Huomion saamisesta

Toistan, en aio syventyä yksityiskohtiin, mutta en voi vaieten sivuuttaa erästä melko kiinnostavaa ja merkittävää seikkaa, nimittäin ystävieni outoa suhtautumista minuun (on minulla toki ollut ystäviä) joka kerta kun olen sattunut tapaamaan heitä tai suorastaan pistäytynyt heidän luokseen. He ovat tunteneet olonsa jotenkin vaivautuneeksi; tullessaan minua vastaan he eivät hymyilleet erityisemmin luontevasti eivät katsoneet silmiini eivätkä edes jalkoihini, kuten jotkut tekevät, vaan useimmiten pitkin poskiani, puristivat kiireesti kättäni ja mutisivat hätäisesti: "Kas, Tšulkaturin, päivää!" (kohtalo on lahjoittanut minulle tuon nimen), tai: "Kas, siinähän on Tšulkaturin!", ja väistyivät pikimmiten syrjään ja jäivät jopa hetkeksi paikalleen seisomaan kuin yrittäen muistella jotakin. Huomasin aina tuon kaiken, sillä tarkkanäköisyyttä ja havainnoimiskykyä ei minulta puutu. Ylipäätään en ole niinkään tyhmä. Joskus saattaa mielessäni liikkua hiukan epätavallisia, melko hupaisiakin ajatuksia, mutta koska olen tarpeeton ihminen ja sisimpäni on lukkiutunut, niin pelkään ilmaista ajatuksiani sitäkin suuremmalla syyllä, kun tiedän etukäteen, että suullinen esitykseni on äärettömän kehnoa.

Istuin puistokahvilan terassilla lukemassa Turgenevia. Tarpeettoman ihmisen päiväkirja sai minussa taas kerran viriämään luultavimmin tyhjiin raukeavan halun oppia venäjää. Käännökset kertovat aina lähtökielestä jotain, ja venäläinen kirjallisuus on käännettynäkin niin täynnään jännittävällä tavalla rakennettuja virkkeitä, että tuon kielen täytyy olla viehättävää opittavaa. Paha kyllä opin kieliä vain muuttamalla maihin, joissa niitä puhutaan, eikä suunnitelmissani ole muuttaa Venäjälle.

Istuin siis kahvilan terassilla juoden mustaviinimarjamehua ja koetin syventyä Tšulkaturinin epäonniseen rakkaustarinaan. Lukemista kuitenkin haittasi viereisessä pöydässä istunut setä. Parinkymmenen minuutin ajan tietoisuuteeni pulpahteli vähän väliä hänen herpaantumaton monologinsa ruuansulatusongelmasta, joka häntä selvästi vaivasi, ja sen asettamista rajoituksista. Miehellä oli seuranaan kaksi tätiä, jotka ihmeteltävällä kärsivällisyydellä kuuntelivat ja jopa vastailivat välillä, suunvuoron saadessaan, koettamatta vaihtaa puheenaihetta. En ollut yhtä kärsivällinen, vaan totesin lopulta lemmikilleni, joka istui vierelläni, ettei miehen keskustelu ollut henkevää, ja niin siirryimme terassin toiselta puolelta vapautuneseen pöytään. Myöhemmin näin tuon seurueen kävelevän poispäin, ja miehen suu kävi yhä taukoamatta. Hänen kasvoillaan paistoi lapsenomainen tyytyväisyys – naisten kasvot olivat rauhallisen lempeät.

Jäin ajattelemaan ihmisiä, jotka eivät ole tottuneet saamaan huomiota. Sosiaalisia taitojahan joutuu opettelemaan, ja ainakin minulle se on ollut hetkittäin vaikeaa ja aina hidasta työtä, ja silloin kun olen tajunnut käyttäytyneeni tavalla, josta en pidä, se on ollut myös hieman piinallista. En kuvittele, että toisten kanssa ihmisiksi olemisen oppiminen koskaan loppuisi, mutta siitä olen vakuuttunut, että olen viimeisen parinkymmenen vuoden aikana oppinut kuitenkin paljon.

Tunsin Italiassa asuessani noin kymmenvuotiaan pojan, joka käyttäytyi samalla tavalla kuin kahvilan mies. Toisin sanoen hän tuntui ilman muuta olettavan, että toiset jaksavat kuunnella häntä loputtomiin ja että kaikki mikä kiinnostaa häntä, kiinnostaa myös hänen kuulijoitaan. Pojan tapauksessa oli selvää, mistä virheoletus johtui: hänellä oli äiti, joka palvoi pikku poikaansa ja oli epäviisaasti totuttanut tämän alati haltioituneena kuuntelevaan yleisöön. Muistelen miettineeni jo tuolloin kuinka pojan käy kun muut eivät jaksakaan kuunnella häntä, vaan jättävät huomiotta.

Miten käy ihmisen, joka ei lapsuutensa jälkeen – tai välttämättä silloinkaan – saa huomiota keneltäkään? Tietysti paljon riippuu siitä miten suhtautuu huomiotta jäämiseen, tiedostaako sen neuroottisesti ja etsiikö vikaa enemmän itsestään vai enemmän muista, ja mitä koettaa tehdä asian suhteen; sitä voi muuttua Tšulkaturinin tapaan neuroottisuuttaan liki mykäksi olennoksi, mutta luulen huomiotta jättämisen tuottavan myös kahvilan miehen tapaan käyttäytyviä ihmisiä, jotka kerran huomiota saadessaan käyttäytyvät kuin hemmotellut lapset ja puhuvat puhumistaan niin kauan kuin heitä suinkin kuunnellaan, ryystävät huomiota pohjattomaan janoonsa kun kerran saavat.

En tietenkään tiedä mistä puistokahvilan miehen monologi kumpusi (ehkä seurueella oli meneillään live-roolipeli?), joten pohdintani on fiktiota. Kerroin kuitenkin itselleni tarinan ihmisestä, jonka sosiaalinen oppiminen on pysähtynyt siihen, missä hän oli kymmenvuotiaana näsäviisaana lapsena, koska sen jälkeen hän on jäänyt huomiotta, eikä sosiaalisia taitoja opi kuin käytännössä, ja toisten huomio on sosiaalisen käytännön välttämätön rakennusaine. Seurauksia voi olla vaikea korjata vaikka keski-iässä huomiota alkaisikin taas jostain syystä virrata.