Matkakirjoittamisesta

Erityisesti minua tuolloin, noilla vainajien leposijoilla, ihmetytti se seikka, ettei hautakivissä näkynyt ainuttakaan kirjoitusta, joka olisi ollut peräisin aiemmalta ajalta kuin kuusi tai seitsemänkymmenluvulta. Selityksen löysin muutaman kuukauden kuluttua, kun luin tutkimuksen Korsikan omituisista oloista, verikostosta ja rikollisjärjestöistä – englantilaisen kollegani Stephen Wilsonin mielestäni monella tapaa esimerkillisen tutkimuksen, jossa tekijän laaja, monivuotisen tutkimustyön tuloksena kertynyt aineisto esitetään lukijalle erittäin huolellisesti, selkeästi ja liioittelematta. Syynä siihen, ettei hautakivissä näkynyt kuolinpäiviä edes 1900-luvun alusta, ei suinkaan, kuten alkuun kuvittelin, ollut vanhojen hautojen vähittäinen ja yhä yleistynyt hylkääminen sen paremmin kuin sekään että Pianassa oli aiemmin ollut toinenkin hautauspaikka; ei, vaan kaikki johtui siitä, että Korsikassa oli ylipäänsä vasta 1800-luvun puolivälissä alettu viranomaisten määräyksestä perustaa hautausmaita, joita väestö vielä pitkään vierasti ja vastusti.

Sebaldin Merkintöjä Korsikasta täyttää matkakerronnalle idiosynkraattisten mieltymysteni tähden asettamani vaatimukset. Idiosynkrasia, Uuden suomalaisen sivistyssanakirjan mukaan 1. lääk. yliherkkyys tietylle aineelle 2. yksilöllinen käyttäytymispiirre. Kumpikin merkitys kuvaa matkakerrontamakuani osuvasti, joskaan yliherkkyys ei ole lääketieteellistä lajia.

Tyhjä, irrallinen aika on keskeinen osa matkustamista. Ja juuri siitä Sebald aloittaa; hän kävelee ensimmäisen esseen ensimmäisellä sivulla pikkukaupungin kujilla sen kummempaa suunnitelmaa vailla. Pois ei pääse, kaikki tekemistä odottava odottaa jossain muualla. Päämäärättömyys vieraassa ympäristössä saa huomiokyvyn kuin sellaisen seitinohuen humalan valtaan, jonka voi kokea vain kuumana iltapäivänä. Matkaaja on hereillä ja kiireetön, mieli hajaantuu harhailemaan, ja ympäristön yksityiskohdat hehkuvat. Huomio kiinnittyy johonkin. Siitä jostakin lähtee puro, jonka kyytiin kiireetön matkaaja – tai kertoja tai esseen puhuja – laskee ajatuksensa.

Matkaaja on mieluiten yksin; ainakin kertojan tai puhujan on syytä olla matkallansa yksin. En tarkoita, etteikö matkustaminen muiden kanssa olisi miellyttävää. Mutta se, mikä matkustamisessa on niin keskeistä, että siitä kannattaa kirjoitaa, tapahtuu yksilössä. Siksi olen yliherkkä matkakertomusten henkilökavalkadeille. Matkaaja on irrallaan vain ollessaan irrallaan myös muista ihmisistä; ja juuri irrallisuudesta syntyy kirjoittamisen arvoista matkakerrontaa. Eivätkä muut ihmiset ole Sebaldin esseissä läsnä kuin ajatuskulkuja sattumalta sysivinä sivuhenkilöinä tai kaupan kassajonossa kohdattuina enteinä tulevasta pahasta.

Sebaldin tekstit eivät ole valmiita. Hän kuoli, ja tämäkin kokoelma on harsittu kasaan hänen jälkeenjääneistä kirjoituksistaan. Keskeneräisyys saattaa jopa voimistaa kirjan viehättävyyttä; en tiedä, solahtelisiko viimeistelty essee yhtä vaivatta korsikalaiselta hautausmaalta kansatieteellisten huomioiden kautta puhujan omiin kokemuksiin aaveista.