Pinnan pinnallisesta sivuuttamisesta

As opposed to Popper the methodology of scientific research programmes does not offer instant rationality. One must treat budding programmes leniently: programmes may take decades before they get off the ground and become empirically progressive. Criticism is not a Popperian quick kill, by refutation. Important criticism is always constructive: there is no refutation without a better theory. Kuhn is wrong in thinking that scientific revolutions are sudden, irrational changes in vision. [The history of science refutes both Popper and Kuhn: ] On close inspection both Popperian crucial experiments and Kuhnian revolutions turn out to be myths: what normally happens is that progressive research programmes replace degenerating ones. 

Keskustelin vastikään erään älyllisesti intensiivisen ihmisen kanssa ja koetin luonnehtia hänelle Imre Lakatosin näkemystä tutkimusohjelmien progressiivisuudesta kriteerinä, jolla voimme erottaa tieteen pseudotieteestä. Hän tuskin malttoi odottaa että vedin henkeä (tuttu tunne, minäkin saatan hyökätä äänneen innostuessani keskustelusta). Keskustelukumppanini kiirehti kertomaan riemastuneen ihmetyksensä, kuinka täydellisesti Lakatosin näkemys (minun kertomanani, tietysti) ilmentää liberaalia jatkuvan muutoksen ja edistyksen ihannetta. Minun mielestäni hän ohitti sen mitä Lakatos sanoo, ja hyökkäsi suoraan mahdolliseen selityskertomukseen, joka jollain pintaa syvemmällä tasolla paljastaisi miksi Lakatos todellisuudessa sanoo kuten sanoo.

Tänään kuuntelin keskustelua siitä, pitäisikö kirjailijan ottaa huomioon evoluutiopsykologian, kognitiotieteen, neurotieteiden yms. tarjoama kuvaus ihmisestä. Proosassahan pyritään usein luomaan henkilöhahmoja, joiden kehitys seuraa ymmärrettäviä ja eläydyttäviä, eli yksilötasolla johdonmukaisilta tuntuvia kausaaliketjuja. Mainitut tieteenalat kyseenalaistavat melkoisen osan psykologisista arkioletuksistamme: todellisuudessa yksilöt paljolti vain kuvittelevat psykologisia kuasaaliketjuja, joita proosakin sitten valheellisesti toistaa.

Joskus aikanaan kun olin vielä hyvinkin kiinnostunut fenomenologiasta, kohtasin hyvän luonnehdinnan tietyistä luonnontieteellisistä selityksistä (tai luonnontieteellisten selitystarinoiden tarjoaman mallin mukaisista selityksistä): ne sivuuttavat ilmiön ja hyökkäävät sen selitykseen. Sittemmin olen todennut, ettei tämä ele ole minkään yhden teoreettisen suuntauksen etuoikeus. Fenomenologitkin käyvät toisten suuntausten kysymyksenasettelujen kimppuun toteamalla, että todellisuudessahan tässä asiassa on kyse jostain aivan muusta, jonka me osaamme paljastaa.

Todellisuudessa pinnan ohittaminen on paha virhe. Pinta kuin pinta on kiinnostava sinällään. Se pinta, jolla eläydyttävät yksilökuvaukset liikkuvat, on äärettömän kiinnostava ja siltä löytyy suunnaton määrä sen rajojen sisällä pysyviä lainalaisuuksia ja avoimia kysymyksiä. Imre Lakatosin argumentaatio on äärimmäisen kiinnostavaa kun kuuntelee mitä hän itse ilmoittaa tekevänsä. Myös eri poliittisiin suuntauksiin liittyvät tyypilliset narratiiviset rakenteet ovat kiinnostavia, ja niin ovat kirjallisuuskeskustelussa mainittujen tieteenalojen kysymyksetkin.

Jokainen näistä pinnoista voidaan sivuuttaa ja hyökätä suoraan syvemmälle. Poliittisen taustaideologian paljastamisen ele voidaan selittää: se voi olla esimerkiksi maneeri, johon tietyntyyppiseen teoriaan mieltynyt ihminen on jumiutunut. Hän projisoi käsiteltävän asian taustalle poliittisen ideologian ja on sitten tyytyväinen, sillä teko tuottaa hänelle miellyttävää ymmärtämisen tunnetta. Evoluutioselitystä alati hakeva ihminen saattaa tehdä jotain samankaltaista, hän vain suosii toisenlaista selitystarinatyyppiä. Ja luonnontieteellisen mallin mukaista selittämistä väheksyvä fenomenologi voidaan tulkita vaikkapa turhautuneeksi filosofiksi, joka kokee alemmuudentunnetta luonnontieteiden edessä ja siksi esittää ymmärtävänsä itse jotain syvempää. Kaikki nämä pinnan hylkäävät ja syvemmälle hyökkäävät tulkinnat ovat turhanpäiväisiä.

Todellisuudessa pitäisi malttaa pysähtyä pintaan. Kuunnella argumenttia sinällään, ei etsiä piilomerkityksiä. Koettaa hahmottaa ilmiö. Olen lukenut paljon humanististen ja yhteiskuntatieteellisten alojen väitöskirjoja, ja parhaita ovat ne, joissa kirjoittaja on malttanut pysähtyä kuvaamaan aineistoaan ja kertomaan yksityiskohtaisesti, millainen hänen tarkastelemansa ilmiö on. Toki väitöskirjassa useimmiten kuuluu upottaa tarkasteltava asia tulkintakehikkoon, ja on olennaista tarjota muitakin kuin välittömästi näkyviä selityksiä, paljastaa ei niin ilmeisiä kausaaliketjuja. Se on kuitenkin mahdollista vasta kun tuntee aiheensa pinnan ja ymmärtää mitä sillä tapahtuu. Jos opettaisin väitöskirjan kirjoittamisen retoriikkaa, toistaisin jokaisen luennon aluksi, että jokainen lukija on lähtökohtaisesti loputtoman paljon kiinnostuneempi tutkimusaiheen oppineesta, vahvasti aineistontuntemukselle perustuvasta kuvauksesta kuin tutkijan tekemistä tulkinnoista. Tutkijakirjoittajan on saatava lukija luottamaan itseensä kertomalla huolellisesti siitä, mikä lukijaa kiinnostaa. Vasta sen jälkeen lukija jaksaa syventyä tutkijan sukelluksiin syvemmälle. Pinnan sivuuttaminen on vähäpätöistä.