18.7.10

Huomion saamisesta

Toistan, en aio syventyä yksityiskohtiin, mutta en voi vaieten sivuuttaa erästä melko kiinnostavaa ja merkittävää seikkaa, nimittäin ystävieni outoa suhtautumista minuun (on minulla toki ollut ystäviä) joka kerta kun olen sattunut tapaamaan heitä tai suorastaan pistäytynyt heidän luokseen. He ovat tunteneet olonsa jotenkin vaivautuneeksi; tullessaan minua vastaan he eivät hymyilleet erityisemmin luontevasti eivät katsoneet silmiini eivätkä edes jalkoihini, kuten jotkut tekevät, vaan useimmiten pitkin poskiani, puristivat kiireesti kättäni ja mutisivat hätäisesti: "Kas, Tšulkaturin, päivää!" (kohtalo on lahjoittanut minulle tuon nimen), tai: "Kas, siinähän on Tšulkaturin!", ja väistyivät pikimmiten syrjään ja jäivät jopa hetkeksi paikalleen seisomaan kuin yrittäen muistella jotakin. Huomasin aina tuon kaiken, sillä tarkkanäköisyyttä ja havainnoimiskykyä ei minulta puutu. Ylipäätään en ole niinkään tyhmä. Joskus saattaa mielessäni liikkua hiukan epätavallisia, melko hupaisiakin ajatuksia, mutta koska olen tarpeeton ihminen ja sisimpäni on lukkiutunut, niin pelkään ilmaista ajatuksiani sitäkin suuremmalla syyllä, kun tiedän etukäteen, että suullinen esitykseni on äärettömän kehnoa.

Istuin puistokahvilan terassilla lukemassa Turgenevia. Tarpeettoman ihmisen päiväkirja sai minussa taas kerran viriämään luultavimmin tyhjiin raukeavan halun oppia venäjää. Käännökset kertovat aina lähtökielestä jotain, ja venäläinen kirjallisuus on käännettynäkin niin täynnään jännittävällä tavalla rakennettuja virkkeitä, että tuon kielen täytyy olla viehättävää opittavaa. Paha kyllä opin kieliä vain muuttamalla maihin, joissa niitä puhutaan, eikä suunnitelmissani ole muuttaa Venäjälle.

Istuin siis kahvilan terassilla juoden mustaviinimarjamehua ja koetin syventyä Tšulkaturinin epäonniseen rakkaustarinaan. Lukemista kuitenkin haittasi viereisessä pöydässä istunut setä. Parinkymmenen minuutin ajan tietoisuuteeni pulpahteli vähän väliä hänen herpaantumaton monologinsa ruuansulatusongelmasta, joka häntä selvästi vaivasi, ja sen asettamista rajoituksista. Miehellä oli seuranaan kaksi tätiä, jotka ihmeteltävällä kärsivällisyydellä kuuntelivat ja jopa vastailivat välillä, suunvuoron saadessaan, koettamatta vaihtaa puheenaihetta. En ollut yhtä kärsivällinen, vaan totesin lopulta lemmikilleni, joka istui vierelläni, ettei miehen keskustelu ollut henkevää, ja niin siirryimme terassin toiselta puolelta vapautuneseen pöytään. Myöhemmin näin tuon seurueen kävelevän poispäin, ja miehen suu kävi yhä taukoamatta. Hänen kasvoillaan paistoi lapsenomainen tyytyväisyys – naisten kasvot olivat rauhallisen lempeät.

Jäin ajattelemaan ihmisiä, jotka eivät ole tottuneet saamaan huomiota. Sosiaalisia taitojahan joutuu opettelemaan, ja ainakin minulle se on ollut hetkittäin vaikeaa ja aina hidasta työtä, ja silloin kun olen tajunnut käyttäytyneeni tavalla, josta en pidä, se on ollut myös hieman piinallista. En kuvittele, että toisten kanssa ihmisiksi olemisen oppiminen koskaan loppuisi, mutta siitä olen vakuuttunut, että olen viimeisen parinkymmenen vuoden aikana oppinut kuitenkin paljon.

Tunsin Italiassa asuessani noin kymmenvuotiaan pojan, joka käyttäytyi samalla tavalla kuin kahvilan mies. Toisin sanoen hän tuntui ilman muuta olettavan, että toiset jaksavat kuunnella häntä loputtomiin ja että kaikki mikä kiinnostaa häntä, kiinnostaa myös hänen kuulijoitaan. Pojan tapauksessa oli selvää, mistä virheoletus johtui: hänellä oli äiti, joka palvoi pikku poikaansa ja oli epäviisaasti totuttanut tämän alati haltioituneena kuuntelevaan yleisöön. Muistelen miettineeni jo tuolloin kuinka pojan käy kun muut eivät jaksakaan kuunnella häntä, vaan jättävät huomiotta.

Miten käy ihmisen, joka ei lapsuutensa jälkeen – tai välttämättä silloinkaan – saa huomiota keneltäkään? Tietysti paljon riippuu siitä miten suhtautuu huomiotta jäämiseen, tiedostaako sen neuroottisesti ja etsiikö vikaa enemmän itsestään vai enemmän muista, ja mitä koettaa tehdä asian suhteen; sitä voi muuttua Tšulkaturinin tapaan neuroottisuuttaan liki mykäksi olennoksi, mutta luulen huomiotta jättämisen tuottavan myös kahvilan miehen tapaan käyttäytyviä ihmisiä, jotka kerran huomiota saadessaan käyttäytyvät kuin hemmotellut lapset ja puhuvat puhumistaan niin kauan kuin heitä suinkin kuunnellaan, ryystävät huomiota pohjattomaan janoonsa kun kerran saavat.

En tietenkään tiedä mistä puistokahvilan miehen monologi kumpusi (ehkä seurueella oli meneillään live-roolipeli?), joten pohdintani on fiktiota. Kerroin kuitenkin itselleni tarinan ihmisestä, jonka sosiaalinen oppiminen on pysähtynyt siihen, missä hän oli kymmenvuotiaana näsäviisaana lapsena, koska sen jälkeen hän on jäänyt huomiotta, eikä sosiaalisia taitoja opi kuin käytännössä, ja toisten huomio on sosiaalisen käytännön välttämätön rakennusaine. Seurauksia voi olla vaikea korjata vaikka keski-iässä huomiota alkaisikin taas jostain syystä virrata.

Tunnisteet:

13 Comments:

Anonymous Anonyymi said...

Yllättävää, että kahvilan miestä ei ollut siihen ikään mennessä pantu ruotuun!

Liika hienotunteisuusko vai mikä estää ihmisiä sanomasta selkeästi mutta ystävällisesti että kiitti nyt riitti?

Minttu

18.7.10  
Blogger Eufemia said...

Entä jos kukaan ei ollut vuosikymmeniin kuunnellut sen vertaa, että olisi voinut edes tulla mieleen sanoa, että nyt riitti?

18.7.10  
Blogger unienvanki said...

Tästä ilmiöstä on olemassa myös työelämäversio, jossa ongelmahenkilö hukuttaa uhrinsa kokoustilanteissa uudestaan ja uudestaan omiin suosikkiteemoihinsa, onnistuen erilaisten aasinsiltojen kautta aina palauttamaan kaikki asiakysymykset omasta mielestään universaaleihin periaatteisiin. Siinä kuin ruuansulatusvaivoista pulputtamisessa lienee kysymys tosiaankin sosiaalisen kompetenssin puutteesta, ammatillisessa lörpöttelyssä ongelmana voisi sosiaalisen kyvyttömyyden sijasta olla ainakin osittain myös asiaosaamattomuudesta. Kahvilakeskustelija täyttää tilan henkilökohtaisella höpötyksellä, kokousjaarittelija taas takertuu omaan kapeaan osaamisalueeseensa pelätessään putoavansa kärryiltä vähänkin vieraammassa asiassa.

Edellä siis esitän samankaltaisen sosiaalisen ilmiasun voivan olla seurausta paitsi kuvaamasi kaltaisesta tiedostamattomasta oman äänensä rakastamisesta, myös silkasta ahdistuksesta, enkä usko noiden kahden olevan pintapuolisesti erotettavissa toisistaan. En voi vedota kuin omaan kokemusmaailmaani; uskon itse paitsi täyttäneeni ahdistavaa tilaa puheella, joskus myös huumaantuneeni huomiosta. Lopputuloksissa ei juuri eroa liene ollut.

Kuitenkin piti lähinnä kysymäni, etkö voisi hieman lähemmin kommentoida Turgenjevia, sillä onhan sentään suuri matriarkka Birdy aikoinaan suositellut sitä ATM-lukemistoksi. Itse luonnollisesti luin teoksen tajuamatta ollenkaan, mikä sen yhteys vuosituhannen alun ATM-tematiikkaan oikein mahtoi olla.

19.7.10  
Blogger Eufemia said...

Ah, onko Birdy suositellut Tarpeettoman ihmisen päiväkirjaa ATM-lukemistoksi? Ihan ymmärrettävää mielestäni, tulipa itsellenikin mieleen. Ei siksi, että kirja mitenkään toimisi vuosituhannen alun MAT-keskustelun kommentaarina, vaan esimerkkinä samantyyppisten kokemusten käsittelystä toisena aikana. Olen ihmetellyt sitä, kuinka vähän tässä keskustelussa kiinnitetään huomiota esimerkiksi suomalaisen populaarimusiikin lukemattomiin naisettomien miesten suruihin (vrt. Nestori Miikkulainen), tai Tšulkaturinin kaltaisiin kirjallisuuden hahmoihin, tai vaikkapa suomalaisen kansanrunouden vastaaviin valituksiin (Minä olen mies yksinäinen, yksinäinen, pikkarainen...) Olen tuuminut, että varhaisempien puheenvuorojen sivuuttaminen saattaa ainakin osittain liittyä ensinnäkin uskoon, että naisettomat miehet ovat päässeet ääneen vasta internetin myötä, ja toiseksi käsitykseen, että naisetta jääminen olisi jotenkin erityisen moderni ilmiö.

Mitä tulee kommenttisi alkuosaan, olet tietenkin oikeassa: pulputus voi johtua ahdistuksestakin. Epäilen kuitenkin, että siinä tapauksesa pulputtajan kasvoilta puuttuisi se viaton aurinkoisuus, joka kirkasti puistokahvilan sedän koko olemuksen.

19.7.10  
Blogger aleksis salusjärvi said...

Hienovarainen teksti kääntyy tässä kommenttiketjussa psykologisoinniksi. Se on kirjallinen saavutus, yksi kirkas onnistuneen proosan merkki.

Sen sijaan onnistunut psykologisointi vaatisi suurempaa tarkkuutta. Ilmiö on varmaankin kaikille tuttu, ja se kumpuaa monituisista syistä (kuten epävarmuus, tilanteen hallitsemisen/pätemisen tarve, pelko, itsekesekeisyys jne). Katseeni kääntyykin siksi kirjoittajaan, joka kertoo istuvansa lukemassa kirjaa mustaviinimarjamehua siemaillen ja tekevänsä ympäristöstään täsmällisiä havaintoja - kunnes hän pyytää ystäväänsä kanssaan vaihtamaan pöytää. Hän ei siis olekaan yksin - millaista on hänen sosiaalinen elämänsä tämän esimerkin perusteella - ja millä tavalla se värittää niitä huomioita, joita hän muiden ihmisten käytöksestä tekee.

Hirtehisesti, yllekirjoittanut

19.7.10  
Blogger unienvanki said...

Kyllä, Birdy nimenomaisesti suositteli Tarpeettoman ihmisen päiväkirjaa, tai ainakin melko varmasti uskallan näin muistella. Tuskinpa historiallisen perspektiivin tarkoituksessa kuitenkaan.

Menemättä aiheeseen sen syvemmin voin vielä huomauttaa ainakin takavuosina keskustelussa usein käsitelty biologisen ylijäämän syntyä nimenomaan modernina ilmiönä ja yhteiskunnan väkivallattomuuskehityksen seurauksena. Ehkä olin itsekin tuon ajan yhteisöllisissä monologeissa kiinni sen verran, että en Turgenjevin kirjasta tunnistanut mitään sellaista luonteen tai ajatuksen laatua, joka olisi jotenkin meidän ajallemme ominaista.

20.7.10  
Anonymous tommi said...

Ehkä tuon miehen jutut olivat mielenkiintoisia muttette vain ymmärtäneet niitä.

20.7.10  
Blogger Mummo Muu said...

Pelottavinta on ehkä kuitenkin se, ettemme koskaan voi olla varmoja itsestämme. Mistä tietäisimme, että ymmärrämme, jos puheemme ei kiinnosta kuulijaa? Tokihan me kaikki kuvittelemme, että osaamme tulkita sosiaalisia tilanteita ja ihmisiä - mutta eikö pohjalla kuitenkin väreile kauhistuttava epävarmuus? Ehkä minä olenkin ruoansulatusmies, mutta kukaan ei vain mainitse asiasta! Omaa hajuaankaan ei ihminen tiedä.

22.7.10  
Anonymous tommi said...

Suosittelen kaikille metodista alemmuudentunnetta.

Itse ajattelen kaikesta mikä vaikuttaa oudolta tai hölmöltä niin, että totean olevani vain liian tyhmä tajuamaan mistä on kyse ja mikä tässä on hienoa.

Se kannattaa. Maailmaan tulee ikäänkuin toinen taso "en tajua" tai "en tiedä" näkyvän tason taakse. Jotenkin jo tietoisuus useammasta tasosta helpottaa pienen ihmisen luontaista tosikkoutta ja kiukuttelunhalua.

24.7.10  
Blogger Eufemia said...

Aleksis, voiko psykologisointi olla onnistunutta? Silloin tällöin sitä päätyy harrastamaan, minä ainakin, mutta siitä tulee kyllä samaan tapaan tympeä olo kuin television katselusta.

Tommi, olet oikeassa.

Mummo, tuo on jollain hyvin abstraktilla tasolla periaatteessa pelottavinta, mutta koska pelko on kuitenkin aika kouriin(vapinana)tuntuva asia, en kuitenkaan voi olla loppuun saakka yhtä mieltä kanssasi. En tietenkään ole varma itsestäni ja saatan olla tietämättäni riesa ja haista kummalliselta, mutta en pelkää sitä. Pelkään erinäisiä asioita, mutta tuota en, kaikeksi onneksi, joten ei se minulle ole pelottavinta. Paljon lähempää koskettaa pelko omasta ylimielisyydestä.

26.7.10  
Blogger aleksis salusjärvi said...

Psykologisointi voi ilman muuta olla onnistunutta. Sen ei tarvitse edes osua oikeaan, kunhan se on kiinnostavaa - tosin tällöin on määriteltävä psykologisoinnin tarve. Jos esimerkiksi psykologisoimalla pyrkii selittämään Matti Vanhasen alitajuisia motiiveja, voi lopputulos olla hyvinkin onnistunut tarina. Sen sijaan psykologisointi, jonka tavoite on selittää näennäisen epänormaalia normaalin piiriin, on kauttaaltaan kyseenalaista, koska psykologinen ihmiskuva ei vastaa omien aatoksieni mukaan ihmisen todellista olemusta (psykologiahan on pääosiltaan tiede, jonka lähtökohta on se, että yhteiskunta edustaa jotakin, johon on sopeuduttava. Mutta jos yhteiskunta on tullut hulluksi, ei järkensä säilyttänyt voi saada apua - ja kuka osaa kertoa mikä nykytilanne on?).

28.7.10  
Blogger joven said...

Blogin hallinnoija on poistanut tämän kommentin.

7.8.10  
Blogger Panu said...

Venäjän opiskelu ei ole vaivan arvoista. Käännös- ja tulkkihommat tekee nykyään aina joku kaksikielinen syntyperäinen venäjänpuhuja, ja kaikki vähänkin merkittävä venäjänkielinen kirjallisuus käännetään joka tapauksessa ihmisten kielille, jollei englanniksi niin ruotsiksi. Lisäksi Venäjän ja Neuvostoliiton historia on kirjoitettu lännessä paremmin kuin Venäjällä.

En ole ikinä tienannut penniäkään venäjän taidollani. Puolalla ja muistaakseni iirilläkin olen.

27.8.10  

Lähetä kommentti

<< Home