittyneeksi kansakunnaksi.
Viime vuoden lopulla eräässä evoluutioaiheisessa konferenssissa puhuttiin rasismin kehityksestä Euroopassa 1800-luvulla. Varhaisemman käsityksen mukaan ihmisrodut olivat sopeutumia erilaisiin ilmastoihin. Kristillinen käsitys ihmisten ykseydestä tuki tätä ajatusta: niin ulkoiset kuin henkisetkin rotupiirteet, joita toki määriteltiin tarkasti, eivät olleet essentiaalisia eroja, vaan pikemminkin osoituksia ihmisen mukautuvaisuudesta: tietyt piirteet olivat hyödyllisiä tietyissä oloissa, joten niissä eläville ihmisille kehittyi pikku hiljaa noita piirteitä. Oli täysin mielekästä pohtia monenko sukupolven aikana Saksaan siirrettyjen mustaihoisten afrikkalaisten jälkeläiset vaalenisivat ja vakavoituisivat saksalaisiksi. 1900-luvun puolella tällaiset kysymykset eivät enää vaikuttaneet mielekkäiltä.
Minulla on jo monen vuoden ajan ollut hieman perverssi tapa etsiä verkosta luettavakseni ihmisten pohdintoja omasta mielenterveydestään. Kuten kaikki aiheesta jotain tietävät tietävätkin, psykologisoivat selitykset ovat viime aikoina olleet vastatuulessa, persoonallisuushäiriöillä selittäminen taas kasvussa. En tiedä missä määrin tämä pätee jos tarkastellaan oikeita, lääkäreiden tekemiä diagnooseja, mutta muutos on selvä kun tarkastellaan populaaria mielenterveysongelmien selittämistä, ja satun olemaan kiinnostunut nimenomaan siitä. Poikkeava käytös ei enää johdu lapsuuden ongelmista, vaan sen syy on ollut läsnä jo kohdussa. Koska vika on synnynnäinen, se ei myöskään ole korjattavissa, terapia on turhaa.
Rinnastus on tietysti selvä: terapia, lapsivertaukset ja kansanvalistus edustavat tässä yhtä, naisvertaukset ja persoonallisuushäiriöselitykset toista selittämisen tapaa. Kutsutaan nyt tässä ensimmäistä humanistiseksi, toista essentialistiseksi tavaksi selittää (enimmäkseen ikäviksi koettuja) eroja. En erityisemmin pidä kummastakaan.
Humanistisessa selityksessä on olemassa edistyvä tai malliesimerkiksi sopiva, oikea edistymisen tapa. On tietty, määritelty ihmisyys, jota kohti kaikki kulkevat ja jonka kaikki ainakin periaatteessa kykenevät saavuttamaan. Historiantutkimuksessa tämä merkitsi aikanaan sitä, ettei hyväksytty ajatusta samanaikaisista, toisistaan poikkeavista kehityslinjoista. Nykyään tuntuu selvältä, etteivät kaikki kansakunnat toista historiassaan juuri niitä linjoja, joita voidaan tunnistaa Ranskan, Saksan tai Ison-Britannian historiasta, eikä tämä eroavuus merkitse kehityshäiriötä. Ei ole lapsuuttaan eläviä ihmisyhteisöjä tai kulttuureita. 1800-luvun rotuajattelussa nähdään toki useita toisistaan poikkeavia ihmisyyden muotoja, mutta siinäkin taustalla on humanistinen ajatus yhdestä ihmisyydestä: eri olosuhteissa se manifestoituu eri tavoin (ja jotkut olosuhteet voivat olla epäotollisia, joten ääri-ilmastojen ihmiset eivät kehittyneet yhtä pitkälle kuin ilmastoltaan suotuisan Keski-Euroopan asukkaat), mutta erot eivät olleet ikuisia, ikuista oli vain yhdistävä ihmisyys. Ihmisystävän tehtävä tietysti oli auttaa huonommissa oloissa eläneitä lähemmäs kaikkia yhdistävän potentiaalin aktualisoitumista. Haluttomuus sopeutua ohjattavaksi (tai analysoitavaksi, jos palaamme psykologisointeihin) tulkitaan muutosvastarinnaksi ja kyvyttömyydeksi ymmärtää omaa hyvää.
Essentiaalisen selittämisen yhdistää tietysti helposti natseihin ja auttamatta viallisiksi katsottujen ihmisten tuhoamiseen, mutta tulee muistaa myös kaikenlainen aristokratia-ajattelu, siirtomaavalta ja myöhemmin apartheid: essentiaalinen erojen selittäminen ja siihen yleensä liittyvät hierarkiat voivat johtaa toisenlaisten vainoon tai eristäytymiseen, mutta usein myös vaihtelevissa määrin holhoavaan hallitsemiseen, milloin itsensä ylemmiksi katsovilla vain on siihen edellytyksiä. Naisetkin olivat 1800-luvun brittien silmissä luontojaan holhottavia, eikä heitä sen tähden tullut kohdella mitenkään huonosti – se on sitten toinen juttu, että minä pitäisin holhottavaksi joutumista huonona kohteluna. Itse asiassa minusta on kummallista, että humanistia pidetään jotenkin essentialistia holhoavampana. Kummastakaan tässä hahmottelemastani selitystavasta ei näet mitenkään väistämättä seuraa ymmärtäväisen holhoava tai rankaiseva suhtautuminen normista poikkeaviin: esimerkiksi persoonallisuushäiriöinen voidaan hyvin tulkita syyntakeettomaksi, holhoamista tarvitsevaksi.
Nyt olen jo hotellilla. Taidan julkaista tämän ja piipahtaa katsomassa kaupungin keskustaa kun vielä ehdin.
Kuten kaikki tietysti tietävät, 1800- luvun lopun ja 1900-luvun alun historiantutkimuksessa vallitsi jonkinmoinen konsensus siitä, että kansojen kehitys muistuttaa ihmisyksilön kehitystä. Uskottiin, että kaikki ihmisyhteisöt kävivät kehityksensä aikana läpi samat vaiheet, ja varhaisia kehitysvaiheita voitiin verrata lapsuuteen. Primitiivien tutkiminen siis antoi tietoa myös oman kansan historiasta ja villiä voitiin verrata lapseen. Samaa ajattelutapaa voitiin soveltaa myös verrattaessa kansanosia toisiinsa: esimerkiksi Suomessa maaseudun väen ajattelua saatettiin kutsua keskiaikaiseksi. He eivät vielä olleet kehittyneet yhtä pitkälle kuin kaupunkien sivistyneistö. Toivoa kuitenkin oli, kansanvalistuksella saatettiin kohottaa kansan kehitystasoa.
Eräs saksalainen professori kuitenkin kertoi äsken, että ainakin Britanniassa tämä käsitys muuttui siirtomaavallan vahvistuessa. Siirtomaiden väkeä ei enää verrattukaan lapsiin, vaan naisiin. Toisin sanoen luovuttiin kaikille saman kehityspolun ajatuksesta: lapsi voi toivoa kehittyvänsä täysivaltaiseksi aikuiseksi, naisella tätä toivoa ei ollut. Kuten naiset, myös siirtomaat kuuluivat luonnostaan holhottaviksi. Sain myös kuulla, että suomalaisessa historiankirjoituksessa tätä käsitystä ei koskaan omaksuttu: se olisi asettanut kyseenalaiseksi oliko Suomen mahdollista tulla Euroopan suurten valtojen kaltaiseksi oikeaksi, täysin kehittyneeksi kansakunnaksi.
Viime vuoden lopulla eräässä evoluutioaiheisessa konferenssissa puhuttiin rasismin kehityksestä Euroopassa 1800-luvulla. Varhaisemman käsityksen mukaan ihmisrodut olivat sopeutumia erilaisiin ilmastoihin. Kristillinen käsitys ihmisten ykseydestä tuki tätä ajatusta: niin ulkoiset kuin henkisetkin rotupiirteet, joita toki määriteltiin tarkasti, eivät olleet essentiaalisia eroja, vaan pikemminkin osoituksia ihmisen mukautuvaisuudesta: tietyt piirteet olivat hyödyllisiä tietyissä oloissa, joten niissä eläville ihmisille kehittyi pikku hiljaa noita piirteitä. Oli täysin mielekästä pohtia monenko sukupolven aikana Saksaan siirrettyjen mustaihoisten afrikkalaisten jälkeläiset vaalenisivat ja vakavoituisivat saksalaisiksi. 1900-luvun puolella tällaiset kysymykset eivät enää vaikuttaneet mielekkäiltä.
Minulla on jo monen vuoden ajan ollut hieman perverssi tapa etsiä verkosta luettavakseni ihmisten pohdintoja omasta mielenterveydestään. Kuten kaikki aiheesta jotain tietävät tietävätkin, psykologisoivat selitykset ovat viime aikoina olleet vastatuulessa, persoonallisuushäiriöillä selittäminen taas kasvussa. En tiedä missä määrin tämä pätee jos tarkastellaan oikeita, lääkäreiden tekemiä diagnooseja, mutta muutos on selvä kun tarkastellaan populaaria mielenterveysongelmien selittämistä, ja satun olemaan kiinnostunut nimenomaan siitä. Poikkeava käytös ei enää johdu lapsuuden ongelmista, vaan sen syy on ollut läsnä jo kohdussa. Koska vika on synnynnäinen, se ei myöskään ole korjattavissa, terapia on turhaa.
Rinnastus on tietysti selvä: terapia, lapsivertaukset ja kansanvalistus edustavat tässä yhtä, naisvertaukset ja persoonallisuushäiriöselitykset toista selittämisen tapaa. Kutsutaan nyt tässä ensimmäistä humanistiseksi, toista essentialistiseksi tavaksi selittää (enimmäkseen ikäviksi koettuja) eroja. En erityisemmin pidä kummastakaan.
Humanistisessa selityksessä on olemassa edistyvä tai malliesimerkiksi sopiva, oikea edistymisen tapa. On tietty, määritelty ihmisyys, jota kohti kaikki kulkevat ja jonka kaikki ainakin periaatteessa kykenevät saavuttamaan. Historiantutkimuksessa tämä merkitsi aikanaan sitä, ettei hyväksytty ajatusta samanaikaisista, toisistaan poikkeavista kehityslinjoista. Nykyään tuntuu selvältä, etteivät kaikki kansakunnat toista historiassaan juuri niitä linjoja, joita voidaan tunnistaa Ranskan, Saksan tai Ison-Britannian historiasta, eikä tämä eroavuus merkitse kehityshäiriötä. Ei ole lapsuuttaan eläviä ihmisyhteisöjä tai kulttuureita. 1800-luvun rotuajattelussa nähdään toki useita toisistaan poikkeavia ihmisyyden muotoja, mutta siinäkin taustalla on humanistinen ajatus yhdestä ihmisyydestä: eri olosuhteissa se manifestoituu eri tavoin (ja jotkut olosuhteet voivat olla epäotollisia, joten ääri-ilmastojen ihmiset eivät kehittyneet yhtä pitkälle kuin ilmastoltaan suotuisan Keski-Euroopan asukkaat), mutta erot eivät olleet ikuisia, ikuista oli vain yhdistävä ihmisyys. Ihmisystävän tehtävä tietysti oli auttaa huonommissa oloissa eläneitä lähemmäs kaikkia yhdistävän potentiaalin aktualisoitumista. Haluttomuus sopeutua ohjattavaksi (tai analysoitavaksi, jos palaamme psykologisointeihin) tulkitaan muutosvastarinnaksi ja kyvyttömyydeksi ymmärtää omaa hyvää.
Essentiaalisen selittämisen yhdistää tietysti helposti natseihin ja auttamatta viallisiksi katsottujen ihmisten tuhoamiseen, mutta tulee muistaa myös kaikenlainen aristokratia-ajattelu, siirtomaavalta ja myöhemmin apartheid: essentiaalinen erojen selittäminen ja siihen yleensä liittyvät hierarkiat voivat johtaa toisenlaisten vainoon tai eristäytymiseen, mutta usein myös vaihtelevissa määrin holhoavaan hallitsemiseen, milloin itsensä ylemmiksi katsovilla vain on siihen edellytyksiä. Naisetkin olivat 1800-luvun brittien silmissä luontojaan holhottavia, eikä heitä sen tähden tullut kohdella mitenkään huonosti – se on sitten toinen juttu, että minä pitäisin holhottavaksi joutumista huonona kohteluna. Itse asiassa minusta on kummallista, että humanistia pidetään jotenkin essentialistia holhoavampana. Kummastakaan tässä hahmottelemastani selitystavasta ei näet mitenkään väistämättä seuraa ymmärtäväisen holhoava tai rankaiseva suhtautuminen normista poikkeaviin: esimerkiksi persoonallisuushäiriöinen voidaan hyvin tulkita syyntakeettomaksi, holhoamista tarvitsevaksi.
Nyt olen jo hotellilla. Taidan julkaista tämän ja piipahtaa katsomassa kaupungin keskustaa kun vielä ehdin.
Tunnisteet: historia, holhottavaksi joutuminen, ihmiskäsitys, kansallisuus, luonnollisuus, suhtautuminen toisiin, tiedepolitiikka, universaalius
12 Comments:
Erinomainen kirjoitus. Lukisin mielelläni sinulta pohdintoja siitä, miksi erilaiset enemmän tai vähemmän essentialistiset selitysmallit tuntuvat säilyvän hengissä kaikkein parhaiten ns. luonnontieteelliseen maailmankuvan (joka ei valitettavasti sulje pseudotiedettä ulkopuolelleen niin itsestään selvästi kuin sen kannattajat useasti kuvittelevat) sateenvarjon suojissa.
Ilmastosta ja roduista tuli mieleen Gilberto Freyre ja lusotropikalismi, joka ainakin joissain piireissä on Lusitaniassa vieläkin voimissaan. Portugalin diktaattori Salazar muokkasi brasilialaisen Freyren teorioita omiin tarkoitusperiinsä joskus 1900-luvun puolenvälin paikkeilla. Pääidea oli, että portugalilaiset olivat muihin verrattuina "lempeitä" ja hyviä siirtomaaisäntiä, sillä he olivat sopeutuneita lämpimiin olosuhteisiin. Toisin kuin britit ja muut.
"Lempeys" on tietenkin pitkälti bullshittia, mutta on kaiketi totta, että portugeesit sekoittuivat jossain määrin paikalliseen väestöön (=ottivat paikallisia naisia), kun taas britit pysyivät omissa oloissaan.
Jos essentialismi ei käy, olisi kiinnostavaa kuulla aidoista ei-essentialistisista ajattelutavoista: siis sellaisista selitystavoista, jotka eivät ole vain essentialismin rituaalista kieltämistä. Jos tällaisia ei löydy, essentialismi tulee aina saamaan default-voiton.
Kenties ajattelutavoissa ei voi olla muuta ei-essentialistista kuin älyllinen uteliaisuus ja tämän uteliaisuuden jäntevoittamä skeptisyys ennakkoluuloja, essentialistisia luutumia ja dogmaattista laiskuutta sekä näihin liittyviä perusteettomia yksinkertaistuksia ja yleistyksiä, kategoria- ja mittakaavavirheitä, näennäisselityksiä yms. yms. kohtaan. Olemuksellisesti ei-essentialistista ei ole mieltä tavoitella.
timo:
"skeptisyys ennakkoluuloja, essentialistisia luutumia ja dogmaattista laiskuutta sekä näihin liittyviä perusteettomia yksinkertaistuksia ja yleistyksiä, kategoria- ja mittakaavavirheitä, näennäisselityksiä yms. yms. kohtaan."
Onpa arvottavaa kieltä. Huomaa että essentialisti on hyvässä uskossa vaikkapa ihmisluonnon olemassaolon suhteen. Hän tutkii siitä lähtökohdasta, eikä varmaan ole sen ennakkoluuloisempi, laiskempi,tyhmempi kuin ei-esentialistikaan.
1. Arvottavaa totta kai; eikö kyse ole normatiivisesta epistemologiasta? Myönnän, että ajattelin lähinnä vulgaariessentialismia (jolla on poliittisia merkityksiä rasismin oikeutuksena ym.).
2. Hyvästä uskosta: eikö ihmisluonto kannattaisi siirtää reflektoimattoman lähtökohdan asemasta edes postulaatiksi?
http://www.adressit.com/omata
Ajattelin, että jotakuta täällä saattaisi kiinnostaa.
Kiitos kehuista, Timo. En kuitenkaan ole aivan varma siitä, viihtyvätkö essentiaaliset selitysmallit parhaiten ns. luonnontieteellisen maailmankuvan sateenvarjon suojissa. Siltä kyllä helposti näyttää tällä hetkellä Suomessa, mutta toisaalta jos vertailukohdaksi ottaa esim. uskonnollisen ajattelun, tilanne on toinen. Täytyy miettiä asiaa.
Joakim, en ollutkaan kuullut lusotropikalismista, kiitos siis että kerroit! Ranskalaisetkin siirtomaaisännät sekoittuivat paikalliseen väestöön, espanjalaiset ilmiselvästi myös, britit olivat se muista poikkeava sakki, joiden verenperintöä näkyy vanhoissa siirtomaissa yllättävän vähän.
Matti, eikös tuo humanistinen erojen selittäminen ole historian saatossa ollut ihan menestyksekäs vaihtoehto essentialistiselle erojen selittämiselle? Tietysti humanistiseen ajatteluunkin sisältyy painavaa essentialismia, oletus ihmisiä yhdistävästä olemuksesta.
En oikeastaan haluaisi käyttää sanaa "essentialismi" sinällään, se on sekava. Siksi puhuinkin tässä vain essentialistisesta (ikäviksi koettujen) erojen selittämisen tavasta. Jos puhutaan pelkästä essentialismista, kirjoituksessani tekemäni ero tosiaan hämärtyy, kuten taisi käydä keskustelussanne, Matti ja Timo. Sen voi tietysti antaa hämärtyä, ei siinä mitään, se voi olla jopa aiheellista. Enkä minäkään ole keksinyt tomivia erojen selittämisen tapoja, jotka eivät olisi joko humanistisia tai essentialistisia (siinä mielessä kuin käytin noita sanoja kirjoituksessani), eli jossain mielessä essentialistisia. Tämä voi liittyä jotenkin siihen, millaista selittäminen on ja mitä tarpeita se palvelee.
Anonyymi, kiitos kikatuttavasta linkistä. En minäkään suuremmin välitä sanasta "omata", mutta addressi, jossa vastustetaan sen "hyväksymistä" on hämmentävän absurdi ja tuntuu ilmentävän hellyttävää auktoriteettiuskoa. Kieli nyt ei vain toimi sillä tavalla kuin tuossa addressissa oletetaan.
En usko, että luonnontieteellinen maailmankuva on kovin olemuksellisesti essentialismia suosiva, mutta ainakin populaarilla tasolla ja ainakin Suomessa tuo kytkös on olemassa; olisi hauska saada selville, onko kansanomaisessa tavassa ymmärtää tiede ja tieteellisyys joitain kiinnostavia erityispiirteitä. Moderneissa sekulaareissa oppiriidoissa on helppo nähdä jäänteitä entisajan uskonkiistoista, joten ei tunnu ollenkaan mahdottomalta ajatella, että paikallisista uskonnollisista ajattelutavoista on voinut periytyä yhtä sun toista.
(Varmennesana locke!)
Eufemia, täsmennyksesi oli todella hyvä. Ismin tms. abstraktin käsitteen irtoaminen käyttöyhteydestään ja muuttuminen yleiskäyttöiseksi leimakirveeksi tapahtuu hyvin helposti, uskaltaisinko miltei sanoa itsestään.
"miltei sanoa" po. "sanoa miltei"
Taisinpa ajatella, että melkein uskaltaisin sanoa, mutta sanat ja fraasit eivät pysyneet aatoksen perässä.
(bilesses!?)
Luulen, että essentialistisen ja humanistisen selittämisen eroa ei voi oikein selittää essentialistisesti ilman että ei-essentialistisen selityksen essenssi pelkistyy silloin ei-essentialismiksi. Kun se ei vaan ole essentialistista, niin ei sitä voi sellaiseksi selittää.
Satuin juuri kirjoittamaan oikeastaan samasta erosta melko poikkeavassa koneteksissa: ohjelmoijien tuottavuuserojen selittämisessä. Yleinen tapa ajatella sitä on, että jotkut ohjelmoijat nyt van ovat 5-10-100 kertaa tuottavampia kuin jotkut muut ja se nyt vaan menee niin. Kannattaa palkata oikeat työntekijät. jonkinlaista naivia essentialismia siis
Alan G. Carter sen sijaan lähtee siitä, että suuri tuottavuus perustuu mielentilaan, joka on kaikkien saavutettavissa, mutta jonka olemassaoloakaan suuri(n) osa ihmisistä ei pysty käsittämään, enne kun heitä on opetettu siihen. Siitä ei selitys paljon humanistisemmaksi muutu.
Mielenkiintoisesti nuo vastapoolit ovat lähes stereotyyppisiä esimerkkejä kuvaamistasi selitystavoista.
Lähetä kommentti
<< Home