Kritiikin kohtalo

So actor-network theory has indeed helped to destabilize Euclideanism: it has shown that what appears to be topographically natural, given in the order of the world, is in fact produced in networks which perform a quite different kind of spatiality.
But the problem is this: it has been incredibly succesful. Succesful to the point where its own topological assumptions have been naturalized. Which, if you take the position that I'm pressing, has had the effect of limiting the conditions of spatial and relational possibility. And, in particular, of tending to homogenize them.

Luin juuri John Lawn artikkelin "After ANT: complexity, naming and topology" teoksesta Actor Network theory and After. Samassa kirjassa on muuten eräs Latourin artikkeli, jonka aloitusta on siteerattu monasti: "There are four things that do not work with actor-network theory; the word actor, the word network, the word theory and the hyphen!" Koko kirjan eetoksena tuntuu olevan actor-network theoryn (toimintaverkostoteorian?) sisäinen kritiikki. Kirja on vuodelta 1999, enkä ole täysin selvillä siitä, mihin kaikkiin suuntiin keskustelu on tästä rönsyillyt. Lupaavalta kuitenkin näyttää.

(Referoin hieman, sulut sen merkkinä. Siteeraamassani katkelmassa puhutaan topologiasta. Keskustelu on lähtenyt liikkeelle erään luontevalta vaikuttavan ajattelutavan kritiikistä. Tätä ajattelutapaa nimitetään tässä euklidiseksi; kyse on yksinkertaisesti ensinnäkin esineiden ymmärtämisestä kolmiulotteisessa avaruudessa oleviksi kolmiulotteisiksi kappaleiksi, joita voi esimerkiksi pinota ja mitata, toiseksi maailman ymmärtämisestä tasaisehkoksi pinnaksi, joka voidaan jakaa erikokoisiksi alueiksi. Kritiikki ei tietenkään ole perustunut teilaukselle. Olisi mielipuolista väittää tätä tapaa ymmärtää maailmaa mitenkään virheelliseksi. Kritiiki ei siis ole teilannut vaan horjuttanut. On pyritty osoittamaan, että "what appears to be topographically natural, given in the order of the world, is in fact produced in networks". Nämä verkostot, joissa luonnolliselta tuntuva ajattelutapa kehkeytyy, eivät itse oikein hahmotu euklidisen topologian avulla. Ne jäsentävät tilaa tai tila jäsentyy niissä toisella tavalla.)

En ole kovin perehtynyt tähän keskusteluun topologiasta; referoin juuri siksi, etten välttämättä osaa selostaa asiaa muuten tekemättä asiavirheitä. Minua ei yllä siteeraamassani katkelmassa kiinnostanutkaan niinkään topologia kuin kritiikin kohtalo: "Succesful to the point where its own topological assumptions have been naturalized." Tarkoituksena oli alkujaan vaihtoehtojen lisääminen, mutta tulema näyttää vaihtoehtojen määrää rajoittavalta.

Ilmiö ei ole ainutlaatuinen. Se liittyy ehkä puolustamiseen. Kun ryhdytään puolustamaan jotain kantaa joko uumoiltua tai julistautunutta vihollista vastaan, kanta saattaa muuttua puolihuomaamatta omaksi pilakuvakseen. Niin kauan kuin se sai olla kritiikkiä, ajattelu oli joustavaa ja muuntautumiskykyistä ja argumentit hyviä. Kun kritiikin sijasta ollaankin kritiikin kohde, jousto ja muuntautumiskyky ei käy päinsä, sillä ne voidaan tulkita takinkäännöksi. Muuntautumiskyvyn myötä menetetään yleensä paljon sellaista tilanneherkkyyttä, joka mahdollistaa hyviä argumentteja.

Institutionalisoituessaan ajatustapa muuttuu yleensä kritiikistä kritiikin kohteeksi. Kun kritiikki on nimetty joksikin, löytyy aina ihmisiä, jotka ryhtyvät puolustamaan tuota jotakin. Puolustaminen on melko helppoa, siihen ei tarvitse kuin jääräpäisyyttä ja kovaa ääntä. Kritiikki on vielä helpompaa, sillä kritiikin kohteita löytyy aina, puolustajan tekemät virheet ovat usein räikeitä eikä kritiikin tarvitse olla yhdenmukaista: sen ei tarvitse puolustaa itseään, ei ainakaan ennen kuin sekin institutionalisoituu joksikin.

Mitvit julkaisi juuri hienon kirjoituksen. Siteeraan hieman:

Julkista keskustelua seuranneena on alkanut tuntua, että punavihreys on kuin se kuuluisa psykofeminismi - omituisen harhaisena ja mustavalkoisena näyttäytyvää eturyhmäpolitiikkaa ja tunneargumentaatiota. Maahanmuuttokriitikot ovat vieneet asia-argumenteillaan suvaitsevaistoa keskusteluissa kuin ihmisarvon mittaa ja monikulttuurisen yhteiskunnan puolustajien vahvimmat kortit tuntuvat keskusteluissa turhan suurella prosentilla olevan rasistilällätys, erilaisuus on rikkautta -mantra, kehotus ympäristöä saastuttavan matkailun lisäämiseen ja yhdyssanojen kirjoittaminen erikseen.

Huono argumentaatio on luotaantyöntävää; no, minusta ainakin. Vaatii hieman hermoja liittyä ajamaan hyväksikin katsomaansa asiaa tilanteessa, jossa sen puolesta argumentoidaan huonosti. Olen kuitenkin ottanut tavaksi ilmoittautua muun muassa Panun blogissa aina välillä feministiksi ja esimerkiksi Junakohtauksen blogissa monikulturistiksi. Näin nimen omaan siksi, että haluan kokeilla typeryyteen johtavan puolustusaseman purkamista.

John Law sanoo artikkelinsa alussa, ettei hän aio ryhtyä puolustamaan actor-network theorya sen kriitikkoja vastaan: "First, and quite simply, because this is not an interesting thing to do". Hän ei kuitenkaan myöskään katso, että kriitikot olisivat oikeassa – kritiikki on paikoin hyvää, muttei riittävän hyvää, että hän luopuisi ANT:sta. Pidättäytymällä puolustuksesta hän ainoastaan säilyttää sen joustavuuden, muuntautumiskyvyn ja argumentaation väkevyyden, joka tällä "teorialla" oli kun se oli itsekin vielä kritiikkiä. Pidättäytyminen johtaa samalla selväsanaiseen sisäiseen kritiikkiin, sillä kun ei puolusta, kun pitää kohdattavia asioita tärkeinä (sen sijaan että pitäisi puolustettavaa teoriaa tärkeänä), kun myöntää institutionalisoitumisesta seuranneet ongelmat, näkee myös puolustamisesta koituneet haitat.

Tällainen ajattelu ja toiminta on mielestäni arvostettavaa. Paha kyllä se on hieman tylsää, eikä se poliittisena ratkaisuna yleensä miellytä kovin monia. On fantsumpaa liittyä aina siihen kriitikkojoukkoon, jolla on kulloinkin parhaiten muotoillut argumentit, kuin koettaa vastata argumentteihin vielä paremmilla – etenkin kun ympärillä on ihmisiä, jotka reagoivat samoihin argumentteihin puolustautumalla.