Who is the subject? It is me and nobody else. As Dostoevsky's underground man complains, I am not an instance of some general concept or genus of the human being: an ego, self-consciousness, or thinking thing. Levinas phenomenologically reduces the abstract and universal I to me, to myself as the one who undergoes the demand or call of the other. As Levinas puts it, 'La subjectivité n'est pas le Moi, mais moi'. That is, my first word is not ego sum, ego existo; it is, rather, me voici! (see me here!), the prophetic word that identifies the prophet as interlocuted by the alterity of God. The subject arises in and as a response to the other's call; this is what Levinas calls 'the religiosity of the self'. To put it another way, ethics is entirely my affair, not the affair of some hypothetical, impersonal or universal I running trough a sequence of possible imperatives. Ethics is not a spectators sport; rather, it is my experience of a claim or demand that I both cannot fully meet and cannot avoid. The ethical subject is, in the true sense of the word, an idiot. No one can substitute themselves for me, and yet I am prepared to substitute myself for the other, and even die in their place. For Levinas, I cannot even demand that the other respond responsibly to my response, 'that is his affaire', as Levinas remarks in an interview. Subjectivity is hostage, both in the sense of being a hospitable host and also in the sense of being held captive by the other. The other is like a parasite that gets under my skin. It is me who is hostage to the other, who cannot slip away or escape this responsibility. This is the meaning of the concept of election for Levinas: I am elected or chosen to bear responsibility prior to my freedom. My subjectivity is a subjection to the other.
Luin tänään Simon Critchleyn artikkelin "Post-Deconstructive Subjectivity?". Critchley lukee siinä Levinasia vastausyrityksenä kysymykseen, miten tulisi ajatella subjektia Heideggerin, subjektin dekonstruktion, antihumanistisen ja poststrukturalistisen kritiikin jälkeen.
Subjectum on allalepäävä, se minkä varassa muu on. Se merkitsee perustaa, jonka päälle muu rakentuu, joka on omavarainen suhteessa tähän muuhun. Se että tällä sanalla viitataan ihmisyksilöön, on suhteellisen uusi asia. Tyypillisesti maaailman rakentamisen yksilösubjektin varaan katsotaan alkavan Descartesista.
Yksilön omavaraisuus on kuitenkin olettamus, jonka puolustaminen vaikuttaa toivottomalta tehtävältä: enhän kykene edes tavoittamaan "itseäni" niin, että se olisi kokonaan hallussani, että ymmärtäisin ja käsittäisin sen. Muusta (objekteista) erillinen yksilö (subjekti) ei saa objektivoivilla keinoillaan kiinni itsestään. Sen sijaan se muu, objektit, joista suhteen subjektin (yksilön) ei pitänyt olla riippuvainen, näyttävätkin muovaavan ihmistä niin paljon, ettei tuota muovaamisen määrää voi edes tietää:
The truth of anti-humanism consists in its claim that the subject can no longer support itself autarchically; it is, rather, overflowed or dependent upon prior structures (linguistic, ontological, socio-economic, unconscious, or whatever) outside of its conscious control.
Critchleyn artikkeli löytyi oikein sopivasti, siinä pureudutaan asiaan, jonka ympärillä olen viime aikoina kierrellyt taajaan. Sitä lukiessani mieleeni tuli monasti eräs kesken jäänyt keskustelu hyvän ystäväni kanssa.
Miksi panen painoa sille, kuka on sanonut minkäkin asian, mitä täällä pyörittelen? Olenhan kirjoittanut siitä, etten katso ajatusten
kuuluvan kellekään, olevan kenenkään omistuksessa, vaan otan vain vastuun niistä ajatuksista, jotka ovat minulla, vaikka en voi edes varmasti tietää miksi ne minulla ovat. Miten tämän kanssa sopii yhteen se, että siteeraan pitkiä pätkiä muiden kirjoitusta ja pidän huolen siitä, että kerron kuka sanoi mitäkin?
Asia minkä ympärillä tässä kiertelen, on se kuinka olen minä, miten tajuan itseni ottaen huomioon kaiken sen kritiikin, joka pudottaa pois mahdollisuuden itseni ymmärtämiseen riippumattomana olentona. Kuitenkin "
me voici", eli en koe voivani siirtyä kokonaan puhtaaseen keskusteluun asioista. En voi olla puhumassa ilman sitä tyhjän päällä lepäävää ja jatkuvasti tavoittamattomissa olevaa kokemusta itsestäni, joka asettaa kyseenalaiseksi kaikenlaisen varmuuden "asioista" jonain erillisenä ja täysin varmuudella käsitettävissä olevana.
Muutkin puhuvat, toiset. Kirjoittavatkin, ja koetan kuunnella ja lukea. Jotkut heistä tuntuvat horjahtelevan siinä samassa maastossa jonka laitaseuduille olen eksynyt, joten erityisesti koetan kuunnella heitä. Monien heistä sanat ovat vaikuttaneet minuun niin, että mietin sellaisia asioita mistä tuossa ylempänä kirjoitin.
Jos tekisin noista sanoista erillisiä asioita (objekteja), kaavioita joita kritisoida, omaksua tai jättää omaksumatta, toimisin sen mallin mukaan, jossa asetan itseni subjektiksi, joka riippumattomana tarkkailee objektien maailmaa. Tämä on hankalaa, "metodi" olisi ristiriidassa sen kanssa, mitä sanotaan. Täysin en tuota osaa välttää, mutta mukavalta se ei tunnu.
En siis käsittele kirjoittajien tekstejä tai ystävieni puhetta heidän omaisuutenaan, vaan koetan pitää sanotun jossain yhteydessä siihen ihmiseen, joka koettaa kierrellä asian(sa) ympärillä. Siteeraan ja mainitsen puhujien nimet koska en tahdo pelkistää yritystä sanoa jonkinlaiseksi väitelausekokoelmaksi. Saattaisin luoda kaadettaviksi sopivia rakennelmia, mutta tämä (ainakaan sinällään ja aina) ei olisi minusta niin mielenkiintoista kuin yritys huomata toinen, joka yrittää jotain, jonka parissa itsekin haparoin. Ehkä keskustella hänen kanssaan.
Jatkan Critchleyn Levinas-luennan siteeraamista:
The Levinasian conception of the self does not react conservatively to the deconstruction of the subject by nostalgically trying to restore the primacy of the free autonomous ego, autharchic and for-itself. On the contrary, it is precisely because the discourse of anti-humanism or post-structuralism has deposed the subject from its position of sovereignty that the saintliness of the human being can be delineated. It is qua alien that the human being comes into its own, and what is proper to the subject is its expropriation by the other. Thus, anti-humanism and post-structuralism may be true in their analyses of the ontological, linguistic, psychological, or sociohistorical constitution of subjectivity, but this should not lead one - tragically, prophetically or cynically - to declare or celebrate the death of the subject. I must never be indifferent to the demand that the other places upon me, a demand which presupposes that I must be me and no one else. The deconstruction of the subject facilitates a novel account of the ethical subject qua me, without identity, an idiot, a creature, a hostage to the other.
