Liian pitkälle venytetty

Disciplines, this suggests, are cartels that organize markets for the production and employment of students by excluding those job-seekers who are not products of the cartel. They arise under various conditions, but the main condition is that there is a market to cartelize. But disciplines are peculiar cartels: Since they are the consumers of what they produce, they are unconcerned with prices. And they have no incentive to limit internal competition, for departments benefit from competition as consumers more or less as much as they do as producers.

Tai sitten tieteenalat eivät kerta kaikkiaan muistuta kartelleja. Luimme eräässä seminaarissa Stephen Turnerin artikkelin "What are Disciplines". Turner vertaa artikkelissaan tieteenaloja kartelleihin ja venyttää taloustieteestä omaksumiaan jäsennystapoja aina artikkelin loppuun saakka – vaikka joutuukin jo kuudennella sivulla myöntämään, että vähän erikoislaatuisiahan nämä kartellit ovat. Seminaarissa todettiin, että kiltajärjestelmä olisi parempi vertailukohta.

Olen lukenut viime aikoina myös Philip Kitcherin kirjaa Abusing Science: The Case against Creationism. Hän hahmottelee siinä oman näkemyksensä hyvän tieteen kriteereistä. Hän korostaa muun muassa unifikaatiota: hyvä tiede on sellaista, jossa ei ratkaista jokaista vastaan osuvaa ongelmaa eri tavoin, vaan käytössä on yksi tai muutama monaalle sopiva ongelmanratkaisustrategia. Esimerkiksi Newtonin laeilla pystytään ratkaisemaan suunnattoman paljon monenlaisia ongelmia.

Kun tällainen monaalle soveltuva ongelmanratkaisustrategia kerran keksitään, sitä halutaan tietysti käyttää. Taloustieteen ongelmanratkaisustrategioita on viime vuosikymmeninä koetettu soveltaa myös sellaisiin tutkimuskohteisiin ja kysymyskenttiin, joita ovat yleensä tutkineet aivan muut kuin taloustieteilijät. Tällaista alarajojen yli marssimista on sitten moitittu tieteelliseksi imperialismiksi. Kuten Uskali Mäki huomauttaa, toimivan ongelmanratkaisustrategian soveltaminen uusille alueille voi olla täysin perusteltua – jos se edelleen toimii. Jos se ei toimi, muuttuu touhu äkkiä huonoksi tieteeksi.

Oletetaan, että hyvä tiede tosiaan onnistuu ratkomaan paljon ongelmia muutamalla ongelmanratkaisustrategialla. Tokihan tutkijat siis koettavat venyttää strategioitaan epätodennäköisiinkin suuntiin: onnistuminen todistaisi heidän tieteensä hyväksi. Toisaalta jos venyttäminen luontuu yhtä huonosti kuin minulta nyt tämän venyttämiskielikuvan käyttö, saatetaan päätyä tuottamaan lööperiä.

Tämä ei vielä olisi ongelma. Ideoita täytyy testata, ja välillä testaaminen johtaa havaintoon, että ei nyt oikein onnistunut. Ongelmiin päädytään vasta jos asiaan sekoittuu valtakysymyksiä eikä epäonnistumista tunnisteta. Jotkut tieteenalat ovat vaikutusvaltaisempia kuin toiset, ja vaikutusvaltaisten alojen ongelmanratkaisustrategioita koetetaan usein soveltaa suunnilleen kaikkeen, mikä mieleen juolahtaa. Esimerkiksi taloustieteen ongelmanratkaisutapoja tosiaan sovelletaan nykyään sinne sun tänne. Vaarana on, että sovellukset hyväksytään alan vaikutusvallan vuoksi eikä siksi, että strategiat toimisivat. Tuloksia väitetään aivan erityisen hyväksi tiedoksi, vaikka samasta aiheesta olisi tarjolla parempaakin tietoa. Toisin sanoen lopulta saatetaan päätyä tilanteeseen, jossa samat ongelmanratkaisustrategiat ovat aivan mainiota tiedettä tiettyjen sovelluskohteiden kohdalla, mutta toisaalla ne alkavat muistuttaa pseudotiedettä.

Kitcher pyrkii kriteereillään kuvaamaan, mikä erottaa tieteen pseudotieteestä. Unifikaation korostamisessa on kuitenkin omat vaaransa.